touko 112017
 

”Jokainen näkyvä asia maailmassa on asetettu enkelin alaisuuteen.”
Augustinus

Vuonna 2002 brittiläinen Sunday Telegraph –lehti kertoi Vatikaanin kieltäneen sellaisten enkelien ylistämisen, jotka eivät esiinny raamatun auktorisoiduissa kirjoituksissa. Tämä kielto annettiin vastauksena uhkaan, joka oli syntynyt tiettyjen New Age –ryhmien ryhdyttyä värväämään jäseniä roomalaiskatolisen kirkon sisältä. Rukoukset tultaisiin sallimaan ainoastaan raamatussa mainituille enkeleille Mikaelille, Gabrielille ja Rafaelille. Apokryfisen Eenokin kirjan mukaan nämä kolme olivat vastuussa Jumalan lakia vastaan nousseiden, Vartijoiksi (Watchers) kutsuttavien langenneiden enkelien vangitsemisesta. Uutisen mukaan kirkko oli aikoinaan jättänyt kyseisen, patriarkka Eenokin nimiin laitetun kirjan pois virallisesta kaanonista, koska siinä kerrotaan näistä langenneista enkeleistä ja niiden toimista maailmassa.

Keitä nämä Vartijat olivat ja miksi varhainen kirkko ja nykyajan Vatikaani ovat olleet niistä niin huolissaan? Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (6:1-4) sanotaan: ”Kun ihmiset alkoivat lisääntyä maan päällä ja heille syntyi tyttäriä, jumalien pojat huomasivat, että ihmisten tyttäret olivat kauniita, ja he ottivat näistä vaimoikseen keitä halusivat.” Jumalien poikien, ”Ben Eloha”, on perinteisesti katsottu olleen joidenkin satojen suuruinen joukko ja laskeutuneen maan päälle Hermonvuorelle. Tämä oli erityisen pyhä paikka kanaanilaisille ja heidän maansa vallanneille heprealaisille. Aikojen saatossa sen rinteille on rakennettu temppeleitä niin Baalille, Zeukselle, Heliokselle, Panille kuin Astartellekin.

Nämä langenneet enkelit tunnettiin Vartijoiden lisäksi nimillä ”Grigori” ja ”Irin”. Juutalaisessa mytologiassa ne olivat alun perin ylhäisten enkelien ryhmä, jotka asuivat Jumalan kanssa korkeimmassa taivaassa ja muistuttivat ulkomuodoltaan ihmistä. Nimitys ”Vartija” tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, joka vahtii, joka on hereillä tai joka ei nuku. Tämä nimitys heijastaa sitä ainutlaatuista suhdetta, joka Vartijoilla on ollut ihmiskuntaan aikojen alusta asti. Esoteerisessa, luciferisessa traditiossa ne olivat erityinen, enkeliolentojen eliittiryhmä, jonka Jumala loi ensimmäisten ihmisten maallisiksi paimeniksi. Niiden tehtävänä oli havainnoida ja vahtia ihmiskunnan kehittymistä ja raportoida siitä, ja ne olivat sitoutuneita jumalalliseen sääntöön olla puuttumatta ihmiskunnan evoluutioon. Valitettavasti ne päättivät kuitenkin rikkoa tätä sääntöä ja toimia Jumalaa vastaan, alkaen ihmisten opettajiksi epäonnisin seurauksin niin ihmiskunnalle kuin niille itselleenkin.

Suurin osa Vartijoita koskevasta tiedosta on peräisin apokryfisestä Eenokin kirjasta. Vanhassa testamentissa profeetta Eenok (tai Henok) on mystinen hahmo, ja hänen nimensä tulee heprean sanasta ”hanok”, mikä tarkoittaa opettajaa. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (4:16-23) hänen sanotaan olleen ”ensimmäisen murhaajan” Kainin poika, ja hänen isänsä rakentama ensimmäinen kaupunki nimettiin hänen mukaansa. Myöhemmin luvussa 5 – ja useita sukupolvia myöhemmin – Eenok nimetään Jeredin pojaksi, ja hänen elinaikanaan Vartijoiden sanotaan joko laskeutuneen maan päälle tai inkarnoituneen ihmisruumiisiin. Apokryfisessä Riemuvuosien kirjassa, jonka Herran enkelin sanotaan sanelleen Moosekselle Siinainvuorella yhdessä Kymmenen käskyn kanssa, kerrotaan Eenokin olleen ensimmäisiä maan päälle syntyneitä ihmisiä, jotka oppivat kirjoitustaitoa, tietoa ja viisautta. Hänen kerrotaan kirjoittaneen kirjaksi tähtiradan merkit kuukausien mukaan, jotta ihmiskunta tuntisi planeettojen ja tähtimerkkien vaikutukset suhteessa eri vuodenaikoihin. Tämä viittaa Eenokin saaneen tämän tiedon maapallon ulkopuolisilta enkeliolennoilta eli Vartijoilta, ja häntä voidaan siten pitää eräänlaisena kulttuurinluojana.

Langenneet enkelit ihmiskunnan opettajina

Kun kaksisataa ”langennutta enkeliä” laskeutui Hermonvuorelle, ne olivat niin vaikuttuneita ihmisnaisten kauneudesta, että käyttivät materiaalisia kehojaan seksiin näiden kanssa. Tämä herätti Jumalan vihan, ja raamatun mukaan tämän ristisiittoisuuden seurauksena syntyi jälkeläisiä, jotka olivat puoliksi enkeleitä ja puoliksi ihmisiä. Näitä jälkeläisiä kutsuttiin myös nimellä ”Nefelim” tai ”Nephilim”, ja niitä pidettiin aikoinaan maapalloa asuttaneena jättiläisrotuna. Langenneet enkelit opettivat vaimoilleen ja lapsilleen uusia teknologisia taitoja, maagisia kykyjä ja okkulttista viisautta. Tämä viittaa siihen, että erilaiset psyykkiset kyvyt ja maagiset voimat ovat siirtyneet alkujaan perintönä näiltä enkeleiltä varhaisille ihmisille. Luciferisessa perinteessä nämä kyvyt tunnetaan vertauskuvallisilla termeillä ”noitaveri” tai ”haltiaveri”, viitaten noitien ja velhojen geneettiseen verenperintöön.

Eenokin kirjassa kerrotaan näiden langenneiden enkelien johtajan nimen olleen Azazel, ja hänet yhdistetään usein Luciferiin (Valontuoja) ja Lumieliin (Jumalan Valo). Hän opetti ihmisiä takomaan miekkoja ja tekemään kilpiä ja rintapanssareita. Lisäksi hän opetti metallurgiaa ja eri metallien louhimista maan sisältä. Naisia hän opetti valmistamaan sormuksia, kaulakoruja ja rannerenkaita arvokkaista kivistä ja metalleista. Lisäksi hän opetti silmäluomien koristamista hiilellä ja kosmetiikan käyttämistä miesten viettelemiseksi. Näistä taidoista seurasi Eenokin mukaan paljon jumalattomuutta ihmisten eksyessä harhaan ja alkaessa harjoittaa haureutta. Tästä syystä varhainen kirkko tuomitsi kaulakorujen ja rannerenkaiden käyttämisen. Paavalin mukaan naisten tulisi peittää hiuksensa synagogassa, ja tämä pohjautuu siihen, että langenneiden enkelien ajateltiin tuntevan vetoa pitkähiuksisiin naisiin. Naisten pään peittäminen on edelleen tapa sekä roomalaiskatolisen kirkon että islaminuskon keskuudessa.

Eenokin mukaan Shemyaza niminen enkeli opetti ihmisille juurien leikkaamista ja lumoamisen maagista taitoa, kun taas enkeli Armaros opetti lumousten kumoamista, Baraqijal astrologiaa, Kokabiel astronomiaa, Chazaqiel säätilan ennustamista, Shamsiel auringon mysteereitä, Sariel kuun syklien hyödyntämistä viljelyssä, Penemuel luku- ja kirjoitustaitoa ja Kashdejan lääketiedettä ja erilaisia parannustaitoja. Näiden opetustaitoja koskevien kuvausten perusteella on selvää, että Vartijat olivat kulttuurinluojia ja ihmissivilisaation perustajia. Sen vuoksi on outoa, että varhaisessa juutalaiskristillisyydessä niiden tulkittiin olevan pahoja ihmiskunnan turmelijoita.

