M.A. Meretvuo

tammi 062017
 

Valon ja pimeyden, hyvän ja pahan ikuisten voimien taistelu.

Koska ihmisen arkielämän haasteet eivät ole mustavalkoisten ääripäiden värittämiä, saattaa joku miettiä, miksi myyttien, satujen ja legendojen maailmassa jako hyvään ja pahaan on aina niin selkeä. Ymmärtääkseni tämä johtuu ihmislajin miljoonien vuosien aikana kokemasta yön ja päivän, elämän ja kuoleman, valon ja varjon jatkuvasta vaihtelusta. Tämän seurauksena kollektiivisen alitajunnan arkkityyppiset voimat lähestyvät meitä unien ulottuvuuksista. Olevaisen yöpuoli on samalla edustanut ihmiselle laskeutumista tiedostamattoman mielen syvyyksiin, maailmaan, jossa sankaritarinat saavat alkunsa. rutaimo

Näistä samoista lähtökohdista ammentaa myös Juha Jyrkäksen Rutaimo, joka on hänen kirjoittamansa Kultala-trilogian kolmas osa. Itselleni kirja oli varsin mieluisa yllätys juuri sen synkkien ja kauhua sisältävien teemojen vuoksi.

Kalevalamittaan kirjoitettu tarina etenee ennalta arvaamattomasti ja moniulotteisesti, sisältäen jopa lukijan löydettäväksi jätettyjä piiloviestejä. Miellyttäviä olivat myös tekstiin sisällytetyt lyhyet viittaukset 90-luvun black metal –bändien sanoituksiin, joista osa nousi itselläkin mieleen vuosikymmenten takaa. Näistä elementeistä on syntynyt yksi aikamme merkkiteoksista, jonka varmasti myös tulevat sukupolvet tulevat aina uudelleen löytämään.

Tilaa Rutaimo Aavetaajuuden kaupasta.

marras 042015
 

Martinismi on yksi vähemmän tunnetuista esoterian suuntauksista Suomessa. Käsitteenä se on syntynyt 1800-luvun lopulla mutta juontaa ideologisesti juurensa 1700-luvun Ranskaan Martinez de Pasqually ja Louis-Claude de Saint-Martin -nimisiin miehiin. Opillisesti martinismi voidaan kiteyttää raamatulliseen teoriaan ensimmäisen ihmisen lankeemuksesta sekä jälleenyhdentymiseksi kutsuttavasta paluuprosessista takaisin jumalyhteyteen. Nykyisin martinismi yhdistetään ennen kaikkea kristilliseen mystiikkaan ja esoteeriseen kristillisyyteen, mutta tutkittaessa perinteen historiaa se osoittautuu paljon näitä käsitteitä moniulotteisemmaksi. Lisäksi martinismin ja ns. gnostilaisten kirkkokuntien välillä on ollut 1800-luvulta alkaen mielenkiintoisia henkilöyhteyksiä, joita ei voida jättää huomioimatta arvioitaessa martinismin asemaa länsimaisen esoterian historiassa.

Martinez de Pasqually syntyi vuonna 1727 Grenoblen kaupungissa Ranskassa. Hän oli 28-vuotiaasta asti aktiivisesti mukana Ranskan vapaamuurariliikkeessä ja perusti vuonna 1765 oman Ordre des Chevelier Maçons Élus Cohen de L’Univers –nimisen ryhmän. Sanojen Élus Cohen voidaan kääntää tarkoittavan ”valittuja pappeja”. Alemmilla tasoilla tämä ryhmä toimi puhtaasti vapaamuurarillisessa viitekehyksessä, mutta ylimmillä Reaux-Croix –asteilla jäsenille opetettiin salaista teurgista magiaa yhteyden saamiseksi fyysisen maailman takana vaikuttaviin voimiin. Pasquallyn mukaan enkeleiksi kutsuttavat jumalalliset olennot olivat ainoa yhteys langenneen ihmisen ja korkeimman Jumalan välillä. Kirjassaan Treatise on the Reintegration of Beings Pasqually esitti ensimmäisen kerran näkemyksiään Eedenin puutarhasta ja Kristuksesta parantajana, jonka avulla eheytyminen takaisin paratiisilliseen alkutilaan voitaisiin saavuttaa. Vuonna 1772 Pasqually muutti Haitille, jossa hänen arvellaan jatkaneen ryhmän toimintaa integroiden siihen vaikutteita paikallisesta voodoosta. Pasquallyn salaseuran on väitetty olleen vuonna 1791 järjestetyn suuren Bois Caïman –voodooseremonian taustalla. Seremoniassa kaikki paikalla olleet vannoivat taistelevansa Haitin vapauden puolesta. Tästä tapahtumasta alkanut vallankumous johti alueen itsenäistymiseen vuonna 1804.

