hoh kuzka

touko 212012
 

Kai Donner, Siperian samojedien keskuudessa, Salakirjat 2012

Kirjassa mainittu Ob-joki toi allekirjoittaneelle henkilökohtaisiakin mielikuvia: lokakuussa 2008 junamatkallani Irkutskista Moskovaan mongolialaiset, joihin olin ehtinyt päiviä kestävällä junamatkalla tutustua, tempaisivat minut hytinsä ikkunaan katsomaan radan vierellä leveää tasaisesti virtaavaa jokea. Se oli Ob. Rata kulkee siinä kohtaa kotvan matkaa Ob-joen rantaa pitkin ja minua pyydettiin odottamaan kunnes varsinainen nähtävyys tulisi kohdalle. Käskettiin seuraamaan vastarantaa. Kohta alkoi talon rötisköjen rivi, jota kesti muutaman kilometrin verran. Hökkelikkö katkesi räikeästi silmään pistävään taloon, kylän ainoaan hienoon rakennukseen, jonka jälkeen rötiskörivi jatkui päättyen muutaman kilometrin päässä ryteikköiseen Taigaan. Hieno rakennus sijaitsi aika tarkkaan röttelöjonon puolessa välissä, kuin jonkinlaisena hallitsijana. Continue reading “Kirja-arvostelu: Siperian samojedien keskuudessa” »

Daliti kohtaa dalitin

 Posted by at 18.16  Artikkelit
tammi 132011
 

Kävelin aamuna eräänä ajatuksissani kevään äkkipikaisessa säässä Kauppakatua alas torille päin. Räntäsade ja auringonpaiste vuorottelivat tiuhaan pikkaisen päälle nollan kelissä, joka tukki katuviemärit tyystin. Joensuu säästi aikoinaan viemäritöissä ja veti varmaankin tilalle olkipillit. Ritilät eivät vedä, eivät millään. Suojatiet lainehtivat. Räpyläjalkaiset muuttolinnut saattaisivat vallan hyvin laskeutua niihin lepäämään matkallaan Lappiin ja Siperiaan.

Torilta päin huomasin hahmon tarpovan minua vastaan levein askelin koivet längellään, lintaten kenkänsä tantereeseen ikään kuin varman päälle. Molemmat kätensä huitoivat ilmaa kuin Joe Cockerilla pysyäkseen pystyssä. Selvä tapaus. Keskushermosto on juotu piloille vuosia sitten josta juontui tämä erilainen askeleen haku. Mies läheni ja kohta hänen silmänsä nappasivat minusta kiinni. Ne tiirasivat sinisen pipon alta jonka reunassa kiersi valkoinen raita ja päälaella nyörin nenässä heilui samanvärinen tupsu. Mielestäni annoin tilaa tarpeeksi, mutta äijä tarttuikin molemmin käsin minua rinnuksista ja alkoi tuijottamaan silmiin. Hän tuijotti pitkään ja tosissaan. Pienellä viiveellä iskivät hapen syrjäyttävät pinttyneen tupakan, hien, lian, vanhan viinan ja luovasti valituissa nukkumapaikoissa ryvettyneiden vaatteiden löyhkä.

– Katsos, mies aloitti ja jatkoi sitten painottaen joka sanaa, -minä olen penkkiurheilija! Heti sen sanottuaan hän irrotti otteensa, kääntyi ohitseni ja jatkoi lampsimistaan. Se oli sellainen aamunavaus sillä kertaa sille päivälle.

Viinan murheeseen juonnin voi perustella Raamatusta käsin. Huomatkaa, puhun murheellisista, en örveltäjistä, perheensä pahoinpitelijöistä, kännissä tappelijoista ja muista viinan väärin käyttäjistä. Totta kai tästä alkaa valitus, että käyttämäni sitaatti on vanhasta testamentista, siis vanhasta liitosta eikä siten enää pätisi. Sitaatti on sananlaskuista, ja sananlaskuja lainataan yhä hyvin mielellään sekä valtionkirkoissamme, niiden sisäisissä liikkeissä että Amerikan Jeesuksen suuntauksissa eli ns. karismaattisissa liikkeissä.