Joitakin piilotettuja vihjeitä näiden ”jumalten poikien” alkuperäisestä, korkeasta asemasta voidaan saada enkelilegendojen muinaisista aikakirjoista. Esimerkiksi Kokabielia kuvaillaan suureksi, tähtiä hallitsevaksi enkeliruhtinaaksi. Sibyllan oraakkelissa Araqiel on yksi langenneista enkeleistä, joka johdattaa kuolleiden sielut tuomiolle tuonpuoleiseen. Shamsielia, joka on mahdollisesti alkujaan babylonialainen auringonjumala, kutsutaan ”paratiisin ruhtinaaksi” koska hän oli yksi Edenin portteja vartioivista enkeleistä. Tässä roolissaan hän vei Mooseksen katsomaan taivaallista puutarhaa ja vartioi kuningas Daavidin ja hänen poikansa Salomonin aarteita. Tällä viitataan todennäköisemmin henkisiin aarteisiin kuin kultaan ja jalokiviin. Juutalaisessa Zoharissa hänet nimetään arkkienkeli Urielin lipunkantajaksi ja joukkojen johtajaksi. Sariel oli enkeli, joka yhdistettiin maan hedelmällisyyteen ja pohjoisen pallonpuoliskon kevätpäiväntasaukseen maaliskuussa. Hän hallitsi oinaan tähtimerkkiä, ja häntä kutsuttiin apuun pahan silmän voimia vastaan.

Azazel – Lucifer – Lumiel

Kuten mainittiin, Vartijoiden johtaja Azazel samaistettiin Luciferiin ja Lumieliin. Koraanissa kerrotaan, kuinka Lucifer-Lumiel (Iblis) alkoi kapinoida Jumalaa vastaan, kun tämän käskettiin kumartaa savesta tehtyä ”maan ihmistä” Aatamia. Hän joutui taisteluun arkkienkeli Mikaelin kanssa, minkä seurauksena Lumiel heitettiin taivaasta maahan yhdessä muiden kapinoivien enkelien kanssa. Täällä hänestä tuli ”maailman ruhtinas” jonka kristillinen mytologia virheellisesti rinnastaa pahaan Saatanaan. Esoteerisessa luciferisessa perinteessä Lumielia ei kuitenkaan pidetä pahana ja saatanallisena hahmona, joka väijyy ihmiskuntaa saattaakseen sen kiusaukseen. Hän on Jumalan enkeli, joka kapinoi staattista ja vakiintunutta, kosmista järjestystä vastaan saattaen muutoksen ja evoluution voimat liikkeeseen.

On mahdollista, että Lumiel on saanut alkunsa kanaanilaisena Shaharina, aamutähden jumaluutena. Tällä oli kaksoissisar nimeltä Shalem, jota Venus myös symboloi, mutta iltatähtenä. Nämä jumalalliset valon ja pimeyden kaksoset esittivät auringon valon tulemista esiin pimeydestä aamulla ja paluusta sinne iltahämärissä. Ne olivat Asherah –jumalattaren lapsia, ja on olemassa arkeologisia todisteita, että heprealaiset palvoivat häntä heimojumalansa Jahven rinnalla asetuttuaan Kanaaninmaahan. Vanhassa testamentissa on useita viittauksia Asherahin palvontaan ”taivaan kuningattarena” monoteistisiksi väitettyjen heprealaisten keskuudessa. Tämä palvonta tapahtui kukkuloilla sijainneissa salaisissa lehdoissa, joissa kakkuja ja suitsuketta uhrattiin jumalattarelle. Kanaanilaisessa mytologiassa aamutähden jumala Shahar syöstiin alas taivaasta salamana tämän kiellettyä korkeimman jumaluuden Elin. Tässä jumalallisen falloksen muodossa hän myös hedelmöitti äitimaan.

Azazelin esitetään olevan metalliseppä ja tulta hallitseva maagikko. Häntä on myös verrattu raamatun ensimmäiseen seppään Tubal-Kainiin, joka oli puoliksi enkelin ja puoliksi ihmisen, ensimmäisen murhaajan Kainin, jälkeläinen. Nimenä Azazelin on tulkittu tarkoittavan ”voiton jumalaa” tai ”jumalan voimaa”, ”vahvaa jumalaa” tai ”jumalan vuohta”. Apokryfisessä Abrahamin ilmestyksessä häntä kutsutaan ”pakanoiden herraksi” viitaten siihen, että hän on ollut alkujaan pakanallinen jumaluus. Häntä on lisäksi pidetty Eedenin paratiisimyytin käärmeenä, joka vietteli ”kaiken elävän äidin” Eevan.  Kahdeksannelta vuosisadalta peräisin olevassa, Urm al-Khibab –nimisessä persialaisessa tekstissä Azazelin kerrotaan kieltäytyneen hyväksymästä Aatamin ylivertaisuutta enkeleihin verrattuna. Tämän seurauksena Allah karkotti hänet taivaasta maan päälle yhdessä muiden kapinaan ryhtyneiden enkelien kanssa. Yleisemmin islamin piirissä Azazel tunnetaan kuoleman enkelinä, joka toimii sielujen oppaana kuoleman jälkeen.

Kolmannessa Mooseksen kirjassa (16:8-10) ja Kuolleenmeren kääröissä kerrotaan erikoisesta heprealaisesta rituaalista, jossa Azazelin nimi yhdistetään ”syntipukkiin” joka ottaa kantaakseen yhteisön synnit. Kerrotaan, että ylipappi Aaron otti laumasta kaksi vuohta ja heitti arpaa siitä, kummasta tulisi uhrattava syntipukki. Kuolleenmeren kääröjen mukaan ylipappi tunnusti kaikki Israelin lasten epäpuhtaudet vuohelle. Tämän symbolisen teon kautta hän siirsi kaiken syyllisyydentunnon tälle onnettomalle eläimelle. Sen jälkeen vuohi joko ajettiin autiomaahan tai heitettiin alas jyrkänteeltä. Tämä ikivanha ja arkkityyppinen käsite ihmisten syntien puolesta uhrattavasta syntipukista esiintyy useita kertoja raamatullisissa myyteissä. Se voidaan nähdä kertomuksessa Kainista, joka karkotetaan erämaahan ”Eedenistä itään” ja merkitään Jumalan toimesta sen jälkeen, kun hän on surmannut veljensä Abelin. Eräässä juutalaisessa kertomuksessa myös viisas kuningas Salomon ajetaan ulos Jerusalemista elämään kerjäläisenä erämaassa hänen ”huorattuaan ulkomaalaisten jumalien kanssa”.

Elettyään Egyptin orjuudessa Mooses ja israelilaiset pakotetaan vaeltamaan neljäkymmentä vuotta erämaassa ennen kuin heidän annetaan saapua Luvattuun maahan. Muinaisen Egyptin mytologiassa synkkä Set-jumala esitetään aavikolla asuvana jumaljoukon hylkiönä, ja erottuaan Aatamista tämän ensimmäinen vaimo Lilith pakeni erämaahan pois ihmisasutuksesta. Uudessa testamentissa Jeesus vietti erämaassa neljäkymmentä päivää ja yötä. Häntä ei hyväksytty opettajan rooliin hänen kotikaupungissaan Nasaretissa, ja hänen oma kansansa torjui hänen messiaan asemansa. Ristiinnaulitsemisen myötä hän otti syntipukin symbolisen roolin, minkä mukaisesti hän kuoli ihmisten syntien puolesta.

On mahdollista, että Azazel-syntipukkiin liittyvä rituaali on ollut osa syyspäiväntasaukseen liittyvää sadonkorjuuriittiä Syyrian alueella, ja että heprealaiset omaksuivat sen heettiläisiltä tai kanaanilaisilta. Alun perin rituaalissa käytettävä vuohi on valittu ennustusmenetelmiä käyttäen, minkä jälkeen se on uhrattu aavikolla asuvan demonin lepyttämiseksi. Myöhemmin uhraus tehtiin Jahvelle jotta tämä antaisi seuraajiensa synnit anteeksi. Azazelin uskottiin liikkuvan karvaisia vuohipukkeja muistuttavien, se’irim -demonien kanssa, joiden ajateltiin Vartijoiden tapaan himoinneen ihmisnaisia. Ei voi olla täysin sattumaa, että kirkko alkoi esittää Paholaisen juuri karvaisena, puoliksi ihmismäisenä ja puoliksi vuohena, joka suurta fallostaan käyttäen harrasti seksiä naispuolisten palvelijoidensa kanssa noitasapateissa.

Nykyajan luciferismissa nähdään Shemyazan olevan joko Lumielin lähettiläs tai tämän inkarnaatio. Hän ei rakastunut ainoastaan ihmisnaisiin, vaan myös babylonialaiseen sodan ja rakkauden jumalattareen Ishtariin. Ishtar lupasi antaa itsensä tälle, mikäli tämä vastineena paljastaisi Jumalan salaisen nimen. Nimen saatuaan Ishtar käytti tätä salaista tietoa noustakseen tähtiin, missä hän edelleen hallitsee Plejadien eli Seitsemän Sisaren tähtikuviota. Muiden Vartijoiden jouduttua Jumalan rankaisemaksi, Shemyaza osoitti katumusta teostaan ja tuomitsi itse itsensä ripustettavaksi roikkumaan ylösalaisin Orionin tähtikuvioon, johon hänet toisinaan luciferisessa traditiossa samaistetaan. Kabbalistisessa perinteessä ensimmäisen sepän Tubal-Kainin sisar Naamah vietteli Azazelin, ja hänet yhdistetään sen vuoksi Ishtariin.