Louis-Claude-de-Saint-Martin

Lous-Claude de Saint-Martin

Vuonna 1743 syntynyt Lous-Claude de Saint-Martin oli liittynyt valittuihin pappeihin vuonna 1768. Hän eteni nopeasti järjestön ylimmille asteille ja lisäksi hänestä tuli Pasquallyn henkilökohtainen sihteeri. Saint-Martin ei ollut kuitenkaan tyytyväinen järjestön monimutkaisiin teurgisiin rituaaleihin vaan piti sisäistä kontemplaatiota turvallisempana tienä tavoitellun päämäärän saavuttamiseen. Lopulta hän erosi Élus Cohen -ryhmästä ja alkoi kehittää ”sydämen tieksi” kutsumaansa suuntausta. Kuuluisaksi tulleen lainauksen mukaan hänen filosofiansa tarkoituksena on ”päästä sisään jumalallisen sydämeen ja saamaan jumalallinen sisään omaan sydämeensä”. 1600-luvun alussa vaikuttaneen saksalaismystikko Jakob Böhmen näkemykset hengellisestä reintegraatiosta ja jumaluuden naispuoleisesta olemuksesta olivat Pasquallyn lisäksi merkittävänä vaikuttajana Saint-Martinin kirjoissa. Saint-Martin kutsuikin Böhmeä toiseksi mestarikseen. Pseudonyymillä ”Tuntematon filosofi” kirjoitetut kirjat muodostavat nykyisin martinismiksi kutsuttavan oppisuunnan perustan. Saint-Martinin aikana tämä nimitys ei ollut käytössä, eikä hän tiettävästi muodostanut ympärilleen organisoitunutta ryhmää tai järjestöä.

Myöhemmin martinismin lähes kadottua 1800-luvun aikana uusgnostilaiset kirkkokunnat tekivät tulemistaan Ranskassa. Yhtenä merkittävänä henkilönä tässä liikkeessä oli Jules-Benoît Stanislas Doinel du Val-Michel, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Jules Doinel. Vuonna 1842 syntynyt Doinel keräsi haltuunsa Ranskassa 1100-1300 -luvuilla vaikuttaneisiin kataareihin liittyviä asiakirjoja sekä valentilonaiseen gnostilaisuuteen liittyviä tekstejä. Vuosien 1888-1889 aikana Doinel koki useita uskonnollisia kokemuksia, joiden jälkeen hän päätti aloittaa gnostilaisuuden palauttamisen kristinuskoon. Tätä tarkoitusta varten hän perusti Pariisissa vuonna 1890 Église Gnostique –kirkon toimien itse kirkon patriarkkana. Tau Valentinus II -nimen ottaneen Doinelin näkemystä varhaiskristillisen ajan gnostilaisuuden ja keskiajan kataareiden yhteydestä voidaan pitää validina, sillä historiantutkimuksen valossa yhteydet näiden liikkeiden välillä näyttävät hyvin todennäköisiltä. Ajanlaskun ensimmäisten vuosisatojen aikana, katolisen kirkon dogmatisoituessa, gnostilaista kristillisyyttä edustaneet ryhmät joutuivat vainojen kohteeksi. Osa näiden liikkeiden kannattajista siirtyi Lähi-idän alueelta Balkanin niemimaalle, muodostaen bogomiileiksi kutsutun uskonliikkeen. Kataarit olivat suora jatkumo Pohjois-Italiaan ja Ranskaan siirtyneistä bogomiileista. Doinelin kirkon liturgia perustui rekonstrukturoituihin versioihin kataareiden rituaaleista ja näkyvimpänä erona valtakirkkoihin oli se, että gnostilaisten ja kataareiden tapaan kirkollisia virkoja hoitivat sekä miehet että naiset. Kirkon hallinnosta vastasi mies- ja naispuolisen piispan muodostama pari ja papisto koostui vastakkaista sukupuolta olevista diakonipareista. Kriittisenä huomiona voidaan esittää Doinelin näkemysten gnostilaisuudesta olleen puutteellisia, sillä suuri osa aihetta käsittelevästä lähdeaineistosta löydettiin Nag Hammadista vuonna 1945. Lisäksi 1800-luvulla tunnettu gnostilainen teksti Pistis Sofia käännettiin ranskaksi vasta vuonna 1895, minkä jälkeen Doinelin seuraaja Louis-Sophrone Fugairon täsmensi kirkon gnostilaista ideologiaa katekismuksessaan vuonna 1899.