Näillä sanoilla äiti opetti poikaansa, tulevaa Massan kuningasta Lemuelia:

”Poikani, sinä joka synnytin, jota rukoilin, kuule tämä:
Älä tuhlaa voimaasi naisiin,
älä jaa sitä kuninkaiden tuhoajille.
Ei sovi kuninkaille, Lemuel,
ei sovi kuninkaille viinin juonti,
eikä ruhtinaille,
olutmaljan kallistelu.
Juopuessaan he unohtavat lait,
ja jättävät köyhät oikeutta vaille.
Olut sopii onnettomalle,
viini sille jonka mieli on  katkera.
Juodessaan hän unohtaa kurjuutensa,
eikä mieti murheitaan.
Avaa sinä suusi hiljaisten puolesta,
hanki oikeutta syrjityille.
Avaa suusi ja anna oikea tuomio,
aja kurjan ja köyhän asiaa”. -Sananl:31

Toisin sanoen Arvoisa Esivalta; pitäkää tekstarit kurissa, kännykkä housun taskussa, housut jalassa ja konjakit loitolla, että saatte pidettyä huolta jokaisesta kansalaisesta tarpeensa mukaan, kykenette toimittamaan työnne jonka olette kontollenne varta vasten haalineet. Köyhä ja murheellinen; pistä kotiviini käymään ja juo murheeseesi kunnes edellä mainittu Esivalta saa asiasi kuntoon, antaa sinulle edellytykset selvitä elämässäsi niillä lahjoilla kuin sinulla on, sillä siihen heillä on valta.

Suomessa jopa työssä käyvät elävät niukkuudessa, saatikka sitten pitkäaikaistyöttömät ynnä muut syrjäytyneet. Ensin niukkuus ahdistaa, sitten alkaa juotattaa. Kun juo, maailma näyttää paremmalta.

Ykkösen aamu-tv ruoti jälleen suomalaisten alkoholin käyttöä 12.01 kuluvaa vuotta. Tohtori Jukka-Pekka Kouri toivotti tipattoman tammikuun tervetulleeksi, mutta toivoi myös seuraavat kuut enempi tipalliseen suuntaan  –eikä litrakaupalla lotraamiseen.  Ehdotonta kuivuutta tohtori ei toki tarjoa, sillä kohtuudessa on jopa terveydellisiä etuja.  Suomessa ovat maksakirroosiin kuolemat nousseet jyrkästi. Hyvinvointiyhteiskuntamme voi erittäin pahoin. Olen huomaavinani, että dominoivan näkemyksen mukaan ryyppääminen aiheuttaa vahinkoa yhteiskunnalle, mutta yhteiskunnan epäkohdat eivät aiheuttaisi ryyppäämistä.

Ammoin arjalaiset kieltäytyivät avioitumasta muiden kuin oman rotunsa kanssa. He pitivät tiukasti kiinni omasta kulttuuristaan ja uskonnostaan. Pikku hiljaa kehittyi jako yhteiskuntaluokkiin, joihin Intian myöhempi kastijako perustuu, se samainen jota ei enää pitäisi olla olemassa. Kolme ylintä kastia ymmärsivät ajan mittaan että tämähän on hieno juttu. – Kun toimimme oikein, saamme pönkitettyä asemaamme.

Kastijärjestelmässä yhteiskunta on jaettu neljään pääkastiin; varnaan eli väriin: Brahmaaneihin, Kshatriyaihin, Vaisvoihin ja Sudreihin. Kirjoitusasuja löytyy useita, mutta kirjoitan ne nyt näin ja toisekseen; nykyään kastijärjestelmä on kaiken kaikkiaan järkyttävän sekamelskainen ja voidaan sanoa että tuosta perusnelikosta järjestelmä on pirstaloitunut kuin heavy rock 1980-luvun alussa.

Siis: brahmaanit ovat perehtyneet pyhiin kirjoituksiin, kshatriyat ovat sotureita ja maan puolustajia, vaisvit ovat kauppiaita, sudrit maanviljelijöitä ja käsityöläisiä ja hyljeksityimpinä kärvistelevät dalitit eli koskemattomat, jotka ovat pohjasakkaa, saastaisia ja kastittomia jotka kelpaavat mainiosti esimerkiksi aukomaan viemäreitä. Jos olen ymmärtänyt oikein, Mahatma Gandhi poikkeuksena kutsui kastittomia Jumalan lapsiksi mutta yleensä asenne kastittomien läsnäoloon saatikka kosketukseen on että se saastuttaa. Siksi esimerkiksi heidän liikkumista temppeleihin rajoitetaan.