Rotu ihmisten ja jumalten välissä

Kuten nähtiin, ihmisnaisten ja Vartijoiden väliset suhteet johtivat juutalaiskristillisen myytin mukaan sotaisien ja verenhimoisten, Nephilimeiksi kutsuttavien jättiläisten syntymiseen. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (6:4) niitä kutsutaan vähemmän dramaattisesti ”muinaisajan kuuluisiksi sankareiksi”. Jumala ruokki niitä aluksi mannalla, mutta se ei kelvannut niille, ja ne alkoivat syödä ensin eläimiä ja sen jälkeen ihmisiä. Voidaan spekuloida teorialla, jonka mukaan tämä tarina perustuu Lähi-idän paimenkansojen ruokatottumuksiin, sillä ne olivat kyltymättömiä lihansyöjiä. Kainin ja Abelin tapauksessa veljesmurhaan johtanut kiista sai alkunsa Jahvelle tarjottujen uhrausten luonteesta. Abel, joka oli paimen, tarjosi laumansa esikoisia, kun taas maanviljelijä Kain uhrasi maan hedelmiä. Abelin tarjoama, poltettu uhriliha miellytti Jahvea, mutta tämän veljen tarjoamat vihannekset, viljat ja hedelmät se torjui. Puhtaasti materialistiselta kannalta katsottuna kertomus saattaa edustaa paimentolaisten ja varhaisten maanviljelysyhteisöjen välistä valtataistelua Lähi-idän alueella.

Ajatus puolijumalallisista sankareista on saanut alkunsa muinaisesta myytistä jumalten ja kuolevaisten välisistä liitoista. Runoilija ja kirjailija Pindor (518-438 EAA) kuvaili näitä sankareita ”roduksi ihmisten ja jumalten välissä”. Kuolleenmeren kääröissä kammottavia, ihmisiä syöviä Nephilimejä pidetään itse asiassa salaisen tiedon haltioina, jotka ”tunsivat kaikki luonnon ja tieteiden mysteerit”. Lisäksi annetaan vihjauksia niiden opettamista siitostekniikoista, mikä viittaa niiden opettaneen ihmisille eläinten kasvatukseen ja kesyttämiseen liittyviä asioita. Tämän lisäksi jotkut lähteet viittaavat siihen, että eläinlajien välinen ristisiittäminen johti aikoinaan jonkinlaisten hirviöiden syntymiseen. Modernista teosofisesta okkultismista löytyy legenda, jonka mukaan Atlantis-mantereella eläneet tieteilijät jalostivat orjaroduksi olentoja, jotka olivat puoliksi ihmisiä ja puoliksi eläimiä. Omana aikanamme tieteilijät tekevät geenitutkimusta ja ovat kehittäneet menetelmiä eläinten kloonaamiseksi. Huhutaan, että Kiinassa on jo kokeiltu ihmisen ja eläimen geenien yhdistämistä. Legendan mukaan nämä luonnottomat kokeilut aiheuttivat Atlantiksen tuhoutumiseen johtaneen katastrofin. Tällä tarinalla on yhteys Nephilimien ja varhaisten ihmisten tuhoutumiseen raamatullisessa tulvassa. Jälkiä tästä myytistä löytyy muinaisten ihmisten mytologioista ympäri maailmaa ja erityisesti Lähi-idän alueella. Jotkut ovat sitä mieltä, että koko tarina Nooasta ja vedenpaisumuksesta on saanut alkunsa babylonialaisista ja sumerilaisista myyteistä.

Jääkauden päättyminen

Vaikuttaa siltä, että noin 10 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua tapahtui kulttuurinen mullistus, joka muutti varhaisen ihmiskunnan elämän. Jääkauden lopulla alkoi Lähi-idässä esiintyä ensimmäisiä merkkejä maanviljelystä, ja yhteisöt alkoivat siirtyä metsästäjä-keräilijäkulttuurista aloilleen asettuneiksi viljely-yhteisöiksi. Tämä tarkoitti sivilisaation alkamista tuolla alueella. Niinkin varhain kuin 9500 EAA viljeltiin nykyisen Kurdistanin alueella ohraa ja vehnää ja kasvatettiin kauraa, herneitä ja linssejä. Samaan aikaan kesytettiin koiria, vuohia ja lampaita kotieläimiksi. Tuhannen vuoden sisällä tästä eteenpäin oli kuparin ja lyijyn sulatus aloitettu nykyisen Turkin alueella, ja tutkijoiden mukaan myös tämä taito oli saanut alkunsa Kurdistanin alueella, yhdessä savenvalamisen ja kutomisen kanssa. Muinaisen Kurdistanin alueen kulttuuri oli myös ensimmäinen kirjoitusmerkkien kehittäjä ja yksi ensimmäisistä kirjoitustaitoon siirtyneistä kulttuureista Lähi-idässä.

Kurdit pitävät edelleen itseään ”djinnien (henkien) lasten” jälkeläisinä, jotka saivat alkunsa ihmisten ja djinnien yhtymisestä. Joissakin Kurdistanin osissa, etenkin riikinkukkojumalaa palvovien jesidien keskuudessa on löydettävissä pitkiä, vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä ihmisiä. Vaikka antropologit katsovat heidän olevan eurooppalaista alkuperää, kuuluu kurdien kansanuskomuksiin näkemys, jonka mukaan nämä ovat djinnien lasten jälkeläisiä, ja ovat luoneet varhaisen ihmiskunnan sivilisaation. Yleisesti ottaen koko muinaista Lähi-itää pidetään sivilisaation kehtona ja ensimmäiset kaupunkivaltiot muodostuivat kaksoisvirranmaan alueelle. Alueen syntyperäiset kansat, sumerilaiset ja akkadialaiset kehittivät ensimmäisen kirjoitetun kielen, tutkivat tähtitiedettä ja perustivat kirjastoja. Babylonialaiset ja assyrialaiset seurasivat heitä, ja kaikkien näiden kansojen mytologioista löytyy kertomuksia siitä, kuinka jumalat laskeutuivat maan päälle ja opettivat ihmisille sivistyksen taitoja.

Eenokin kirjassa kerrotaan, kuinka Jahve nähtyään Vartijoiden aiheuttaman kaaoksen, moraalittomuuden ja turmeltumisen, päätti lähettää enkelinsä Mikaelin, Rafaelin, Gabrielin ja Urielin puuttumaan tilanteeseen. Hän käski Rafaelia sitomaan Azazelin kädet ja jalat ja heittämään tämän erämaan kuiluun. Gabriel sai tehtäväkseen tuhota Vartijoiden äpärälapset, ja Mikael taas lähetettiin vangitsemaan Shemyaza maan syvyyksiin tuomiopäivän koittamiseen asti. Kuten sanottua, tämä langennut enkeli katui tekoaan ja tuomitsi itsensä kosmiseen maanpakoon tähtien keskelle. Riemuvuosien kirjassa kerrotaan, kuinka arkkienkelit sitoivat Vartijat maan syvyyksiin, ja juutalaisessa perinteessä heidät kerrotaan vangitun mystiseen ”toiseen taivaaseen”. Lisäksi kuitenkin kerrotaan, että osalle näistä ”suurista sotureista” on varattu erityinen paikka ”Sheolista” eli juutalaisten tuonpuoleisesta. Siellä niiden sanotaan makaavan uljaina paikallaan kilpensä ja keihäänsä kanssa.

Christian O’Brien on esittänyt, että saattaa olla olemassa yhteys raamatullisten Vartijoiden ja myyttisen, puolijumalallisen Tuatha De Danann –kansan kanssa. Tämä muinainen, Danann lapset –kansa oli maagikkojen rotu, joka oli laskeutunut maan päälle Taran kukkulalle Irlannissa. Kristinuskon saapumisen myötä tämä kansa karkotettiin onttojen vuorien sisään ja niistä tuli sidhejä, ”hohtavia”, eli irlantilaisten kansantarujen keijuja ja menninkäisiä. Irlannin maaseutuväestön keskuudessa on aina elänyt usko, että nämä haltiat olivat alkujaan langenneita enkeleitä, jotka olivat liittoutuneet Luciferin kanssa taivaassa käydyssä taistelussa.