Papus

Papus

Perustettuaan kirkkonsa Doinel vihki useita henkilöitä sen piispoiksi, eräänä näistä kirjailijanimellä ”Papus” tunnettu ranskalainen Gérard Encausse. Encausse oli nuoresta asti perehtynyt kabbalaan, alkemiaan ja seremonialliseen magiaan mm. Eliphas Levi -nimisen okkultistin kirjoitusten kautta. Encausse liittyi Teosofiseen seuraan heti sen perustamisen jälkeen mutta erosi pian kyllästyttyään seuran itämaisten näkemysten painottamiseen. Vuonna 1888 Encausse oli perustanut oman kabbalaan pohjautuvan ruusuristijärjestön. Hän oli jäsenenä useissa esoteerisissa ja vapaamuurarillisissa järjestöissä, mm. Hermetic Order of the Golden Dawnissa, mutta keskittyi erityisesti henkiin herättämänsä martinistijärjestön toimintaan. Vuonna 1891 Encausse kertoi saaneensa haltuunsa Martinez Pasquallyn alkuperäiset dokumentit 1700-luvulta ja saaneensa valtuuden riitin uudelleen käynnistämiseen ystävältään Henri Vicomte de Laagelta. De Laagelle valtuus oli siirtynyt hänen isoisältään, jonka martinismin perustaja Louis-Claude de Saint-Martin oli itse vihkinyt traditioon. Kuten todettua, Saint-Martinin teoriat sisältävät paljon vaikutteita 1600-luvun saksalaismystikolta Jakob Böhmeltä, esimerkiksi näkemyksen jumaluuden feminiinisestä olemuksesta, ”taivaallisesta Sofiasta” ja mystikon pyhästä avioliitosta tämän kanssa. Tämän eroottishengellisen vivahteen voidaan katsoa olevan jopa raison d’être sekä martinismin että ranskalaisen uusgnostilaisuuden taustalla, joten ei ole ihme, että nämä kaksi liikettä ovat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa.