Ostin aikoinaan itselleni singaporelaisissa kaupassa stereot. Liike oli intialais-omistuksessa, palvelu erittäin ystävällistä, jollaista kaipaan usein täällä Suomessa. Oli tammikuu ja käveleksin kaupungilla. Silloin tällöin auringonpaisteen katkaisi sadekuuro, joka oli kuin joku heittäisi isolla ämpärillä vettä päin näköä loppuen yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Mutta jos tilanne ei vaadi muuta kuin shortsit, t-paidan ja sandaalit, jotka päiväntasaajan lämmössä kuivuvat hetkessä, niin mitä siinä valittamaan. Ei niin mitään. Menin siis tähän kauppaan. Kaupan hyllyt notkuivat stereoita, radioita, kodinkoneita, tuttuja merkkejä ja malleja kaikki. Tiskin takana moitteettomaan pukuun puettu järkyttävän aurinkoinen miehen hymy toivotti minut tervetulleeksi sisään. Hymyä kehysti musta parta. Ensimmäisenä tämä ehätti kysymään saisiko herralle olla jotain? Kahvia? Teetä? Olutta? Taivuin sillä hetkellä olueen, ja nam, se oli ihanan kylmää. Kolmen ilmaisen oluen ja usean perusteellisen ja asiantuntevan esittelyn jälkeen ostin itselleni stereot. Nyt tulee se tämän kappaleen pointti: Partasuuhymy hihkaisi eräälle klopille, joka singahti raketin lailla varastoon, toi sieltä avaamattoman laatikon, otti paperia ja narua ojentaen koko höskän toiselle pojalle. Tämä taas paketoi laatikon huolellisesti ja ojensi sen kolmannelle joka taas kiikutti sen partasuuhymylle. Partasuuhymy ojensi sen viimein minulle, kunnia-arvoisalle asiakkaalle! En mene sanomaan oliko tuo paketoimisen marssijärjestys merkki kastijärjestelmästä, mutta vaikutuksen se minuun teki. Minä lähdin kaupasta arvostettuna, onnellisena, hyväksi osoittautuvat stereot kainalossa ja päässäni humisi alkava runsaan kahden päivän putki.

Tämän päivän brahmaaneja maassamme ovat esimerkiksi EU-eliitti, puoluepamput ja -broilerit, byrokraatit ja ammattiyhdistysten pamput. Viimeksi mainitut ujuttivat itsensä eliittiin sisään kolmikannan kultaisina vuosina ja tänä päivänä tukevat muita brahmaaneja mm. optioissa ja bonuksissa, saadakseen itse olla loistosta osallisena. Varsinaiset opettajat ja papit sen sijaan ovat kokeneet inflaation. Brahmaanin tulosta ilmoitetaan ajoissa, että epäpuhtaan kastin edustaja ehtii poistua näköpiiristä. Tiukat säännöt määräävät välimatkat eri kastien välillä, paitsi joitain poikkeuksia on; naiset naivat maamme kastijärjestelmässä paljon helpommin ylöspäin kuin mies. Jos mies on daliti, hän on sitä silkkaa omaa syytään ja tyhmyyttään.

Kshatriyan tehtävänä on puolustaa maata, heidän paikkansa on selvä, joskin brahmaanit urkkiutuvat heidänkin asemaansa kutistamalla puolustusmäärärahoja.

Ylemmät kastit tarvitsevat toisiaan. Ne pitävät yhteyttä ja hyödyntävät toisiaan. Vaisvit ostavat Kehittyvien Maakuntien Suomi -kaltaisten säätiöitten kautta itselleen valtaa brahmaaneilta, niin sanottua maksettua vaikuttamista, kuten eräs vaisvi meneillään olevan vaalirahoituskatastrofin ilmettyä asian ilmaisi. Kolmen kastin kesken siis on hyväveliverkosto. Sudrien kasti on romahtamaisillaan, suomalainen maatalous on kurimuksessa.

Dalitit, pienien ammattiryhmien pienipalkkaiset, pätkätyöläiset, daliti-opiskelijat, peruspäivärahan varassa elävät sosiaaliluukun kolkuttelijat ja syrjäytyneet edustavat näitä kastittomia paskiaisia, niitä jotka lakaistaan silmistä pois heti kun ylväs brahmaani saapuu maisemiin. Dalitin nöyrä pyyntö peruspäivärahan korottamisesta on vastakkain asettelua liiton jäseniä vastaan, jyrähtää ay-brahmaani. Daliti laitetaan kurssille, josta ei saa töitä. Daliti työllistetään, mutta ei saa siitä palkkaa. Brahmaani tukee rahallisesti brahmaania että tämä voi työllistää dalitin ilman palkkaa.

Nykyään opiskelijat sentään saavat ansaita opintotukensa päälle ja se merkitsee paljon se. Se on saavutus siinä mielessä, että opiskelijan ei ehkä tarvitsekaan ottaa brahmaanilta pakko-opintolainaa.

Palataanpa alkuun kun kaksi dalitia, pätkätyöläinen ja syrjäytynyt, kohtasimme toisemme Joensuun loskaisessa kevätaamussa. Pipon alla silmien välissä pilkisti perunanenä jonka alla rehotti sängen kruununa viikset. Suu vääntyili koko ajan tahattomia liikkeitä. En olisi millään halunnut että hän koskee minuun, mutta minkä mahdoin. Heppu erkani minusta ja näytti suunnistavan kohti Kansalaistaloa. Minä etsiydyin pesemään käteni ostoskeskuksen pullonpalautuspisteen lavuaarilla. Kansalaistalon ovelle on annettu tehtävä; kuka tahansa siitä sisään astuu, sillä hetkellä hänen ihmisarvonsa on todettu. Kaunis ajatus. Siellä kahvitellessaan tulee usein mieleen, että kuinkahan kukin määrittelee itse oman ihmisarvonsa?