Tässä artikkelissa on toistuvasti viitattu Vartijoihin enkelimäisinä olentoina, jotka inkarnoituivat fyysisiin kehoihin harjoittaakseen seksiä ihmisnaisten kanssa. Viime aikoina on kuitenkin ilmestynyt spekulatiivista kirjallisuutta, jonka mukaan ne olisivatkin olleet maallista alkuperää. Sellaiset kirjailijat, kuten Andrew Collins, Graham Hancock ja Ian Lawson ovat esittäneet, että raamatullinen myytti Vartijoista perustuu todellisuudessa muistikuviin vanhemmasta, kadonneeseen sivilisaatioon kuuluneesta yli-ihmisrodusta, joka välitti oppimansa teknologian vähemmän kehittyneille ihmisille. Lawson on esittänyt tämän rodun muodostuneen henkisesti pitkälle kehittyneistä sieluista, jotka inkarnoituivat maan päälle auttaakseen ihmiskuntaa, mutta jotka ihmiskunta samalla turmeli. Lisäksi Collins on aloittanut projektin tämän teorian maagisten näkökulmien tutkimiseksi.

Langenneiden enkelien myytin symboliikka

Mikä esoteerinen merkitys on langenneita enkeleitä, Luciferin taivaasta karkottamista ja ihmisen lankeamista koskevan myytin takana? Raamatussa Lucifer esitetään usein käärmeenä tai lohikäärmeenä, ja länsimaissa näitä käytetään yleisesti pahuuden ja kaaoksen voimien symbolina. Babylonialaiset, heettiläiset, kanaanilaiset, iranilaiset, egyptiläiset, kreikkalaiset ja skandinaaviset myytit kuvailevat kaikki kosmista järjestystä ja harmoniaa edustavien jumalien ja nuorempien, kapinallisten jumalten välistä taistelua, jossa uusi voima haastaa vanhan syöstäkseen sen vallasta. Vaikka nämä kertomukset sijoittuvat yleensä ihmiskuntaa edeltävään aikaan, niiden viitataan toisinaan myös tapahtuneen historiassa osana ihmiskunnan kehittymistä kohti muinaisia sivilisaatioita.

Vertauskuvallisesti Lucifer tai Lumiel tunnetaan Valon Herrana, sillä hän on luomistyön esikoislapsi. Hän edustaa universumin aktiivista, kosmista energiaa, ja hänet yhdistetään valoon, tuleen, falliseen luomisvoimaan, itsenäiseen ajatteluun, tietoisuuteen, edistykseen, vapauteen ja itsenäisyyteen. Teosofisen seuran perustaja Madame Helena Blavatsky kuvaili Valontuojaa ”älyllisen valaistuksen ja ajatuksen vapauden tuojaksi” jota ilman ihmiskunta ei olisi ”eläimiä parempi” (Salainen Oppi, osa II). Raamatussa Lucifer kuvataan matelijan hahmossa, joka lännessä rinnastetaan yleisesti pimeyden voimiin. Vastaavasti idän mytologioissa lohikäärmettä pidetään hyvän onnen ja hedelmällisyyden edustajana. Luomiskertomuksessa Lucifer-Lumiel rinnastetaan paratiisin käärmeeseen, joka luciferisessa traditiossa nähdään tiedon, viisauden ja valaistumisen ilmentymänä, joka vapautti varhaisen ihmiskunnan Jahven asettamasta henkisestä tietämättömyydestä. Käärme nähdään vapauttavana voimana, joka aukaisi Aatamin ja Eevan silmät aineellisen maailman ja luodun universumin ihmeille.

Käärmettä ja lohikäärmettä pidetään myyttisinä ja arkkityyppisinä, solar-fallisen elämänvoiman symboleina, jotka yhdistetään Luciferiin ja universumin syntyhetkellä tapahtuneeseen, suuren alkuräjähdyksen nimellä tunnettuun valon purkautumiseen. Kun ensimmäiset ihmiset söivät hyvän ja pahan tiedon puun kielletyn hedelmän, he tulivat itsetietoisiksi olennoiksi. Heidän ensimmäinen havaintonsa tämän jälkeen oli heidän oman fyysisen kehonsa alastomuuden huomaaminen. Sen vuoksi he kiirehtivät peittämään sukupuolielimensä, sillä he ymmärsivät sukupuolisen kanssakäymisen kautta nostatettavan kundalini- tai käärme-energian salaisuuden. Tämän lisäksi he söivät elämänpuusta, mikä käynnisti syntymän, elämän, kuoleman ja uudelleensyntymän syklin ja ihmissielujen inkarnoitumisen fyysisiin kehoihin.

On mielenkiintoista, millä tavalla antropologi ja shamanismitutkija Michael Harner on kuvaillut kokemustaan Amazonin viidakossa nautittuaan hallusinogeenistä juomaa. Hän näki näyn, jossa lintupäiset ihmiset seilasivat lohikäärmekeulaisella laivalla. Sen jälkeen hän kohtasi muinaisen liskorodun, joka asuu jokaisen ihmisen aivorungossa selkärangan yläosassa, ja joka oli saapunut maan päälle tähdistä aikakausia sitten. Nämä väittivät olevansa maan todellisia hallitsijoita ja luoneensa elämän maan päälle, jotta niillä olisi jokin paikka mihin piiloutua. Harner kertoi tästä vanhalle intiaanishamaanille, joka kertoi tuntevansa nämä olennot ja kutsuvansa niitä ”Uloimman Pimeyden Hallitsijoiksi”.

Myytit Vartijoista, Luciferin putoamisesta taivaasta ja ihmisen lankeemuksesta sijoittuvat kaikki ”kultaiseksi ajaksi” kutsuttavaan uniaikaan, jossa kosmos ja maa olivat viattomassa sopusoinnun tilassa. Tämä aika on saattanut olla olemassa joko aineellisella tai jonkinlaisella ei-aineellisella astraalitasolla. Myytit kertovat tämän – todellisen tai symbolisen – paratiisin tuhoutumisesta, jota ennen ihmiset ja eläimet kommunikoivat keskenään universaalin kielen kautta. Shamanismissa kutsutaan Suureksi Erkaantumiseksi sitä tapahtumaa, jonka seurauksena ihmiset menettivät kyvyn ymmärtää eläinten kieltä. Tänä samana aikana ihmiskunta hajaantui kielellisesti eri ryhmiin, jota tapahtumaa raamatullinen kertomus Baabelin tornista edustaa.

Kulta-aika ja paratiisi maan päällä on läheisessä yhteydessä myyttiin Luciferin putoamisesta taivaasta ja hänen asemansa muuttumisesta luomistyön esikoisesta tämän maailman hallitsijaksi. Sekä vertauskuvallisella tasolla että fyysisesti tämä liittyy myös ihmisen vieraantumiseen luonnosta ja luonnollisesta ympäristöstä, mikä tänä päivänä näkyy yhä selvemmin. Langenneiden enkelien puuttuminen ihmisen evoluutioon oli syy niiden irtaantumiseen taivaallisesta armosta, eikä niinkään kapina kosmista auktoriteettia vastaan. Vartijoiden ainoa rikos oli se, että ne pyrkivät auttamaan ihmisiä. Kuitenkin Lucifer-Ibliksen haluttomuus tunnustaa ihmisen asemaa johti sen väistämättömään putoamiseen taivaallisesta autuudesta.

Luciferisessa traditiossa Lumielille luvataan vapautus ja hänen aiemman asemansa palautuminen osana kosmista suunnitelmaa. Tämä voi kuitenkin tapahtua vasta kun ihmiskunta kehittyy henkisesti. Tästä syystä Lumiel ja hänen enkelinsä työskentelevät myös omaksi edukseen opettaessaan ihmiskuntaa. Langenneiden enkelien johtajan ja ihmiskunnan suhde onkin siten hyvin symbioottinen, niiden molempien tarvitessa toisiaan.

Kirjoittanut Michael Howard (1948-2015), suomentanut M.A. Meretvuo. Käännös on julkaistu New Dawn -lehden luvalla. Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä.


Michael Howard (1948-2015) oli englantilainen Luciferisen noituuden harjoittaja ja tunnettu kirjoittaja esoteerisiin aiheisiin, pakanallisuuteen ja kansantarustoon liittyen. Hän toimitti The Cauldron –lehteä vuodesta 1976 alkaen kuolemaansa asti. Yli kolmenkymmenen hänen kirjoittamansa kirjan joukosta löytyvät mm. teokset Pillars of Tubal Cain, The Book of Fallen Angels, Children of Cain sekä Secret Societies: Their Influence and Power from Antiquity to the Present Day, ja hän oli perinteisen taidon esimerkillinen harjoittaja ja opettaja.

joulu 082016
 

piru-etukansi

Törmäsin Piru – Historiallinen katsaus pirun alkuperään, elämään ja toimintaan -kirjaseen Gutenberg-projektin suomenkielisten julkaisujen listassa ja kiinnostuin heti. Piru olikin oikein viihdyttävää luettavaa.