Tärkeä linkki Encaussen martinistiperinteen ja Jules Doinelin Gnostilaisen kirkon  jatkumossa oli saksalainen vuonna 1855 syntynyt Theodor Reuss. Reuss oli korkea-arvoinen vapaamuurari Swedenborgilaisessa riitissä, Skottilaisessa riitissä ja Memphiksen ja Misraimin riitissä. Hän oli lisäksi jäsenenä useissa esoteerisissa liikkeissä kuten Socieatas Rosicrucianassa. Reuss ja Encausse tutustuivat 1900-luvun alussa vaihtaen hallussaan olleita patentteja: Encausse nimitti Reussin martinistijärjestön Saksan osaston tarkastajaksi, ja vastaavasti Reuss teki Encaussesta perustamansa Ordo Templi Orientisin kymmenennen asteen jäsenen. Reuss oli perustanut O.T.O:n 1900-luvun alussa vapaamuurariuden ylempiä astejärjestelmiä kokoavaksi järjestelmäksi yhdessä Carl Kellnerin, Franz Hartmannin ja Henry Kleinin kanssa. Reussin mukaan O.T.O. piti hallussaan paitsi esoterian ja vapaamuurariuden, myös kaiken todellisen uskonnollisuuden salaisuutta. l’Église Catholique Gnostique sai alkunsa Doinelin kuoleman jälkeen vuonna 1907 Eugéne Vintrasin perustaman Carmelin Kirkon ja Bernard-Raymond Fabré-Palapratin Alkukristillisen Johanniittakirkon liittyessä l’Église Gnostiqueen. Seuraavana vuonna kirkko muutti kuitenkin nimensä l’Église Gnostique Universelleksi eli Yleiseksi Gnostilaiseksi kirkoksi. Ennen tätä Ranskan O.T.O:n johdossa toiminut Encausse antoi yhdessä muiden Gnostilaisen kirkon piispojen kanssa Reussille vihkimyksen kirkon piispaksi. Kirkon muututtua Yleiseksi Gnostilaiseksi Kirkoksi jäi aiemman Gnostilais-katolisen kirkon auktoriteetti Reussille, joka tämän jälkeen liitti sen osaksi Ordo Templi Orientisia. Vuonna 1911 Encausse julisti Yleisen Gnostilaisen Kirkon Martinistijärjestön viralliseksi kirkoksi. Näiden kirkkojen päätehtävä oli tehdä eukaristian sakramenttiin osallistuminen mahdolliseksi roomalaiskatoliseen kirkkoon kuulumattomille, samaan tapaan kuin Vapaa katolinen kirkko toimii suhteessa Teosofiseen seuraan. Yksi O.T.O:n korkean asteen Reussilta saaneista henkilöistä oli haitilainen Lucien-Francois Jean-Maine. Hän oli saapunut Ranskaan vuonna 1899 saamaan piispanvihkimyksen Gnostilaiseen kirkkoon saatuaan sitä ennen isältään Pasquallyn teurgisen perinteen sisältäneen haitilaisen voodoon korkeimmat vihkimykset. Myöhemmin 1920-luvulla Jean-Maine perusti oman gnostilaisen kirkon nimeltä Ecclesia Gnostica Spiritualis ja irrottautui O.T.O.:sta perustaen Haitille Ordo Templi Orientis Antiqua -järjestön. Jean-Mainen perinteen jatkajana pidetään nykyään Michael Bertiauxia.

1900-luvun esoterian keskeisimmäksi vaikuttajaksi tullut Aleister Crowley oli syntynyt Warwickshiressa Englannissa  vuonna 1875. Crowley oli jo nuorena liittynyt Golden Dawn -järjestöön, johon myös Encausse kuului. Vuonna 1912 Crowley tapasi Reussin, joka tämän jälkeen teki hänestä Ordo Templi Orientisin englanninkielisen kielialueen johtajan. Vuonna 1913 Crowley kirjoitti uusiksi Gnostilais-katolisen kirkon messun tutustuttuaan Moskovassa ortodoksikirkon liturgiaan. Samalla kirkosta alettiin käyttää yleisesti latinankielistä nimeä Ecclesia Gnostica Catholica. Myöhemmin Reussin kuoltua Crowley nousi O.T.O:n johtoon mutta oli jo sitä ennen kirjoittanut järjestön vihkimyskaavat uusiksi perustamansa thelema-opin mukaisiksi. Thelema oli saanut alkunsa, kun Crowley oli vuonna 1904 vastaanottanut Kairossa Lain Kirjaksi kutsuttavan kirjoituksen. Lain Kirjan oli tarkoitus aloittaa uusi aikakausi inhimillisessä ajattelussa, kulttuurissa ja uskonnossa uskontojen “keskeisen salaisuuden” ollessa tietenkin muuttumaton. Opin keskiössä on työskentely yksilön todellisen tahdon ja identiteetin löytämiseksi. Kaikkea tällaista työskentelyä kutsutaan thelemassa magiaksi, elämisen taidoksi, kun taas toisten tahtoon puuttuminen nähdään mustana magiana. Kuten Jules Doinel aikoinaan myös Crowley piti tärkeänä, että järjestö oli avoin sekä miehille että naisille. Papittaren rooli onkin oleellinen EGC:n Gnostisessa messussa. Yhteydet ruusuristiläisyyden ja martinismin sekä toisaalta O.T.O:n ja EGC:n välillä jatkuvat edelleen tänäkin päivänä. Vuonna 1921 Reuss oli antanut O.T.O:n seitsemännen asteen kunniajäsenyyden Muinaisen ja Mystisen Ruusuristiveljeskunnan A.M.O.R.C:n perustajalle Harvey Spencer Lewisille. Perinteinen Martinistiveljeskunta on nykyisin osa A.M.O.R.C:n organisaatiota, EGC:n toimiessa Ordo Templi Orientisin liturgisena haarana.

