marras 042015
 

Martinismi on yksi vähemmän tunnetuista esoterian suuntauksista Suomessa. Käsitteenä se on syntynyt 1800-luvun lopulla mutta juontaa ideologisesti juurensa 1700-luvun Ranskaan Martinez de Pasqually ja Louis-Claude de Saint-Martin -nimisiin miehiin. Opillisesti martinismi voidaan kiteyttää raamatulliseen teoriaan ensimmäisen ihmisen lankeemuksesta sekä jälleenyhdentymiseksi kutsuttavasta paluuprosessista takaisin jumalyhteyteen. Nykyisin martinismi yhdistetään ennen kaikkea kristilliseen mystiikkaan ja esoteeriseen kristillisyyteen, mutta tutkittaessa perinteen historiaa se osoittautuu paljon näitä käsitteitä moniulotteisemmaksi. Lisäksi martinismin ja ns. gnostilaisten kirkkokuntien välillä on ollut 1800-luvulta alkaen mielenkiintoisia henkilöyhteyksiä, joita ei voida jättää huomioimatta arvioitaessa martinismin asemaa länsimaisen esoterian historiassa.

Martinez de Pasqually syntyi vuonna 1727 Grenoblen kaupungissa Ranskassa. Hän oli 28-vuotiaasta asti aktiivisesti mukana Ranskan vapaamuurariliikkeessä ja perusti vuonna 1765 oman Ordre des Chevelier Maçons Élus Cohen de L’Univers –nimisen ryhmän. Sanojen Élus Cohen voidaan kääntää tarkoittavan ”valittuja pappeja”. Alemmilla tasoilla tämä ryhmä toimi puhtaasti vapaamuurarillisessa viitekehyksessä, mutta ylimmillä Reaux-Croix –asteilla jäsenille opetettiin salaista teurgista magiaa yhteyden saamiseksi fyysisen maailman takana vaikuttaviin voimiin. Pasquallyn mukaan enkeleiksi kutsuttavat jumalalliset olennot olivat ainoa yhteys langenneen ihmisen ja korkeimman Jumalan välillä. Kirjassaan Treatise on the Reintegration of Beings Pasqually esitti ensimmäisen kerran näkemyksiään Eedenin puutarhasta ja Kristuksesta parantajana, jonka avulla eheytyminen takaisin paratiisilliseen alkutilaan voitaisiin saavuttaa. Vuonna 1772 Pasqually muutti Haitille, jossa hänen arvellaan jatkaneen ryhmän toimintaa integroiden siihen vaikutteita paikallisesta voodoosta. Pasquallyn salaseuran on väitetty olleen vuonna 1791 järjestetyn suuren Bois Caïman –voodooseremonian taustalla. Seremoniassa kaikki paikalla olleet vannoivat taistelevansa Haitin vapauden puolesta. Tästä tapahtumasta alkanut vallankumous johti alueen itsenäistymiseen vuonna 1804.

Louis-Claude-de-Saint-Martin

Lous-Claude de Saint-Martin

Vuonna 1743 syntynyt Lous-Claude de Saint-Martin oli liittynyt valittuihin pappeihin vuonna 1768. Hän eteni nopeasti järjestön ylimmille asteille ja lisäksi hänestä tuli Pasquallyn henkilökohtainen sihteeri. Saint-Martin ei ollut kuitenkaan tyytyväinen järjestön monimutkaisiin teurgisiin rituaaleihin vaan piti sisäistä kontemplaatiota turvallisempana tienä tavoitellun päämäärän saavuttamiseen. Lopulta hän erosi Élus Cohen -ryhmästä ja alkoi kehittää ”sydämen tieksi” kutsumaansa suuntausta. Kuuluisaksi tulleen lainauksen mukaan hänen filosofiansa tarkoituksena on ”päästä sisään jumalallisen sydämeen ja saamaan jumalallinen sisään omaan sydämeensä”. 1600-luvun alussa vaikuttaneen saksalaismystikko Jakob Böhmen näkemykset hengellisestä reintegraatiosta ja jumaluuden naispuoleisesta olemuksesta olivat Pasquallyn lisäksi merkittävänä vaikuttajana Saint-Martinin kirjoissa. Saint-Martin kutsuikin Böhmeä toiseksi mestarikseen. Pseudonyymillä ”Tuntematon filosofi” kirjoitetut kirjat muodostavat nykyisin martinismiksi kutsuttavan oppisuunnan perustan. Saint-Martinin aikana tämä nimitys ei ollut käytössä, eikä hän tiettävästi muodostanut ympärilleen organisoitunutta ryhmää tai järjestöä.