Vuonna 1908 alkujaan viroksi kirjoitettu teos huokuu ajankohdan ateistista eetosta ja luottamusta uskonnottoman tulevaisuuteen. Oletettiin, että kansalaiset ottaisivat avosylin vastaan tämän järkiperäisen maailmankuvan, kunhan vain kirkon hirmuteot ja uskonnollisen ajattelun höperyys tuotaisiin heille tarpeeksi selkeästi esille. Tätä tehtävää varten Pirukin on kirjoitettu. Se pyrkii selittämään piru-uskon – ja yleensäkin uskonnon – kehittymistä  ja esittelee piruun liittyviä, absurdeiksi paisuvia tarinoita ja uskomuksia. Lopputulos on mielenkiintoista ja ajoittain hervotonta luettavaa.

Gutenberg-projekti kerää tekijänoikeuksiltaan vanhentuneita kirjoja ja julkaisee niitä sähköisinä uudelleenjulkaisuina. Piru on siis aivan ilmaiseksi luettavissa täältä. Mielestäni kirja on kuitenkin sen verran herkullista luettavaa sekä piru-anekdoottiensa että ajankuvansa takia, että uskon sen kiinnostavan nykylukijoita myös pienimuotoisen paperijulkaisun verran.

Gutenberg-projektin julkaisu mainitsee kirjan tekijäksi vain kääntäjän Juho Kujalan. Halusin kuitenkin saada selville kirjan alkuperäisen virolaisen kirjoittajan. Tämä vaatikin hiukan salapoliisityötä.

Pirun fyysinen kappale löytyi Työväenliikkeen kirjastosta Helsingin Sörnäisistä. Tästä ei kuitenkaan ollut apua, sillä myöskään siinä ei mainittu alkuperäistä kirjoittajaa – ei edes alkuteoksen nimeä. Googlaaminenkaan ei tuottanut tulosta, sillä Kurat antoi osumiksi lähinnä Ülo Valkin vuoden 1991 teoksen Kurat Euroopa usundiloos.

Sitten muistin, että Ülo Valkin kirja on julkaistu myös suomeksi Perkele – johdatus demonologiaan -nimellä. Ehkä Valk mainitsisi kirjassaan myös vuoden 1908 kirjan.

Sain Perkeleen varattua kirjastosta (antikvariaateissa kirjaa ei juurikaan liiku, jos jollain sattuu olemaan hyllyssä ylimääräinen kappale, niin ostan mielelläni pois!) ja kirjan lopun lähdeluetteloa selatessa vastaan tuli kirja nimeltä Kurat. Ajalooline ülevaade kuradi sündimise, elu ja tegevuse kohta. Nimi kuulosti jopa näin viroa täysin ymmärtämättömän korvaan juuri oikealta. Mutta kirjoittajaksi oli nimetty vain J. R.

Kirjan nimeä googlailemalla päädyin Viron kansallisbibliografiaan, jossa J. R.:n arveltiin viittavaan Johannes Adolf Rahamägeen, 1916 kuolleeseen esperantistiin. Näin Piru sai vihdoin kirjoittajansa.

Taitoin tekstin kirjaksi ja taiteilin kannet käyttäen pohjana vanhoja paholaiskuvia. Yritin myös luettavuuden nimissä hiukan selventää tekstin hankalimpia vanhanaikaisuuksia. Otin kirjasta pienen painoksen, ja nyt kirja on tilattavissa täältä. Suosittelen tutustumaan. Kirja on myös mitä mainioin lahjavinkki niin uskovaisille kuin uskonnottomillekin lähimmäisille!

Kirjan sisällysluettelo näyttää tältä:

  • Johdannoksi
  • Hyvät ja pahat henget
  • Muinaisten sivistyskansojen pahat henget
  • Viron ”Vanhapakana”
  • Suomen piru (suomentajan lisäys)
  • Piru Mooseksen kirjoissa
  • Profeetat ja piru
  • Pirun esiintyminen vanhassa testamentissa
  • Piru kehittyy edelleen
  • Jeesuksen opetus ja piru
  • Jeesuksen jälkeläisten käsitys pirusta
  • Piru mahtavana olentona
  • Pirun persoonallisuus
  • Pirujen lukumäärä, arvoluokat ja sisäinen järjestys
  • Pirujen ominaisuudet, tieto ja valta
  • Piru kiusaajana
  • Pirun kepposet ja urotyöt
  • Piru vihollisena
  • Pirun rakkausseikkailut ja lapset
  • Liitot pirun kanssa
  • Noitumistaito
  • Oikeudenkäynnit noitia vastaan
  • Helvetti
  • Elämä Helvetissä
  • Taistelut pirujen kanssa
  • Kunnialliset ja narrimaiset pirut

Tilaa kirja siis tästä, tai jos olet kiinnostunut hankkimaan kirjaa jälleenmyyntiin, tutustu tähän sivuun.

 

marras 012016
 

Kirja-arvio: M.A. Meretvuo – Seksin ja uskonnon vaiettu historia, Salakirjat, 2016, 278 s.
Julkaistu aiemmin: Vox Paganorum 2/2016

seks

Marko Meretvuon teos seksin ja uskonnon salatummista yhteyksistä antaa laajan kuvan länsimaisesta uskonnollisuudesta monine puolineen. Kyse ei ole vain esoteerisen ja okkulttisen perinteen seksimaagisista kokeiluista, vaan erikoisemmatkin kristilliset lahkot tulee käytyä läpi ajallisesti hyvinkin laajassa teoksessa. Seksuaalisuus on monella tapaa joko ihannoitu tai kielletty asia riippuen tulkitsijastaan. Sitä on pyritty hallitsemaan ja toteuttamaan äärimmäisillä tavoilla, mutta mistä löytyisi tasapainoisin tulkinta seksuaalisuudesta uskonnollisuuden välineenä? Milloin viimeksi masturboit jumaluuksien nimeen tai harkitsit seksikultin perustamista uskonnollisuutesi käytännöntoteuttamista tukeaksesi? Tästä teoksesta ei ehkä löydy ohjeita, kuinka kulttisi saa seuraajia, mutta vähintään voi opiskella saadakseen ideoita tai lukea siitä, mitä muut jo ovat keksineet, jotta välttää pahimmat ns. kliseet. Kirja pistää myös pohtimaan henkilökohtaisella tasolla suhdetta seksuaalisuuteen.

Meretvuo ei ole akateeminen tutkija ja harrastelijuuden nähnee selkeiten ensimmäisten lukujen uskonnon ja seksuaalisuuden määritelmissä. Erityisesti uskonnontutkijan silmään pistää Crowleyyn viittaaminen puhuttaessa suurten uskonnollisten liikkeiden perustajahahmojen jumalkokemuksista ja niiden yhtäläisyyksistä. Myös erinäiset muotoilut, kuten ”on helppo huomata tänäkin päivänä olevan kolmenlaisia ihmisiä” saavat tämän lukijan niskakarvat pystyyn, mutta kun nämä pystyy populaarille tietokirjalle ja ensimmäisille luvuille antamaan anteeksi, niin päästäänkin pian vauhtiin. Kun Meretvuo kuvaa eroottis-uskonnollisia ilmiöitä kautta aikain ja erityisesti päästäessä henkilökuvauksiin kirjan toisessa osassa otsikolla ”Pyhiä vai pahoja?”, on kirjaa vaikea laskea käsistään. Herkulliset kuvaukset erilaisista vaikutteista alkukristillisyyden ympärillä ja idän perinteiden ujuttautumisesta länteen saavat välillä naureskelemaan ja toisaalta myös punastelemaan: ihmisen mielikuvitus on kyllä rajaton, kun seksuaalisuudesta on kyse!

”Swedenborg myös itse harjoitteli tantrisilta joogeilta peräisin olevaa tekniikkaa, jossa penistä ohjaavia lihaksia käyttämällä pyritään paitsi pidättymään ejakulaatiosta, myös vetämään nesteitä sisäänpäin. Tiibetissä vierailleiden länsimaisten tiedetään tuohon aikaan kertoneen tarinoita vuonna 1680 kuolleesta viidennestä Dalai Lamasta, jonka lukuisia naissuhteita oli aikoinaan kummasteltu. Dalai Lama oli havainnollistanut kykyjään virtsaamalla alas korkealta parvekkeelta, ja kun virta oli saavuttanut monien portaiden jälkeen palatsin lattian, oli se yllättäen alkanut nousta ylöspäin ja imeytynyt takaisin hengenmiehen siittimeen.”