Eikös tässä ole jo perusteluja tarpeeksi yhden kolmen litran punaviiniämpärin noutamiseen? Brahmaaneihin tympääntyneenä mutta uskovaisena ihmisenä.

tammi 112011
 

Sääli on kerjäämisen työkalu. Miehiä kadunvarrella polvillaan krusifiksi kädessä, mummoja ikonit hyppysissään, lapsi surullisin silmin muki edessään ja raskaana olevia naisia pannaan tien päälle. Suomen keväässä putkahtavat yhtä aikaa maan pinnalle korvasienet, feissaajat, uskikset, juopot ja nämä romanikerjäläiset jotka ovat olettamukseni mukaan viime vuosina alkaneet ymmärtää myös festarien päälle. Rokkikansaa kannattaa seurata.

Istuin mukavasti penkillä Joensuun kävelykadulla seuraten torille kyhättyjä myyntikojuja, kahviloita ja rokkikansan menninkäisiä jotka oluineen ja siidereineen suunnistivat kohti metallin mätkettä. Tyhjien tölkkien ja pullojen kerääjien tutkivat maisemaa silmä tarkkana valmiina reagoimaan ja iskemään ennen muita kiinni tyhjenneeseen tölkkiin ja pulloon. Panttijärjestelmämme on erinomaisen hieno! Oli siis Ilosaarirockin viikonloppu, lauantai, ja kello näytti siinä ilta neljää. Kaunis kesäinen päivä, pikkaisen tuulen virettä ja miltei pilvetön taivas. Kaupungin talo kuikuili tuuhean, niin vihreän lehvästön takaa. Tämä tapahtui kesällä 2009.

Torilla näytti bisneskin kulkevan suhtkoht mukavasti; vietnamilaiset, intialaiset, turkkilaiset ja pakistanilaiset myivät etnoruokaa. Native American myi vaatteita ja koruja kuten marokkolaiset omassa kojussaan. Piirakan myyjät olivat poistuneet aikaa sitten, myytävät oli myyty loppuun.  Terassilla selkäni takana soi tylsä mainstream ja asiakkaat huusivat ahkerasti toisilleen tuodakseen julki sen nimenomaisen ihmetyksensä, että olivat nyt kerta kaikkiaan todistettavasti juovuksissa. Lämpömittari entisen Säästöpankin, sittemmin roskapankin ja nykyisin Carelicumin marmorisella katolla valehteli komeasti helteelle, mutta runsaat kaksikymmentä astetta lämpöä kuitenkin oli. On siinäkin muuten talolla historia; konkurssien, leväperäisten pankinjohtajien, surullisten takausten ja lainojen kalliilla marmorilla rakennettu hallitsemattoman rahan maamerkki jonka kaupunki raatokasan päältä itselleen osti.

Yhtäkkiä eteeni aukeni asetelma. Kaksi nuorta tyttöä, korkeintaan kaksikymmeniäitä joista toinen raskaana ja toinen paperinippu kädessään tuijottivat minua, tummia kaunottaria, yllään t-paidat, farkut ja sandaalit, hiukset kevyesti nutturalla kummallakin. Paperinipputytöllä oli lisäksi vaaleita raitoja hiuksissaan. Raskaana olevalla oli napapaita pinkeänä, joka ei jättänyt hänen tilastaan arvailun varaa, päinvastoin sen tarkoitus oli todennäköisesti alleviivata se. Jostain he siihen yht ´äkkiä putosivat. Lokit rääkyivät ja tunnelma tiheni. Kaksi tumman ruskeaa silmäparia tapittivat minua. Raskaana oleva asetti toisen kätensä lantiolleen. Siinä kuva jota katselin ja odotin jotain tapahtuvaksi.

Paperinipputyttö ojensi minulle yhden lapuistaan. Siinä oli käsin mustekynällä kirjoitettu suomenkielinen siteeraus raamatusta, että Jumala rakastaa iloista antajaa. Toisessa ja kolmannessa lapussa samoin siteerauksia samaisesta kirjasta saman aiheen ympäriltä, joten ymmärsin että minun Jumala-suhteelleni on nyt otollinen paikka tehdä jotain erinomaista, tehdä jotain oikein. Raskaana oleva keskittyi olemaan raskaana ja säälittävän näköisenä. Tämä toinen, hyvin jämäkän oloinen tytär, puhkesi yllätäin puhumaan hyvää englantia ja niin meille aukesi keskustelu.