Myöhemmin martinismin lähes kadottua 1800-luvun aikana uusgnostilaiset kirkkokunnat tekivät tulemistaan Ranskassa. Yhtenä merkittävänä henkilönä tässä liikkeessä oli Jules-Benoît Stanislas Doinel du Val-Michel, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Jules Doinel. Vuonna 1842 syntynyt Doinel keräsi haltuunsa Ranskassa 1100-1300 -luvuilla vaikuttaneisiin kataareihin liittyviä asiakirjoja sekä valentilonaiseen gnostilaisuuteen liittyviä tekstejä. Vuosien 1888-1889 aikana Doinel koki useita uskonnollisia kokemuksia, joiden jälkeen hän päätti aloittaa gnostilaisuuden palauttamisen kristinuskoon. Tätä tarkoitusta varten hän perusti Pariisissa vuonna 1890 Église Gnostique –kirkon toimien itse kirkon patriarkkana. Tau Valentinus II -nimen ottaneen Doinelin näkemystä varhaiskristillisen ajan gnostilaisuuden ja keskiajan kataareiden yhteydestä voidaan pitää validina, sillä historiantutkimuksen valossa yhteydet näiden liikkeiden välillä näyttävät hyvin todennäköisiltä. Ajanlaskun ensimmäisten vuosisatojen aikana, katolisen kirkon dogmatisoituessa, gnostilaista kristillisyyttä edustaneet ryhmät joutuivat vainojen kohteeksi. Osa näiden liikkeiden kannattajista siirtyi Lähi-idän alueelta Balkanin niemimaalle, muodostaen bogomiileiksi kutsutun uskonliikkeen. Kataarit olivat suora jatkumo Pohjois-Italiaan ja Ranskaan siirtyneistä bogomiileista. Doinelin kirkon liturgia perustui rekonstrukturoituihin versioihin kataareiden rituaaleista ja näkyvimpänä erona valtakirkkoihin oli se, että gnostilaisten ja kataareiden tapaan kirkollisia virkoja hoitivat sekä miehet että naiset. Kirkon hallinnosta vastasi mies- ja naispuolisen piispan muodostama pari ja papisto koostui vastakkaista sukupuolta olevista diakonipareista. Kriittisenä huomiona voidaan esittää Doinelin näkemysten gnostilaisuudesta olleen puutteellisia, sillä suuri osa aihetta käsittelevästä lähdeaineistosta löydettiin Nag Hammadista vuonna 1945. Lisäksi 1800-luvulla tunnettu gnostilainen teksti Pistis Sofia käännettiin ranskaksi vasta vuonna 1895, minkä jälkeen Doinelin seuraaja Louis-Sophrone Fugairon täsmensi kirkon gnostilaista ideologiaa katekismuksessaan vuonna 1899.

Papus

Papus

Perustettuaan kirkkonsa Doinel vihki useita henkilöitä sen piispoiksi, eräänä näistä kirjailijanimellä ”Papus” tunnettu ranskalainen Gérard Encausse. Encausse oli nuoresta asti perehtynyt kabbalaan, alkemiaan ja seremonialliseen magiaan mm. Eliphas Levi -nimisen okkultistin kirjoitusten kautta. Encausse liittyi Teosofiseen seuraan heti sen perustamisen jälkeen mutta erosi pian kyllästyttyään seuran itämaisten näkemysten painottamiseen. Vuonna 1888 Encausse oli perustanut oman kabbalaan pohjautuvan ruusuristijärjestön. Hän oli jäsenenä useissa esoteerisissa ja vapaamuurarillisissa järjestöissä, mm. Hermetic Order of the Golden Dawnissa, mutta keskittyi erityisesti henkiin herättämänsä martinistijärjestön toimintaan. Vuonna 1891 Encausse kertoi saaneensa haltuunsa Martinez Pasquallyn alkuperäiset dokumentit 1700-luvulta ja saaneensa valtuuden riitin uudelleen käynnistämiseen ystävältään Henri Vicomte de Laagelta. De Laagelle valtuus oli siirtynyt hänen isoisältään, jonka martinismin perustaja Louis-Claude de Saint-Martin oli itse vihkinyt traditioon. Kuten todettua, Saint-Martinin teoriat sisältävät paljon vaikutteita 1600-luvun saksalaismystikolta Jakob Böhmeltä, esimerkiksi näkemyksen jumaluuden feminiinisestä olemuksesta, ”taivaallisesta Sofiasta” ja mystikon pyhästä avioliitosta tämän kanssa. Tämän eroottishengellisen vivahteen voidaan katsoa olevan jopa raison d’être sekä martinismin että ranskalaisen uusgnostilaisuuden taustalla, joten ei ole ihme, että nämä kaksi liikettä ovat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa.