Siemennesteen rooli onkin melko laajalle levinnyt, mutta Meretvuo muistaa usein mainita myös naisten kiihottumisesta syntyvien aineiden käytön sperman rinnalla täydellisen jumalyhteyden saavuttamisessa. Monet naiset ovatkin toimineet erilaisten seksuaalisuuden kanssa keskeisesti työskennelleiden liikkeiden johtajahahmoina myös aikana, jolloin naisen seksuaalisista haluista puhuminen on muissa piireissä ollut täysi mahdottomuus. Nainen seksikultin johdossa on ollut vielä suurempi skandaali kuin sperman ja naisten kanssa läträävät hengenmiehet, mutta suuri osa liikkeistä myöntää silti naisen seksuaalisen läsnäolon tarpeellisuuden, jos ei nyt kohottaisikaan häntä korkeimmalle pallille (pun intended). Tämä ei aina myöskään tarkoita naisen täydellistä alistumista miehelle, vaan eritteiden, ruumiiden ja arkkityyppisten sukupuolien yhtyminen koettiin tarpeelliseksi täydellisen jumalyhteyden syntymiselle. Myös homoseksiä on käytetty uskonnollisuuden toteuttamiseen – niin Jeesuksen kylkihaavan kuin Crowleyn tapaan erilaisten kieltojen rikkomisen yhteydessä. Melko usein nähdään kuitenkin tarpeelliseksi tuo ”naisen” ja ”miehen” yhtyminen ja nykylukija jää pohtimaan sitä, minkälaisia sovellutuksia tästä voisi luoda ottamalla huomioon sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaiset tasot, eikä pelkästään perinteistä kahtiajakoa noudattaen. Onko joku jo kenties kirjoittanutkin queer-magiasta?

Mitä tulee moninaiseen seksuaaliseen paheksuntaan, jota teoksessa ahkerasti kuvataan ulkopuolisesta yhteiskunnasta tulevaksi ilmiöksi, ei tässä sorruta moralisointiin. Useasti teos ottaa jopa kantaa seksuaalisuuden moninaisuuden puolesta: homoseksuaalisuus ja polyamoria ovat luonnollisia ilmiöitä ja ne ovat luonteva osa myös tätä teosta ilman, että vain saarnattaisiin suvaitsevaisuuden puolesta. Teos on kirjoitettu todella lukijaystävällisesti ja toivoisikin myös konservatiivisemman ihmisen tarttuvan siihen oppiakseen jotain historiasta ja ilmiöistä maailmassa. Näistä ilmiöistä voi toki olla montaa mieltä, mutta näkisin tämän pehmeänä laskuna kohti erilaisten ilmiöiden ymmärrystä, vaikkei hyväksymään kykenisikään. Toki härskeimmistä asioista on vaikea puhua ilman sensaation käryä: näissä piireissä liikkuu paljon todella erikoisia tapauksia. Kaiken kaikkiaan Meretvuo onnistuu luomaan hyvin luettavan ja sujuvan kokonaisuuden vaietusta aiheesta, jonka soisi ihmisten käsittelevän, jotta kenties voisimme länsimaisessakin kontekstissa päästä yli pelkästään kaupallisesta seksikäsityksestä ja hyväksyä se osaksi todellisuuttamme, jollainen se jo monella tapaa on. Tässä mielessä olen kirjoittajan kanssa hyvin pitkälti samaa mieltä.

”[I]hmisen lähestyessä rationaalisen järkiminän taustalla olevaa itseyttä, hän kohtaa väistämättä omat seksuaaliset viettinsä ja vaistonsa. Tämän itseyden lähestyminen on ennen kaikkea uskonnollinen kokemus.”

loka 262016
 

Entisaikojen suomalaisille kansanusko ei ollut vain joukko uskomuksia vaan kokonainen tapa hahmottaa maailmaa. Tietäjät, maahiset, tontut ja kotonakulkijat olivat luonnollinen osa elämää. Kansanusko on kulkenut perimätietona arjessa, pyhissä rituaaleissa, mielikuvissa ja uskomuksissa aina tähän päivään asti.

9789524954051Suomalaisen kansanuskon sanakirja luo kattavan kokonaiskuvan muinaisten suomalaisten maailmasta ja sen lainalaisuuksista: pyhistä eläimistä, jumalolennoista ja paikoista sekä magiasta ja arjen uskomuksista. Se näyttää, kuinka pyhyys oli läsnä kaikkialla, miten luonto ymmärrettiin kumppanina ja kuinka kristinusko ja pakanuus kietoutuivat yhteen kansanomaisessa ajattelussa.

Teos esittelee kosmologian ja ihmiskäsityksen suuria linjoja niin, että kansanuskon mosaiikkimaisuus ja kaleidoskooppimaisuus tulevat samalla näkyviin. Asiat on esitelty kansanuskon näkökulmasta ja ruohonjuuritasolle vietyinä; kansan on pitkälti annettu puhua omalla suullaan.

Teoksen yli 300 hakusanaa Aallottaresta zombiin ja öylättiin sisältävät myös tärkeimmät kalevalaiset nimet, paikat ja runoaihelmat. Suomalaisen perinteen ohella esitellään perusasiat saamelaisesta kansanuskosta.

Rajat tämän- ja tuonpuoleisen välillä haurastuivat

”Kosmoksen rakenteiden hetkellisesti murtuessa myös rajat tämän- ja tuonpuoleisen välillä haurastuivat. Suomessakin marraskuussa martaat eli vainajien henget kulkivat kodeissa. Vainajien vierailuilla oli mielekäs merkitys: näiden tuli toisaalta saada oikeudenmukainen osansa vuoden tuotosta ja toisaalta päästä säännöllisesti tarkastamaan, kuinka taloissa on eletty ja esivanhempien perinteitä noudatettu.”

”Vanhakantaisen perinteen mukaan lintukodossa asui kääpiöitä. Muuthan eivät olisi taivaan ja maan rajaan mahtuneetkaan siellä, missä kovera taivas kaareutuu maahan kiinni. Ainoan särön lintukodon kääpiöasukkaiden auvoisaan tilaan toi jatkuva kahinointi kurkien kanssa.”

”Lemmenkylpyjä tehtiin pääasiassa naimattomaksi jääneille naisille, sillä naisille naimisiin ’pääseminen’ oli usein ainoa keino päästä kiinni sosiaalisesti hyväksyttyyn asemaan. Jos tytölle ei näyttänyt ilmaantuvan kosijaa, oli usein syytä epäillä myös inhimillistä pahantahtoisuutta onnettomuuden taustalla.”

”Metsänpeitto on vaarallinen tila, johon ihminen tai eläin saattoi joutua esimerkiksi metsänhaltijan jälkiä seuratessaan ja eksyessään metsään. Tällöin ihminen menetti kommunikaatioyhteyden tämänpuoleiseen, huudot eivät kuuluneet puolin tai toisin eivätkä kanssaihmiset voineet nähdä kadonnutta.”

Kirjoittajat

Risto Pulkkinen on uskontotieteessä väitellyt teologian tohtori sekä uskontotieteen ja pohjoisen etnografian dosentti. Hänen erityisalansa on pohjoinen, erityisesti suomalainen ja saamelainen kansanusko.

Stina Lindfors on peruskoulunopettaja ja kansanperinteeseen perehtynyt, uskontotieteestä valmistunut filosofian maisteri.

Tervetuloa Helsingin kirjamessuille seuraamaan kirjaan liittyvää keskustelua

Perjantaina 28.10.2016 klo 13.00–13.30, Kirjakahvila

Tilaa kirja Tajunta-kaupasta.

marras 042015
 

Martinismi on yksi vähemmän tunnetuista esoterian suuntauksista Suomessa. Käsitteenä se on syntynyt 1800-luvun lopulla mutta juontaa ideologisesti juurensa 1700-luvun Ranskaan Martinez de Pasqually ja Louis-Claude de Saint-Martin -nimisiin miehiin. Opillisesti martinismi voidaan kiteyttää raamatulliseen teoriaan ensimmäisen ihmisen lankeemuksesta sekä jälleenyhdentymiseksi kutsuttavasta paluuprosessista takaisin jumalyhteyteen. Nykyisin martinismi yhdistetään ennen kaikkea kristilliseen mystiikkaan ja esoteeriseen kristillisyyteen, mutta tutkittaessa perinteen historiaa se osoittautuu paljon näitä käsitteitä moniulotteisemmaksi. Lisäksi martinismin ja ns. gnostilaisten kirkkokuntien välillä on ollut 1800-luvulta alkaen mielenkiintoisia henkilöyhteyksiä, joita ei voida jättää huomioimatta arvioitaessa martinismin asemaa länsimaisen esoterian historiassa.