Romanian tai Bulgarian romaneja, arvelin ensin. Tytöt tuijottivat minua ensin mykkänä, mutta kohta esittivät asiansa. – Anna meille rahaa, auta! Uteliaisuuden yllyttämänä lupasin ostaa heille ruokaa. – Eikun rahaa, tyttö sanoi. – Ruokaa, intin takaisin ja perustelin syynkin. – Olen kuulopuheen uhri; jos annan teille rahaa, te lähetättekin ne jollekin joka on maksanut teidän matkanne tänne Suomeen, tai muutoin käyttää teitä hyväkseen. Nimenomaan siksi tarjoan teille ruokaa.

Raskaana oleva piti toista kämmentään vatsansa päällä. Tyttöjen ilmekään ei värähtänyt, vaan he palauttivat minut takaisin raamatun lauseisiin.

– Mutta minähän lupasin auttaa, päsmensin. Sain kuulla kohtuullisen luennon miten itsekäs olen, miten itsekkäitä me Suomessa kaikki olemme kun emme auta vaikka meillä on kaikki hyvin, meillä on varaa ja miten me voimmekaan sivuuttaa heidät vaikka Jumala käskee auttamaan.

He olivatkin Moldovasta, maasta jonka suurimpia vientituotteita ovat kansalaiset itse ja maan valuuttatulot koostuvat omaisten kotiin perheilleen osoitetuista rahalähetyksistä. Ehdotin kannattaisiko syyttävää sormea osoittaa kotimaatakin kohti? Olisiko siellä jotain korjattavaa? Moldovassa?

– Muuten, tarrauduin kiinni, – Puhut hyvää englantia. Koulutustasi en tiedä oletko oppinut vai opetellut kielen omin päin, mutta on päivän selvää että olet fiksu ihminen, ja se tässä rassaa! Lahjakas ihminen. Saattaisit saada aikaan vaikka mitä sen sijaan että rakennat asetelmia kerjäämistä varten. Ruokaa teille ostan varojeni mukaan, piste!

– Sinulla ei ole Jumalan kanssa mitään tekemistä, tyttö tuhahti ja he poistuivat. Ruoka ei kelvannut. Sinne he loittonivat Kauppakatua etelään seuraavan kimppuun.

Kaksi tyttöä, toinen raskaana. Asetelman piti herättää minussa jotain, ja herättikin. Pitikö sen herättää minussa sääliä? Minulla oli hetken tosi sekavat tunteet.

Kerroin tapahtumasta Synkkien Miesten lukupiirissämme, jossa tapaamme kahvikupposen ääressä perjantaisin alkaen klo13 ortodoksisäätiön taverna Eliaksessa jolloin asetamme meneillään olevat maailman asiat ruotuun. Yleensä pohdintaa on riittänyt varttia vaille kolmeen ja harmittavinta on kun kukaan ei huomaa ottaa onkeensa meidän elämän laatua kohottavia ratkaisujamme, sekä mikro- että makrotasolla ja kansainvälisestikin. Paikka menee kiinni kolmelta.

Keskustelusta koitui nytkin hyvää.  Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan yksi tavoite on tehdä sääli tarpeettomaksi, että kaikilla olisi riittävä perusturva, sosiaaliturvaverkko toimisi eikä kenenkään tarvitsisi kerjätä. Siihen tähtäsi kommunismi ja tähtää amerikkalainen unelma, muista puhumattakaan. Kunkin katsomuksen menestyksestä voidaan keskustella. Ikävä kyllä järjestelmä kuin järjestelmä synnyttää eliitin, joka ei korvaansa kurjuudelle lotkauta ja kerjääminen elää edelleen muodossa tai toisessa. Miten mittari pitäisi määritellä toimeentulotukianomuksesta kerjäämiseen ja onko almun antaminen loisimista toisen hädässä? Auttaja saa/teeskentelee itselleen hyvän olon.

Seuraavana päivänä kävin festivaali alueella ja siellä he olivat. Samanlainen nätti kesäinen iltapäivä. Tytöt keräsivät tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Seurasin tovin heidän varsin tehokasta toimintaa. Rokkikansa joi, parveili, hyppäsi benjin hyppyjä, kuseskeli, pussaili, kähmi toisiaan, hoilasi, kuuntelivat rokkia ja sammuivat.

Tällä kertaa he eivät olleen kahden, vaan mukana häärivät ainakin vanhempi vilttihattuinen mies ja vanha liinapäinen nainen vinosti roikkuvassa villapuserossaan ja paljon elämää nähneessä hameessaan. Ringissä he pohtivat jotain, ampaisten sitten pullojen ja tölkkien perään. Kopautin tyttöä olkapäähän, siis sitä joka osasi englantia, ja kysyin kuinka he voivat? Hän nousi hetkeksi pystyyn ja tuijotti minua silmiin musta roskasäkki kourassaan. Hän muisti minut. Vilttihattuinen ukko pysähtyi myös ja katsoi meitä molempia. Jälleen jostain kilahti tyhjä tölkki maahan muitten tölkkien sekaan ja tyttö säntäsi niihin kiinni. Hän sanoi äidinkielellään jotain minulle mennessään, ennen kuin käänsi katseensa tölkkeihin joita alkoi kahmia kassiinsa.  Olisi kiva tietää mitä hän minulle sanoi. Miksi nämä kerjäläistytöt jäivät mieleeni, huonosta omastatunnostako? En usko.