Tärkeä linkki Encaussen martinistiperinteen ja Jules Doinelin Gnostilaisen kirkon  jatkumossa oli saksalainen vuonna 1855 syntynyt Theodor Reuss. Reuss oli korkea-arvoinen vapaamuurari Swedenborgilaisessa riitissä, Skottilaisessa riitissä ja Memphiksen ja Misraimin riitissä. Hän oli lisäksi jäsenenä useissa esoteerisissa liikkeissä kuten Socieatas Rosicrucianassa. Reuss ja Encausse tutustuivat 1900-luvun alussa vaihtaen hallussaan olleita patentteja: Encausse nimitti Reussin martinistijärjestön Saksan osaston tarkastajaksi, ja vastaavasti Reuss teki Encaussesta perustamansa Ordo Templi Orientisin kymmenennen asteen jäsenen. Reuss oli perustanut O.T.O:n 1900-luvun alussa vapaamuurariuden ylempiä astejärjestelmiä kokoavaksi järjestelmäksi yhdessä Carl Kellnerin, Franz Hartmannin ja Henry Kleinin kanssa. Reussin mukaan O.T.O. piti hallussaan paitsi esoterian ja vapaamuurariuden, myös kaiken todellisen uskonnollisuuden salaisuutta. l’Église Catholique Gnostique sai alkunsa Doinelin kuoleman jälkeen vuonna 1907 Eugéne Vintrasin perustaman Carmelin Kirkon ja Bernard-Raymond Fabré-Palapratin Alkukristillisen Johanniittakirkon liittyessä l’Église Gnostiqueen. Seuraavana vuonna kirkko muutti kuitenkin nimensä l’Église Gnostique Universelleksi eli Yleiseksi Gnostilaiseksi kirkoksi. Ennen tätä Ranskan O.T.O:n johdossa toiminut Encausse antoi yhdessä muiden Gnostilaisen kirkon piispojen kanssa Reussille vihkimyksen kirkon piispaksi. Kirkon muututtua Yleiseksi Gnostilaiseksi Kirkoksi jäi aiemman Gnostilais-katolisen kirkon auktoriteetti Reussille, joka tämän jälkeen liitti sen osaksi Ordo Templi Orientisia. Vuonna 1911 Encausse julisti Yleisen Gnostilaisen Kirkon Martinistijärjestön viralliseksi kirkoksi. Näiden kirkkojen päätehtävä oli tehdä eukaristian sakramenttiin osallistuminen mahdolliseksi roomalaiskatoliseen kirkkoon kuulumattomille, samaan tapaan kuin Vapaa katolinen kirkko toimii suhteessa Teosofiseen seuraan. Yksi O.T.O:n korkean asteen Reussilta saaneista henkilöistä oli haitilainen Lucien-Francois Jean-Maine. Hän oli saapunut Ranskaan vuonna 1899 saamaan piispanvihkimyksen Gnostilaiseen kirkkoon saatuaan sitä ennen isältään Pasquallyn teurgisen perinteen sisältäneen haitilaisen voodoon korkeimmat vihkimykset. Myöhemmin 1920-luvulla Jean-Maine perusti oman gnostilaisen kirkon nimeltä Ecclesia Gnostica Spiritualis ja irrottautui O.T.O.:sta perustaen Haitille Ordo Templi Orientis Antiqua -järjestön. Jean-Mainen perinteen jatkajana pidetään nykyään Michael Bertiauxia.