Martinez de Pasqually syntyi vuonna 1727 Grenoblen kaupungissa Ranskassa. Hän oli 28-vuotiaasta asti aktiivisesti mukana Ranskan vapaamuurariliikkeessä ja perusti vuonna 1765 oman Ordre des Chevelier Maçons Élus Cohen de L’Univers –nimisen ryhmän. Sanojen Élus Cohen voidaan kääntää tarkoittavan ”valittuja pappeja”. Alemmilla tasoilla tämä ryhmä toimi puhtaasti vapaamuurarillisessa viitekehyksessä, mutta ylimmillä Reaux-Croix –asteilla jäsenille opetettiin salaista teurgista magiaa yhteyden saamiseksi fyysisen maailman takana vaikuttaviin voimiin. Pasquallyn mukaan enkeleiksi kutsuttavat jumalalliset olennot olivat ainoa yhteys langenneen ihmisen ja korkeimman Jumalan välillä. Kirjassaan Treatise on the Reintegration of Beings Pasqually esitti ensimmäisen kerran näkemyksiään Eedenin puutarhasta ja Kristuksesta parantajana, jonka avulla eheytyminen takaisin paratiisilliseen alkutilaan voitaisiin saavuttaa. Vuonna 1772 Pasqually muutti Haitille, jossa hänen arvellaan jatkaneen ryhmän toimintaa integroiden siihen vaikutteita paikallisesta voodoosta. Pasquallyn salaseuran on väitetty olleen vuonna 1791 järjestetyn suuren Bois Caïman –voodooseremonian taustalla. Seremoniassa kaikki paikalla olleet vannoivat taistelevansa Haitin vapauden puolesta. Tästä tapahtumasta alkanut vallankumous johti alueen itsenäistymiseen vuonna 1804.

Louis-Claude-de-Saint-Martin

Lous-Claude de Saint-Martin

Vuonna 1743 syntynyt Lous-Claude de Saint-Martin oli liittynyt valittuihin pappeihin vuonna 1768. Hän eteni nopeasti järjestön ylimmille asteille ja lisäksi hänestä tuli Pasquallyn henkilökohtainen sihteeri. Saint-Martin ei ollut kuitenkaan tyytyväinen järjestön monimutkaisiin teurgisiin rituaaleihin vaan piti sisäistä kontemplaatiota turvallisempana tienä tavoitellun päämäärän saavuttamiseen. Lopulta hän erosi Élus Cohen -ryhmästä ja alkoi kehittää ”sydämen tieksi” kutsumaansa suuntausta. Kuuluisaksi tulleen lainauksen mukaan hänen filosofiansa tarkoituksena on ”päästä sisään jumalallisen sydämeen ja saamaan jumalallinen sisään omaan sydämeensä”. 1600-luvun alussa vaikuttaneen saksalaismystikko Jakob Böhmen näkemykset hengellisestä reintegraatiosta ja jumaluuden naispuoleisesta olemuksesta olivat Pasquallyn lisäksi merkittävänä vaikuttajana Saint-Martinin kirjoissa. Saint-Martin kutsuikin Böhmeä toiseksi mestarikseen. Pseudonyymillä ”Tuntematon filosofi” kirjoitetut kirjat muodostavat nykyisin martinismiksi kutsuttavan oppisuunnan perustan. Saint-Martinin aikana tämä nimitys ei ollut käytössä, eikä hän tiettävästi muodostanut ympärilleen organisoitunutta ryhmää tai järjestöä.

Myöhemmin martinismin lähes kadottua 1800-luvun aikana uusgnostilaiset kirkkokunnat tekivät tulemistaan Ranskassa. Yhtenä merkittävänä henkilönä tässä liikkeessä oli Jules-Benoît Stanislas Doinel du Val-Michel, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Jules Doinel. Vuonna 1842 syntynyt Doinel keräsi haltuunsa Ranskassa 1100-1300 -luvuilla vaikuttaneisiin kataareihin liittyviä asiakirjoja sekä valentilonaiseen gnostilaisuuteen liittyviä tekstejä. Vuosien 1888-1889 aikana Doinel koki useita uskonnollisia kokemuksia, joiden jälkeen hän päätti aloittaa gnostilaisuuden palauttamisen kristinuskoon. Tätä tarkoitusta varten hän perusti Pariisissa vuonna 1890 Église Gnostique –kirkon toimien itse kirkon patriarkkana. Tau Valentinus II -nimen ottaneen Doinelin näkemystä varhaiskristillisen ajan gnostilaisuuden ja keskiajan kataareiden yhteydestä voidaan pitää validina, sillä historiantutkimuksen valossa yhteydet näiden liikkeiden välillä näyttävät hyvin todennäköisiltä. Ajanlaskun ensimmäisten vuosisatojen aikana, katolisen kirkon dogmatisoituessa, gnostilaista kristillisyyttä edustaneet ryhmät joutuivat vainojen kohteeksi. Osa näiden liikkeiden kannattajista siirtyi Lähi-idän alueelta Balkanin niemimaalle, muodostaen bogomiileiksi kutsutun uskonliikkeen. Kataarit olivat suora jatkumo Pohjois-Italiaan ja Ranskaan siirtyneistä bogomiileista. Doinelin kirkon liturgia perustui rekonstrukturoituihin versioihin kataareiden rituaaleista ja näkyvimpänä erona valtakirkkoihin oli se, että gnostilaisten ja kataareiden tapaan kirkollisia virkoja hoitivat sekä miehet että naiset. Kirkon hallinnosta vastasi mies- ja naispuolisen piispan muodostama pari ja papisto koostui vastakkaista sukupuolta olevista diakonipareista. Kriittisenä huomiona voidaan esittää Doinelin näkemysten gnostilaisuudesta olleen puutteellisia, sillä suuri osa aihetta käsittelevästä lähdeaineistosta löydettiin Nag Hammadista vuonna 1945. Lisäksi 1800-luvulla tunnettu gnostilainen teksti Pistis Sofia käännettiin ranskaksi vasta vuonna 1895, minkä jälkeen Doinelin seuraaja Louis-Sophrone Fugairon täsmensi kirkon gnostilaista ideologiaa katekismuksessaan vuonna 1899.

Papus

Papus

Perustettuaan kirkkonsa Doinel vihki useita henkilöitä sen piispoiksi, eräänä näistä kirjailijanimellä ”Papus” tunnettu ranskalainen Gérard Encausse. Encausse oli nuoresta asti perehtynyt kabbalaan, alkemiaan ja seremonialliseen magiaan mm. Eliphas Levi -nimisen okkultistin kirjoitusten kautta. Encausse liittyi Teosofiseen seuraan heti sen perustamisen jälkeen mutta erosi pian kyllästyttyään seuran itämaisten näkemysten painottamiseen. Vuonna 1888 Encausse oli perustanut oman kabbalaan pohjautuvan ruusuristijärjestön. Hän oli jäsenenä useissa esoteerisissa ja vapaamuurarillisissa järjestöissä, mm. Hermetic Order of the Golden Dawnissa, mutta keskittyi erityisesti henkiin herättämänsä martinistijärjestön toimintaan. Vuonna 1891 Encausse kertoi saaneensa haltuunsa Martinez Pasquallyn alkuperäiset dokumentit 1700-luvulta ja saaneensa valtuuden riitin uudelleen käynnistämiseen ystävältään Henri Vicomte de Laagelta. De Laagelle valtuus oli siirtynyt hänen isoisältään, jonka martinismin perustaja Louis-Claude de Saint-Martin oli itse vihkinyt traditioon. Kuten todettua, Saint-Martinin teoriat sisältävät paljon vaikutteita 1600-luvun saksalaismystikolta Jakob Böhmeltä, esimerkiksi näkemyksen jumaluuden feminiinisestä olemuksesta, ”taivaallisesta Sofiasta” ja mystikon pyhästä avioliitosta tämän kanssa. Tämän eroottishengellisen vivahteen voidaan katsoa olevan jopa raison d’être sekä martinismin että ranskalaisen uusgnostilaisuuden taustalla, joten ei ole ihme, että nämä kaksi liikettä ovat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa.