tammi 252015
 

Suomessa järjestettiin syksyllä 2014 yksi aikamme kiinnostavimmista kuvataidekilpailuista ainakin aiheensa puolesta. Kilpailun järjestäjä M.A. Meretvuo kertoo kilpailusta ja aiheen taustasta Tajunta.netin lukijoille.

Okkultismia ja Erotiikkaa -kuvataidekilpailu oli avoinna osallistujille 1.8.-1.12.2014. Kilpailun suosio yllätti järjestäjänkin, sillä osallistuvia teoksia tuli peräti 27 kappaletta – maalauksia, piirroksia, valokuvia ja grafiikkaa. Kilpailun facebooksivusto sai lähes 600 tykkäystä ja tavoitti sosiaalisessa mediassa tuhansia ihmisiä. Tuomaristossa olivat mukana muusikko ja kirjailija Kauko Röyhkä, kuva- ja äänitaiteilija Olga Palomäki, kustantaja ja graafikko Antti Balk sekä uskontotieteiden asiantuntija Vesa Iitti. Kilpailun voitti Olli Maineen tietokonegrafiikkatyö Hekuma, toiseksi tuli Veera Nurin nimetön valokuvateos ja jaetulla kolmannella sijalla olivat Einari Leskisen puulevylle tehty sekatekniikkatyö ja Tuomo Laakson öljymaalaus Kultti. Parhaat työt ovat nähtävillä kisan sivustolla www.facebook.com/okkultismiajaerotiikkaa. Kilpailuun liittyvät tapahtumat ovat parasta aikaa käynnissä, sillä osallistuneista teoksista järjestettävä näyttely on avoinna Galleria & Kahvila Dadassa Tampereella 25.2.-22.3.2015.

Okkultismia ja erotiikkaa
Kilpailun teemat, okkultismi ja erotiikka, sisältävät paljon tabuja, ja vielä suurempi tabu syntyy, kun nämä kaksi yhdistetään. Okkultismihan tulee latinan kielen sanasta ”occultus”, ja tarkoittaa salaista tai kätkettyä. Erotiikka puolestaan tulee kreikan kielen sanasta ”eros” ja merkitsee halua tai seksuaalista rakkautta. Muinaisen Kreikan myyteissä rakkauden jumala Eros esiintyy monissa muodoissa ja kuuluu ensimmäisiin olentoihin, jotka tulivat esiin kaaoksesta. Kertomusten mukaan Eros oli arvaamaton jumala, joka sai aikaan yllättäviä ja usein kiellettyjä suhteita ihmisten ja jumalten keskuudessa. Myöhemmin hänet kuvataankin hahmona, joka side silmillään ampuu rakkauden nuolen kohti onnettomia uhrejaan. Käsitteenä okkultismi yhdistetään usein lähelle uskontoa, kuitenkin sillä erotuksella, että okkultismin harjoittaja pyrkii erilaisia menetelmiä käyttämällä pääsemään käsiksi uskonnon taustalla vaikuttaviin periaatteisiin ja tietoon. Yleisesti ottaen uskonnolliset instituutiot eivät hyväksy tämän kaltaista omakohtaista tutkimusta, ja siitä syystä okkultismia on pidetty kiellettynä, yhteiskunnallisesti arveluttavana ja jopa pelottavana. On kuitenkin mielenkiintoista havaita, että kaikesta pelottavuudesta huolimatta okkultismin harjoittajat eivät ole olleet pystyttämässä kidutuskammioita ja noitarovioita, vaan juuri heidän vastustajansa. Jos okkultismi on historian aikana ollut jollekin uhka, on se ollut sitä uskonnollisille instituutioille, jotka yleensä pyrkivät säännöillään kontrolloimaan yksilöiden sekä henkistä että seksuaalista elämää.