1900-luvun esoterian keskeisimmäksi vaikuttajaksi tullut Aleister Crowley oli syntynyt Warwickshiressa Englannissa  vuonna 1875. Crowley oli jo nuorena liittynyt Golden Dawn -järjestöön, johon myös Encausse kuului. Vuonna 1912 Crowley tapasi Reussin, joka tämän jälkeen teki hänestä Ordo Templi Orientisin englanninkielisen kielialueen johtajan. Vuonna 1913 Crowley kirjoitti uusiksi Gnostilais-katolisen kirkon messun tutustuttuaan Moskovassa ortodoksikirkon liturgiaan. Samalla kirkosta alettiin käyttää yleisesti latinankielistä nimeä Ecclesia Gnostica Catholica. Myöhemmin Reussin kuoltua Crowley nousi O.T.O:n johtoon mutta oli jo sitä ennen kirjoittanut järjestön vihkimyskaavat uusiksi perustamansa thelema-opin mukaisiksi. Thelema oli saanut alkunsa, kun Crowley oli vuonna 1904 vastaanottanut Kairossa Lain Kirjaksi kutsuttavan kirjoituksen. Lain Kirjan oli tarkoitus aloittaa uusi aikakausi inhimillisessä ajattelussa, kulttuurissa ja uskonnossa uskontojen “keskeisen salaisuuden” ollessa tietenkin muuttumaton. Opin keskiössä on työskentely yksilön todellisen tahdon ja identiteetin löytämiseksi. Kaikkea tällaista työskentelyä kutsutaan thelemassa magiaksi, elämisen taidoksi, kun taas toisten tahtoon puuttuminen nähdään mustana magiana. Kuten Jules Doinel aikoinaan myös Crowley piti tärkeänä, että järjestö oli avoin sekä miehille että naisille. Papittaren rooli onkin oleellinen EGC:n Gnostisessa messussa. Yhteydet ruusuristiläisyyden ja martinismin sekä toisaalta O.T.O:n ja EGC:n välillä jatkuvat edelleen tänäkin päivänä. Vuonna 1921 Reuss oli antanut O.T.O:n seitsemännen asteen kunniajäsenyyden Muinaisen ja Mystisen Ruusuristiveljeskunnan A.M.O.R.C:n perustajalle Harvey Spencer Lewisille. Perinteinen Martinistiveljeskunta on nykyisin osa A.M.O.R.C:n organisaatiota, EGC:n toimiessa Ordo Templi Orientisin liturgisena haarana.

touko 062015
 

Järjestämme ensi lauantaina, eli 9.5. Tajunta Median päämajalla Tiedostamolla esitelmän Intian vasemman käden koulukunnista. Esitelmän pitää Miro Muniraja Sarola. Luento alkaa klo 14.30.

Intian vasemman käden koulukunnat -presentaatio keräsi kohtuullisen mukavan kuulijakunnan Antikvariaatti Sofiassa lokakuussa 2014. Nyt luvassa syventävä ja hieman pidempi jatkoluento.

Keskitymme erityisesti 10-maha-vidyan eli tantrisen jumalattaren palvonnan filosofiaan, harjoituksiin ja rituaaleihin eri koulukunnissa, mm. vasemman käden tantrassa ja aghorassa.

Luento kysymysten ja keskusteluiden määrästä riippuen 2-3 h pienellä tauolla, lopuksi pienimuotoista vege-snacksiä. Oviraha 7 €. Huom! Tilaan mahtuu max 15 henkeä, ilmoittautuminen etukäteen: miro.sarola@gmail.com/0503867188

Tutustu Facebook-eventtiin.

10mahavidyaa

Kuvasta poiketen päivämäärä siis tosiiaankin 9.5.