Kauan sitten Kuopiossa, joskus 1800-luvun puolessa välissä J. V. Snellman tuijotti kotinsa ikkunasta ulos ja näki siellä kerjäläisiä. Suomessa oli ankara nälänhätä ja maa täynnä vaeltavia nälkäisiä.  Snellman pohti kurjia katsoessaan, että jos nuo saisivat käydä koulua, opiskella ja sivistää itseään omalla kielellään, he saattaisivat tuosta nousta. Niin tehtiin ja hyvin kävi. Olemme maailmalla mainittu sivistyskansa, me kaikki saamme mahdollisuuden sivistyä, se on itsestään selvyys. Paitsi nyt sitäkin ollaan antaumuksella tupeloimassa.  Muuten, kerjäävätkö Kreikka, Irlanti, Espanja ja muut vai pyytävätkö he apua?

tammi 022011
 

Jacob Söderman (sd) oli huolissaan eduskunnan etääntymisestä kansalaisiin (HS 2.1.2011), ja yhdyn väitökseen täydellä sydämellä. Eduskunta on etääntynyt kansalaisista, ja esitän tässä jatkeeksi oman näkökulmani.

Kun ehdokas koettaa voittaa vastustuksemme, hän saattaa asettua asemaanne omien kokemuksiensa kautta, ja tässä ole tarkkana siinä puolueen vaalikopin kupeessa torilla hernekeittoa särpiessäsi; olen useammankin kerran vetänyt herneet nenääni, kun ehdokas jolla on ehkä useita vaalikausia takanaan, ilmoittaa olevansa itsekin vain tavallinen pätkätyöläinen. Se on loukkaus pätkätyöläistä kohtaan. Pätkätyöläinen on sinnittelijä ilman tulevaisuutta, ihminen jolle pokkana valehdellaan että aina on toivoa, vaikka juuri hänen kohdallaan turvaverkossa repsottaa ammottava aukko. Tämä kertoo eduskunnan etääntymisestä kansalaisista kipeän hyvin.

Ehdokkaan pitkän aikavälin tavoitteet ovat selvät: oma ura, oma ura ja oma ura hyvällä palkalla. Jossain kolmantenasadantenakahdeksantenakymmenentenätoisena tulevat edustetut kansalaiset. Ehkä karrikoin, mutta laitettakoon se tunnekuohun piikkiin. Musiikissa puhutaan ns. ulkomusiikillisista elementeistä, joilla tarkoitetaan koreografiaa, pukeutumista, imagoa jne., jotka ovat tarkoitettu osaksi kokonaisuutta. Mitä termiä voisimme käyttää poliitikkojen kohdalla?

Kerron vielä  lyhyesti Shock & Confusion metodista, jota käyttävät esimerkiksi hare khrishnalaiset kaupatessaan kirjojaan ja kasvispulliaan. Itse asiassa metodi löydettiin seuraamalla amerikkalaisilla lentokentillä juuri heitä. Sanan mukaisesti käännettynä tuo tarkoittaa Shokki ja Hämmennys, mutta itse sovittaisin sijaan otsikkoa Yllätä ja hämmennä. Se on erittäin yksinkertainen ja onnistumisen avain on tapahtumaketjun nopeudessa.

Ykskaks yllättäin edessäsi hymyilee valaistuneen oloinen munkki keltaisissaan joka tyrkkää sinulle kirjan kouraan: -Haluaisitko kirjan? Jos kieltäydyt,  munkki saattaa kysyä, -Mitä, etkö pidä kirjoista?
Suurin osa ihmisistä on lukenut ainakin joskus kirjoja, ja ei varsinkaan tunne niitä kohtaan vastenmielisyyttä.  Myönnät tietenkin pitäväsi kirjoista. -No sitten, ota tästä kirja! Kiireissäsi taivut ja yrität jatkaa matkaasi kirja kainalossa. Tässä kohtaa munkki ehdottaa kauniisti jotain rahasummaa, ja sinä joko annat rahaa tai palautat kirjan. Hämmästyttävän usein munkki saa rahaa. Metodia voi verrata maassamme kesäisin vierailevien Romanian- ja Bulgarian mustalasten varsin hyökkäävään kikkaan, eli ensin ruusu tungetaan kohteen kouraan ja vasta sitten penätään rahaa. Ehkäpä kehitän tästä itselleni oman version, kunhan keksin mitähän myisin?

joulu 242010
 

Jälleen yksi maailman tapahtumia ja ns.  hyvinvointiyhteiskuntaamme rakentavien vaalilupausten vaalikausi on ohi. Meillä on jälleen kavereita. Muutoin kevät olisi kaunis.