Tärkeä linkki Encaussen martinistiperinteen ja Jules Doinelin Gnostilaisen kirkon  jatkumossa oli saksalainen vuonna 1855 syntynyt Theodor Reuss. Reuss oli korkea-arvoinen vapaamuurari Swedenborgilaisessa riitissä, Skottilaisessa riitissä ja Memphiksen ja Misraimin riitissä. Hän oli lisäksi jäsenenä useissa esoteerisissa liikkeissä kuten Socieatas Rosicrucianassa. Reuss ja Encausse tutustuivat 1900-luvun alussa vaihtaen hallussaan olleita patentteja: Encausse nimitti Reussin martinistijärjestön Saksan osaston tarkastajaksi, ja vastaavasti Reuss teki Encaussesta perustamansa Ordo Templi Orientisin kymmenennen asteen jäsenen. Reuss oli perustanut O.T.O:n 1900-luvun alussa vapaamuurariuden ylempiä astejärjestelmiä kokoavaksi järjestelmäksi yhdessä Carl Kellnerin, Franz Hartmannin ja Henry Kleinin kanssa. Reussin mukaan O.T.O. piti hallussaan paitsi esoterian ja vapaamuurariuden, myös kaiken todellisen uskonnollisuuden salaisuutta. l’Église Catholique Gnostique sai alkunsa Doinelin kuoleman jälkeen vuonna 1907 Eugéne Vintrasin perustaman Carmelin Kirkon ja Bernard-Raymond Fabré-Palapratin Alkukristillisen Johanniittakirkon liittyessä l’Église Gnostiqueen. Seuraavana vuonna kirkko muutti kuitenkin nimensä l’Église Gnostique Universelleksi eli Yleiseksi Gnostilaiseksi kirkoksi. Ennen tätä Ranskan O.T.O:n johdossa toiminut Encausse antoi yhdessä muiden Gnostilaisen kirkon piispojen kanssa Reussille vihkimyksen kirkon piispaksi. Kirkon muututtua Yleiseksi Gnostilaiseksi Kirkoksi jäi aiemman Gnostilais-katolisen kirkon auktoriteetti Reussille, joka tämän jälkeen liitti sen osaksi Ordo Templi Orientisia. Vuonna 1911 Encausse julisti Yleisen Gnostilaisen Kirkon Martinistijärjestön viralliseksi kirkoksi. Näiden kirkkojen päätehtävä oli tehdä eukaristian sakramenttiin osallistuminen mahdolliseksi roomalaiskatoliseen kirkkoon kuulumattomille, samaan tapaan kuin Vapaa katolinen kirkko toimii suhteessa Teosofiseen seuraan. Yksi O.T.O:n korkean asteen Reussilta saaneista henkilöistä oli haitilainen Lucien-Francois Jean-Maine. Hän oli saapunut Ranskaan vuonna 1899 saamaan piispanvihkimyksen Gnostilaiseen kirkkoon saatuaan sitä ennen isältään Pasquallyn teurgisen perinteen sisältäneen haitilaisen voodoon korkeimmat vihkimykset. Myöhemmin 1920-luvulla Jean-Maine perusti oman gnostilaisen kirkon nimeltä Ecclesia Gnostica Spiritualis ja irrottautui O.T.O.:sta perustaen Haitille Ordo Templi Orientis Antiqua -järjestön. Jean-Mainen perinteen jatkajana pidetään nykyään Michael Bertiauxia.

1900-luvun esoterian keskeisimmäksi vaikuttajaksi tullut Aleister Crowley oli syntynyt Warwickshiressa Englannissa  vuonna 1875. Crowley oli jo nuorena liittynyt Golden Dawn -järjestöön, johon myös Encausse kuului. Vuonna 1912 Crowley tapasi Reussin, joka tämän jälkeen teki hänestä Ordo Templi Orientisin englanninkielisen kielialueen johtajan. Vuonna 1913 Crowley kirjoitti uusiksi Gnostilais-katolisen kirkon messun tutustuttuaan Moskovassa ortodoksikirkon liturgiaan. Samalla kirkosta alettiin käyttää yleisesti latinankielistä nimeä Ecclesia Gnostica Catholica. Myöhemmin Reussin kuoltua Crowley nousi O.T.O:n johtoon mutta oli jo sitä ennen kirjoittanut järjestön vihkimyskaavat uusiksi perustamansa thelema-opin mukaisiksi. Thelema oli saanut alkunsa, kun Crowley oli vuonna 1904 vastaanottanut Kairossa Lain Kirjaksi kutsuttavan kirjoituksen. Lain Kirjan oli tarkoitus aloittaa uusi aikakausi inhimillisessä ajattelussa, kulttuurissa ja uskonnossa uskontojen “keskeisen salaisuuden” ollessa tietenkin muuttumaton. Opin keskiössä on työskentely yksilön todellisen tahdon ja identiteetin löytämiseksi. Kaikkea tällaista työskentelyä kutsutaan thelemassa magiaksi, elämisen taidoksi, kun taas toisten tahtoon puuttuminen nähdään mustana magiana. Kuten Jules Doinel aikoinaan myös Crowley piti tärkeänä, että järjestö oli avoin sekä miehille että naisille. Papittaren rooli onkin oleellinen EGC:n Gnostisessa messussa. Yhteydet ruusuristiläisyyden ja martinismin sekä toisaalta O.T.O:n ja EGC:n välillä jatkuvat edelleen tänäkin päivänä. Vuonna 1921 Reuss oli antanut O.T.O:n seitsemännen asteen kunniajäsenyyden Muinaisen ja Mystisen Ruusuristiveljeskunnan A.M.O.R.C:n perustajalle Harvey Spencer Lewisille. Perinteinen Martinistiveljeskunta on nykyisin osa A.M.O.R.C:n organisaatiota, EGC:n toimiessa Ordo Templi Orientisin liturgisena haarana.

touko 062015
 

Järjestämme ensi lauantaina, eli 9.5. Tajunta Median päämajalla Tiedostamolla esitelmän Intian vasemman käden koulukunnista. Esitelmän pitää Miro Muniraja Sarola. Luento alkaa klo 14.30.

Intian vasemman käden koulukunnat -presentaatio keräsi kohtuullisen mukavan kuulijakunnan Antikvariaatti Sofiassa lokakuussa 2014. Nyt luvassa syventävä ja hieman pidempi jatkoluento.

Keskitymme erityisesti 10-maha-vidyan eli tantrisen jumalattaren palvonnan filosofiaan, harjoituksiin ja rituaaleihin eri koulukunnissa, mm. vasemman käden tantrassa ja aghorassa.

Luento kysymysten ja keskusteluiden määrästä riippuen 2-3 h pienellä tauolla, lopuksi pienimuotoista vege-snacksiä. Oviraha 7 €. Huom! Tilaan mahtuu max 15 henkeä, ilmoittautuminen etukäteen: miro.sarola@gmail.com/0503867188

Tutustu Facebook-eventtiin.

10mahavidyaa

Kuvasta poiketen päivämäärä siis tosiiaankin 9.5.

 

joulu 172013
 

Tee mitä tahdot on oleva koko Laki.

(AL I:40)

Mikä on sinun elämäsi tarkoitus? Miksi kaikki on olemassa? Mikä sinulle on pyhää? 

Vaikka tiede on antanut ihmiskunnalle vastaukset moniin ongelmiin, eivät olemassaolon peruskysymykset ole hävinneet minnekään. Vanhat uskonnot eivät kuitenkaan enää anna tyydyttäviä vastauksia monille nykyajan kysyjille. Aleister Crowley ymmärsi, että kuten kaikella, myös uskonnoilla on oma elinkaarensa: ne syntyvät, kukoistavat, ja lopulta menettävät merkityksensä ihmisen ympäristöstään tekemien havaintojen myötä ja ymmärryksen kasvaessa. Modernin ihmisen henkistä etsintää ja pyhyyden kokemista varten syntyi uusi uskonnollisfilosofinen elämänkatsomus: Thelema. Tämä artikkeli on lyhyt johdanto Theleman kehittymiseen sekä niihin ihmiskunnan historian kehitysvaiheisiin, jotka ovat tehneet sen syntymisen paitsi mahdolliseksi, myös välttämättömäksi. Kysymyksen siitä, mitä Thelema elämänkatsomuksena on, jätän lukijan itsensä selvitettäväksi. Continue reading “Thelema osana aikakausien historiaa” »

maalis 302012
 

Näin pääsiäisen kynnyksellä on pashan syömisen ohella mukava lueskella juttuja Torinon käärinliinasta.  Vuosikymmeniä tutkijoita pähkäillyttäneen arvoituksen lisäksi se on uuden teorian mukaan myös avain Jeesuksen ylösnousemuksen mysteeriin. Continue reading “Torinon käärinliina ja Jeesuksen ylösnousemus optisena illuusiona” »

heinä 102011
 

Suomalainen uskonnollinen kenttä on jatkuvassa muutoksessa. Viimeaikoina ev.lut. kirkosta on erottu ihan porukalla (vaikkakaan muutaman tuhannen eroluvut eivät paljon hetkauta neljän miljoonan jäsenmäärää) ja uudenmuotoinen henkisyys vetää puoleensa.

Valtauskonnon ulkopuolella tapahtuva uskonnollinen kenttä on hankala tutkittava, sillä se jakautuu lukemattomiin yhdistyksiin, yhteisöihin ja organisaatioihin. Kirkon tutkimuskekskuksen hanke Uskonnot suomessa on kerännyt sivuilleen tietoja uskonnollisista yhteisöistä vuodesta 2006. Tätänykyä sivuilla on jo yli 950 organisaatiota tai ryhmää. Alajaostot mukaan lukien Suomessa toimii noin 3 000 uskonnolliseksi luokiteltavaa organisaatiota.

Tässä vaiheessa kannattaa mainita, että uskontotieteen näkökulmasta ryhmää on perusteltua pitää uskonnollisena, jos sen oppeihin kuuluu käsitys supranormaalista todellisuudesta, oli yhteisö käytännössä minkä muotoinen tahansa.

Kristillisten liikkeiden, islamin ja itämaisten uskontojen rinnalla on pitkään kulkenut länsimaisen esoterian virtaus. Tätä liikehdintää edustavat mm. teosofinen seura, antroposofia ja vapaamuurarit. Continue reading “Mystiset liikkeet Suomessa” »