 

elo 082014
 

1

Useimmiten ihminen arvostaa ja muistelee kaiholla eniten lapsuuttaan. Lähes poikkeuksetta normaalin lapsuuden läpikäyneen ihmisen käsitys onnesta on verrattavissa lapsuuden ajan vilpittömään onnellisuuteen. Mistä tämä johtuu? Piileekö vastaus siinä, että lapsi saa olla autuaan tietämätön käsitteistä kuten velvollisuus, aika, raha ja työ? Nämä haastavat seikat kuitenkin ovat lähes välttämättömiä ihmisen tyypillistä kehityskaarta ajatellen, jotka monesti on kohdattava ja taidettava iän kertyessä. Leikki-iän päättyessä valmistaudutaan koulu- ja työelämään, opetellaan sisäistämään ajan merkitys ja toimimaan itsenäisesti. Iän myötä taitoja kertyy yhä enemmän – elämä kirjavoituu – miksi ihminen kuitenkin tuntee menettävänsä jotakin siirtyessään aikuisuuteen?

Vastaus lienee yksinkertainen, mutta kuitenkin nyky-yhteiskunnalle monimutkainen; aikuisuuden myötä saattaa menettää mahdollisuuden tuntea joka solullaan aidon vapauden merkityksen; sen vapauden, kun saattoi vielä nähdä koko maailman päättymättömänä leikkikenttänä.

Aikuisten ja ajan arvoitus

Ongelmaa tarkastellessa on syytä pureutua aiheeseen ruohonjuuritasolta lähtien – mitä termi ”leikki” pitää ylipäätänsä sisällään? Leikki on väline, jonka avulla ihminen oppii hahmottamaan ympäröivää maailmaa, luomaan minäkuvaansa sekä kehittämään emotionaalisia, sosiaalisia ja kognitiivisia taitojaan. Luovuus, ongelmanratkaisutaito, mielikuvitus, itseluottamus, assosiatiivisuus, syy-seuraus ajattelu ja kielen kehitys ovat kaikki tärkeitä taitoja, joita harjoitetaan ja jalostetaan leikin elein.

Siinä missä leikkiminen on ratkaisevassa osassa ihmisen kehityksessä, on se yhtä lailla välttämätöntä myös muille eläimille. Ihmisrotu hahmotetaan helposti irralliseksi muista eläimistä, vaikka yhteneväisyyksiä on valtavasti ja evolutiivisessa mittakaavassa eroavaisuudet ovat lähes mitättömät ottaen huomioon vaistomaiset, geeniperäiset ja alkukantaiset taipumuksemme. Kahden täysikasvuisen koiran ilakoiva painiminen pihamaalla ei tuota hämmennystä, mutta aikuisten ihmisten välinen leikkimielinen telmiminen olisi oudoksuttava ja jopa mahdollisesti häpeällinen näky.

Aikuisten todellisuustunneli on herkästi vaarassa suppeutua painostavan ympäristön altistamana. Myös lasten mahdollisuus elää lapsuutensa loppuun saakka lapsena on huolestuttavasti ajan saatossa vain alati rajoittuneempaa. Väitetään jopa, ettei lapsuutta enää ole olemassa. Aikuinen ihminen verhoaa leikin harrastuksiksi, ikään kuin puuhailu ja leikkimielisyys viestisi jälkeenjääneestä kehityksestä. Todellisuudessa asia on päinvastainen; leikki ei ole pelkästään lasten oikeus ja velvollisuus, vaan leikki on ihmisen, meidän jokaisen, perusominaisuus.

Lapselle tulisi antaa aikaa, sillä ns. ”pikkuaikuisten” määrä on hälyttävässä nousussa, minkä osoittaa selkeästi mm. nykyajan kauneusihannointi. Yhä nuoremmat lapset tarkkailevat huolissaan linjojaan ja haaveilevat näyttävänsä muotilehtien muokkaamilta muovimalleilta. Terveessä yhteiskunnassa lapsi ei toivoisi olevansa muuta kuin lapsi. Nykymaailmassa lapsen osa ei ole arvossa ja sitä pidetään ikään kuin riesana, ikävänä kautena, josta tulisi äkkiä kasvaa pois. Mikäli lapsi menettää lapsuutensa liian varhaisessa vaiheessa, lapsi menettää myös tärkeitä neurologisia kehitysvaiheita, jotka tulisi kokea aivojen nopeassa muovautumisvaiheessa, eli leikki-iässä.