Jokainen uskonto on joutunut jollakin tavalla ottamaan kantaa ihmisen seksuaalisuuteen, mutta aina nämä kannanotot eivät kuitenkaan ole olleet kielteisiä. Lähes kaikki uskonnot sisältävät suuntauksia, joissa seksuaalisuutta on hyödynnetty hengellisten kokemusten saavuttamiseksi. Tällaiset suuntaukset ovat olleet tyypillisiä mm. hindulaisuuden ja buddhalaisuuden tantrisissa perinteissä mutta myös Lähi-idän ja länsimaiden hengellisyyden marginaalialueilla on aina ollut omat seksuaalista symboliikkaa käyttävät traditionsa. Tämä on hyvin luonnollista, sillä seksuaalisuus on yksi ihmisen voimakkaimpia perusviettejä ja on ollut osa henkistä elämäämme jo varhaisimmissa uskonnoissa, jotka perustuivat suurelta osin heimon, riistaeläinten tai viljeltävän sadon hedelmällisyyteen. Uskontotieteellisesti aihe on mielenkiintoinen mutta vähän tutkittu, johtuen ehkäpä kulttuuriimme kuuluvasta tavasta edelleen nolostella seksuaalisuuteen liittyvistä asioista puhumista. Todennäköisesti jotkut tässäkin artikkelissa mainittavat asiat saavat osan lukijoista punastelemaan. Muinaisen Egyptin mytologia sisältää hyvin paljon sukupuolista symboliikkaa alkaen siitä, kun luojajumala Atum luo maailman masturboimalla. Egyptiläisestä lähdeaineistosta löytyy myös kertomus, jossa Horus-jumalan setä Seth ahdistelee Horusta seksuaalisesti, joidenkin versioiden mukaan onnistuneesti. Tämä kertomus on häveliäisyyssyistä jätetty pois useista Egyptin myytteihin keskittyvistä teoksista. Egyptiläisen mytologian seksuaalisiin piirteisiin ei myöskään usein törmää museoissa, sillä esimerkiksi useimmat fallossymbolit on joko piilotettu museoiden takahuoneisiin tai kaiverrettu pois aikoinaan niiden löytymisen yhteydessä. Ehkäpä historiantutkijat ovat halunneet ajatella, että egyptiläisillä ei ollut lainkaan sukupuolielimiä!
Continue reading “Okkultismia ja erotiikkaa” »

touko 312014
 

Olipa kerran tiikeri, joka väijyi vuohilaumaa. Mutta tiikeri oli tiineenä, ja sen loikatessa vuohien kimppuun pentu syntyi ja tiikeriemo itse menehtyi. Pentu jäi vuohien kasvatettavaksi, alkoi syödä ruohoa ja äännellä kuten vuohet. Näin pennusta kasvoi vuohien keskellä aikuinen tiikeri. Eräänä päivänä vanhempi tiikeri kohtasi  vuohilauman ollessaan saalistamassa. Se meni sanattomaksi nähdessään toisen tiikerin elävän vuohien keskellä ruohoa syöden. Vanhempi tiikeri otti nuoremman mukaansa, vei sen lammelle ja kysyi: ”Miksi sinä syöt ruohoa ja ääntelet kuin vuohi? Minä syön lihaa – niin pitäisi sinunkin syödä.” Vanhempi tiikeri osoitti lammen pinnasta heijastuvaa kuvaansa, ja näin nuorempi tiikeri näki, että he olivat samanlaisia. Tämän jälkeen vanhempi tiikeri vei nuoremman mukaansa luolaan ja pakotti tämän syömään veristä lihaa, jonka se oli aiemmin saalistanut. Aluksi nuorempi tiikeri ei meinannut pystyä syömään, mutta verisen lihakimpaleen nieltyään sen häntä alkoi heilua, ja äkkiä sen suusta kuului pelottava ja voitokas tiikerin karjahdus.