Hyvät ihmiset; vaalit ovat tulossa ja me olemme karjaa, joten seuraavaksi manipulatiivisen viestinnän lyhyt oppimäärä. Koska aina on valitettu, että politiikka ei kiinnosta ketään, esitänkin että tutustuttuanne kunnolla edellä esitettyihin metodeihin, jokainen miettii miten voi koetella, hyökätä vastaan ja kerrankin haastaa toreilla roikelehtivat ehdokkaat. Heidän on ansaittava mahdollinen eduskuntapaikkansa, hehän ovat tulossa meille töihin hyvänen aika! Meidän kuuluu katsoa heitä nenän vartta pitkin, eikä heidän meitä. Epäonnekkaat heistä jäävät keskuuteemme siviilityöhönsä tai pakastevirkaansa ja onnekkaat nousevat ylös taivaisiin. Olkaamme kriittisiä. Äärimmäisen kriittisiä.

Copy & Mclaughlinin kuusi dimensiota:

1. Tuttavallisuus on vaihe jossa vaalikarjalle tarjotaan torilla kahvia ja hernekeittoa. Ehdokas astuu äänestäjiensä kanssa samalle tasolle.
2. Dominointi jossa ehdokas kuitenkin pyrkii pitämään keskustelun ohjaksia käsissään, yrittää pysyä asiantuntijana.
3. Vastustuksen voittaminen, eli ehdokas yrittää voittaa myötätuntoa antamaansa viestin sisältöä kohtaan.
4. Oikeutus, eli ehdokas osoittaa oikeutuksen, että ääni kuuluu hänelle.
5. Henkilökohtaisten hyötyjen osoittaminen, eli mitä sekä äänestäjä että ehdokas hyötyvät jos ääni menee oikeaan osoitteeseen.
6. Ehdokas ilmoittaa pitkän aikavälin tavoitteensa (jotka yleensä on ollut ylivoimainen toteuttaa, osoittaa historia)

Sosiaalidemokraattisen puolueen johtohenkilöt ilmestyivät tasollemme viimeksi viime itsenäisyyspäivänä. Kolmen pitkän vuoden jälkeen he saapuivat lehtien ja tv-kameroiden kuvattaviksi Hurstin Laupeudentyö ry:n itsenäisyyspäiväjuhliin Hakaniemen torille. Lisää samanlaista odotamme piakkoin tapahtuvaksi poikki puoluekentän. Vaihetta yksi työstetään siis jo täyttä päätä.

Silmukan kiristys – metodi on paitsi poliitikkojen, myös mm. pyramidivärvääjien ja karismaattisten seurakuntien käyttämä keino ja hyvin läheistä sukua kuudelle ulottuvuudelle. Se jakautuu Yes-osioon, Truismeihin ja Suggestioon:
”Oletko kyllästynyt pienellä palkalla tai työttömyysturvalla kituuttamiseen?”, ”Eikö olisi hienoa määrätä itse oma työaikansa kasvattamalla samalla ansioitaan?”, ”Lapsiperheiden tulevaisuus on turvattava?”. ”Haluatko tulla uudeksi ihmiseksi?”

Truismeja on helppo keksiä; ”Raha on perheelle tärkeä” on yhtä päivän selvä kuin väittäisi että kaikki kissat ovat nisäkkäitä. Suggestio on tärkein, siinä asetetaan sanat oikein, tässä kohden puhuja ui yleisönsä sydämiin. Suggestio sisältää sen tärkeimmän eli puhujan oman asian. Unelmayleisö on ollut samaa mieltä koko ajan ja se on samaa mieltä loppuun asti. Liian myöhään moni huomaa ostaneensa tuotteita jälleen myytäväksi ja sitoutuneensa hankkimaan lisää alihankkijoita. Liian myöhään joku ymmärtää äänestäneensä henkilöä, jonka kanssa ei kuitenkaan ole samaa mieltä.

Olen osallistunut pyramidivärväystilaisuuteen, samoin myös erilaisten karismaattisten liikkeiden tilaisuuksiin, mm. torontolaiseen nauruliikkeeseen ja kiertävien helluntaisaarnaajien tilaisuuksiin. Formaatti on kaikissa pitkälti sama, läpi vietävä asia vain on eri.