makeup

Aivan kuten taiteen eri aspektien kautta, myös leikin ohessa ihminen saattaa menettää ajan ja paikan tajun. Kello kaulassa elävä aikuinen saattaa alitajuisesti, tiedostamattaan, siirtää toimintamallinsa myös lapseen, mikä näkyy tutkimusten mukaan jo käytännön elämässä leikkien vähentymisellä ja muovautumisella ”vain hyödyllisiin” harrastuksiin, kuten musiikilliseen tai urheilulliseen toimintaan. Aikuinen elää maailmassa, jossa lähes jokaiseen tekemiseen ja ajatukseen on kytkeytynyt tuo yksi ihmeellinen käsite – aika. Sillä on valtava vaikutusvalta aikuisen ihmisen toimintaan ja kuten monien suusta kuulee, on ”käytettävä aika hyödyksi.” Lapsen maailmassa aika näyttäytyy täysin erilaisena ilmiönä, eikä lapsi osaa murehtia aikuisten luomia arkiongelmia, kuten ”kuinka käyttää vapaa-aika mahdollisimman potentiaalisesti.”

 Leikki henkisen kasvun tukena

Leikki itsessään on hyödyksi. Etusijalla ei niinkään ole hyötytavoitteinen päämäärä, vaan puhtaasti leikki, sillä hyöty syntyy itsestään. Muistan monia tapauksia leikki-iästäni, kuinka toisten lasten kesken suunnittelimme hyvin maltillisesti ja yksityiskohtaisesti, kuinka tulemme jotakin leikkiä lopulta leikkimään. Rakensimme sisätiloihin erilaisia majoja/luolia lakanoiden avulla, suoritimme roolijaot ja visualisoimme toisillemme kuinka näemme miljöön – olemmeko leijonia kuivalla savannilla, vai kenties humanoideja toiselta planeetalta. Muistan sen sisällä kuplivan innon, kun sain kertoa kanssaleikkijöille ideoistani ja juoniehdotuksistani, kuinka leikkimme tarina voisi kulkea.

Muut lapset hyväksyivät usein ehdotukseni, mutta ryhtyessämme leikkimään sain huomata, että jokainen toteuttaa rooliaan oman persoonansa kautta, jokaisella on kertomastani tarinasta huolimatta oma käsityksensä leikin kulusta ja juonenkäänteistä ja jokainen improvisoi vapaasti hahmonsa kautta ennalta sopimamme tarinan kulkua. Muistan turhautuneeni toisinaan, mikäli osa leikkijöistä ei noudattanut sovittua tarinaa, vaan leikki riistäytyi ”liian vapaaksi,” eli toisin sanoen hallitsemattomaksi. Kirjoitin päässäni tarinoita, joita ”näyttelijäni” eivät osanneet mielestäni toteuttaa toivotulla tavalla. Leikit loppuivat usein lyhyeen harmistuessani ja tylsistyttyäni, kun tarina ei kulkenut oman mieleni mukaan.

Nämä leikkikokemukset olivat erittäin tärkeitä ja hyödyllisiä kehitystäni ajatellen; minun oli opittava taipuvaisuutta, ymmärrystä, vuorovaikutusta, heittäytymistä, improvisaatiota ja hyväksymistä. Olin ahtautunut liialti omiin visioihini, ikään kuin leikissä pitäisi olla tietynlaiset säännöt tarinan kulkua varten. Opin hiljalleen ymmärtämään, että vapaamuotoinen leikkiminen voi olla myös mielenkiintoista ja olen itse vain itsestäni vastuussa – jokainen kantaa roolinsa tavallaan ja voin tehdä leikistä itselleni mielekkäämpää vain harjoittamalla omia vuorovaikutustaitojani, luovuuttani ja mielikuvitustani. Saatoin kantaa aluksi kevyehkösti dominoivaa osaa, mutta leikkien avulla muovasin itsestäni hyväksyvämmän ja avarakatseisemman yksilön. Tärkeää on ottaa huomioon, että nämäkin leijonaleikit saattoivat  joidenkin aikuisten silmissä näyttää viihteelliseltä, mutta hyödyttömältä ajan tapolta – omien kokemusten kautta uskallan väittää vastaan.