Tämä alun perin vanha Bengalilainen tarina ilmestyi 1800-luvulla Ramakrishna-nimisen intialaisen mystikon opetuksia käsittelevissä kirjoituksissa, ja se on tullut lännessä tunnetuksi yhdysvaltalaisen uskontotieteilijän, professori Joseph Gampbellin ja indologi Heinrich Zimmerin kirjasta Philosophies of India. Lisäksi se on ollut esikuvana Disneyn 1950-luvulla tekemälle lyhytelokuvalle Lambert the Sheepish Lion. Kuten kaikkia tarinoita, myös tätä voidaan tulkita monella tavalla. Mutta mikäli haluamme ymmärtää tarinan alkuperäisen opetuksen, meidän pitää tuntea jonkin verran sitä uskonnollista ympäristöä, jossa se on saanut alkunsa.

Kyseinen kertomus on hyvin suurella todennäköisyydellä peräisin Koillisintian tantrisesta perinteestä – harjoittihan sen opetuksiinsa ottanut Ramakrishna itsekin tantraa monien muiden uskontojen ohella. Mutta mitä tantra sitten on? Ennen tähän kysymykseen vastaamista voidaan hieman liioitellusti sanoa, että tantra ei ole sitä, mitä sen länsimaissa mielletään olevan. Viimeisten sadan vuoden aikana tantra on nimittäin käsitetty jonkinlaiseksi synonyymiksi seksille tai seksuaalisille tekniikoille henkisten kokemusten saavuttamiseksi. Vaikka tantra joissakin traditioissa sisältää myös tällaisia tekniikoita, on se käsitteenä kuitenkin paljon laajempi. Itse sanaa on hyvin vaikea määritellä, sillä se on moniselitteinen, ja kaiken lisäksi länsimaisen uskonnontutkimuksen käyttöön ottama – intialaisessa perinteessä sellaista käsitettä ei alun perin käytetty, vaan tantroilla viitataan tiettyihin uskonnollisiin teksteihin. Tantrismi ei myöskään tarkoita mitään yhtenäistä uskontoa tai harjoitusjärjestelmää, vaan sisältää monia erilaisia näkemyksiä, opetuksia ja menetelmiä eri aikakausilta ja eri kulttuureista. Sekä hindulaisuudessa että buddhalaisuudessa on oma tantraksi kutsuttu esoteerinen perinteensä ja lisäksi termin alle katsotaan usein kuuluvaksi suuri joukko erilaisia kansanomaisia uskonnollisia ilmiöitä.

khajs1

Continue reading “Ruohoa syövä tiikeri – tarina todellisen identiteetin löytämisestä” »

joulu 172013
 

Tee mitä tahdot on oleva koko Laki.

(AL I:40)

Mikä on sinun elämäsi tarkoitus? Miksi kaikki on olemassa? Mikä sinulle on pyhää? 

Vaikka tiede on antanut ihmiskunnalle vastaukset moniin ongelmiin, eivät olemassaolon peruskysymykset ole hävinneet minnekään. Vanhat uskonnot eivät kuitenkaan enää anna tyydyttäviä vastauksia monille nykyajan kysyjille. Aleister Crowley ymmärsi, että kuten kaikella, myös uskonnoilla on oma elinkaarensa: ne syntyvät, kukoistavat, ja lopulta menettävät merkityksensä ihmisen ympäristöstään tekemien havaintojen myötä ja ymmärryksen kasvaessa. Modernin ihmisen henkistä etsintää ja pyhyyden kokemista varten syntyi uusi uskonnollisfilosofinen elämänkatsomus: Thelema. Tämä artikkeli on lyhyt johdanto Theleman kehittymiseen sekä niihin ihmiskunnan historian kehitysvaiheisiin, jotka ovat tehneet sen syntymisen paitsi mahdolliseksi, myös välttämättömäksi. Kysymyksen siitä, mitä Thelema elämänkatsomuksena on, jätän lukijan itsensä selvitettäväksi. Continue reading “Thelema osana aikakausien historiaa” »