2

Todellisuuden illuusiot

Henkilökohtaisesti olen nuoresta saakka suhtautunut yhteiskunnan asettamiin roolivaatimuksiin ja velvoitteisiin hieman kyseenalaistavasti ja lapsenmielisesti. Muistan leikkineeni ”kaupunki-leikkiä” eräällä kesäleirillä ollessani n. 10-vuotias. Ohjaajat olivat rakentaneet erilaisia kaupungin osia yksinkertaisin kulissein; liiterissä oli kahvila, ulos oli pystytetty elokuvateatteri pienellä kankaalla varustettuna, kottikärryt toimivat taksina jne. Kaupungin tarjonnasta sai nauttia leikkirahaa vastaan.

Kierrellessämme paikasta toiseen, eri palveluista nauttien, poikkesimme muutaman kaverin kanssa vielä myöhemmin uudestaan ”kaupungin kahvilaan” ostaaksemme toiset hillomunkit, mutta silloin yksi ohjaajista särki illuusion tokaisemalla; ”Yksi munkki per leiriläinen! Ne on jaettu tasan.”

Silloin havahduin leikin sisästä todellisuuteen; kyseessä ei ollutkaan oikea maailma, oikea kaupunki, vaan vain hahmotelma maailmasta – pelkkä leikki. Kaikille on jaettu eri roolit ja leikimme voivamme päättää itsenäisesti asioistamme, vaikka oikeasti kaikki on tarkkaan ennalta suunniteltu.

Muistan pysähtyneeni kaiken tuon kulissin keskelle ja ihmettelin, millä tavalla tämä leikki loppujen lopuksi eroaa aikuisten maailmasta, siitä todellisuudesta, mikä leirin ulkopuolella pyörii? Eikös aikuisten rakentama leikki tuolla jossain ole pohjimmiltaan samanlaista illuusiota?

Siitä lähtien muistan suhtautuneeni yhteiskuntaan kevein mielin – sen vaatimukset ja odotukset ovat pelkkää harhaa, eikä minun tule elää luontoani vastaan kieltämällä eläimellinen leikkimielisyyteni. Suhtautuminen elämään suurena leikkinä saattaakin hipaista todellisuutta hieman enemmän, kuin vakava nykyajan hengen mukainen menestystavoitteellinen elämäntyyli.

 Synnynnäinen viisaus

06-child-climbing-tree-lgnSaman ajatuksen lähteillä toimii myös ihmisrotumme yksi merkittävimmistä aloista kehityksen kannalta; tiede. Tiede syntyy leikkimielisyydestä, uteliaisuudesta ja puhtaasta innosta kokeilla uusia asioita, leikitellä hullunkurisilla asioilla ja ottaa selvää, kuinka ne taipuvat todellisuuteen. Tieteen käytännöllinen puoli on tietenkin enimmäkseen mittaamista ja rasittavaa uudelleen testaamista. Uudet ajatukset ja teoriat kuitenkin syntyvät leikkimielisten kuvitelmien ansiosta, jolloin askelletaan jälleen lähemmäs uusia oivalluksia.

Hienointa kuitenkin on se, ettei lapsi vaadi hyödylliseen leikkimiseen paljoakaan ylimääräisiä ulkoisia objekteja. Toisinaan pelkästään kanssatoverit riittävät esimerkiksi roolileikkeihin. Omassa lapsuudessa roolileikit olivat mielekkäimpiä, sillä tuolloin vain mielikuvitus on rajana ja lapsillahan tunnetusti se on lähes rajaton. Mieli muokkaa ympäristöstä ja itsestään millaisen tahansa ja useimmiten juuri leikin suunnittelu ja roolien kuvittelu on antoisin osa leikkimisessä. Tutkimusten mukaan luovat, puuhastelevat ja leikkimieliset ihmiset, kuten keksijät, ovat tilastollisesti huipulla pitkän elämän sarakkeessa. Tämä lienee maalaisjärjellä ajateltuna täysin loogista; luovuus on myös itsensä kehittämistä ja leikkimielisyys pitää henkisen tilan vireessä. Kenties aikuisten menestystavoitteellisen mallin ja yhteiskunnan painostavuuden sijaan olisikin aika pysähtyä ja pohtia lasten synnynnäistä viisautta – oppia heiltä, kuinka löytää sisäisen eläimensä ja nähdä maailma jälleen päättymättömänä leikkikenttänä.