Ensin astuu lavalle alustaja, jonka tehtävänä on toivottaa yleisö sydämellisesti tervetulleeksi, vakuuttaa kuinka fiksuja he ovat olleet tullessaan tilaisuuteen, tänä iltana kaikki muuttuu ja sielunne pelastuu. Hehkutus alkaa, jännitys tihenee kunnes äkkiä kaikki pysähtyy; on aika kutsua lavalle illan tähti, ratkaisija, elämän muuttaja, saarnaaja kaukaa, mies joka on käynyt taivaassa, menestynyt ketjumarkkinoija ja puolueemme tukipylväs. Näitä metodeja voi käyttää yhdessä tai erikseen. Hyvin kotiläksynsä tehnyt pyyhkii yleisöllään pöytänsä.

joulu 222010
 

Olen ollut kerran palkattuna arkunkantajana. Keikkapalkkiolla. Indie dokumentaristille kuten minä, tällaiset mahdollisuudet ovat tervetulleita tilkitsemään aukkoja leivän ansaitsemisessa. Se oli kerta kaikkiaan mielenkiintoinen kokemus. Seisoin vakavan näköisenä muiden palkattujen arkunkantajien kanssa pienen luterilaisen siunauskappelin takaseinällä kuunnellen papin puhetta ja virren veisuuta. Vastaus siihen miksi olin palkattu tähän arvokkaaseen tehtävään, avautui silmieni edessä. Saattajia oli muutama. Vainajalla ei siis ollut enää jäljellä yhtään arkunkantokykyistä omaista. Tilanne pisti miettimään ja käänsin päätäni ihan pikkaisen nähdäkseni ulos. Papin puhe vaimeni ajatuksieni taakse, ulkona paistoi lämmin alkusyksyinen päivä, valo pilkkoi varjoja suikaleiksi ja ikkunan karmissa heilahteli hennosti hämähäkin verkko. Hömötiaiset ipittivät toisilleen kuusen oksalla. Kauempana puitten takaa näkyi keltainen sänkipelto. Keskuudessamme on paljon yksinäisiä vanhuksia, siitä on ollut puhetta ties missä ajankohtaisohjelmassa ja tiedotusvälineessä. Minulle saattaisi siis olla alalla töitä tiedossa myös tulevaisuudessa, jos nyt tekisin itseni työnantajalle oikein tykö. Heräsikö minussa toivo? Toisaalta, voisiko sen pätkempää työtä olla kuin odottaa seuraavaa vainajaa. En keksinyt siihen hätään.

Toimitus loppui. Siirryimme arkun viereen. Minä sijoitettiin isona miehenä eteen vainajan oikealle puolelle. Arvokas paikka. Asetimme hihnat tukevalla otteella olkapäillämme ja nostimme, ja huh, olipas painava. Sitten rauhallisesti ja ryhdikkäästi askeltaen ulos, portaat alas ja arkku kärryille. Polku kulki juurakkoisena hautarivien välissä. Kolmipyöräisten kärryjen sukkuloiminen vaati kohtuullisesti huomiota kunnioittavan arvokkuuden säilyttämiseksi.

Paikalliset sosiaali- ja terveystyöntekijät täällä Joensuussa ovat olleet huolissaan jo jonkun aikaa siitä kun suuret ikäluokat eläköityvät ja samalla alkoholisoituvat ja asialle täytyisi tehdä pikaisesti jotain. Eläkepommin lisäksi alkoholisairauksien hoitokulupommi olisi pienelle maallemme liikaa kaiken muun kaaoksen päälle. Asiaa on murehdittu valtakunnallisestikin. Suuret ikäluokat juovat itsensä hengiltä. Pohdittuaan sosiaali- ja terveystyöntekijöiden aivoriihi päättivät tuottaa valistusvideon ehkäisytyötä silmällä pitäen, jonka vuoksi rahapulaansa korostetun valitellen kysyivät tarjousta minultakin. Tulikin mieleeni; pitäisiköhän kysyä mikä oppilaitos on sen toimekseen saanut tässä av-yrittäjää rakastavassa Joensuussa?

Kun yhdistetään jo olevat yksinäiset vanhukset ja pian itsensä hengiltä ryyppäävät isot ikäluokat, asettuu arkunkantajan ammatti aivan uuteen valoon. Viimeksi mainittujen omaisille ajatusta joutunee lobbaamaan, mutta vetoamalla mukavuuteen se mennee läpi. Pistän idean korvan taakse. Muutenkin hautajaiskeikasta jäi hyvä mieli. Kyllä minutkin joku hautaan lykkää, jos ei muuten niin rahasta.

Mielikuvitus

 Posted by at 12.34  Artikkelit
joulu 212010
 

Luet kirjaa ja keskityt meneillään olevaan kohtaukseen niin intensiivisesti, ettet kuule mitä ympärilläsi tapahtuu. Istut ratikassa, ja sinulla on matkaa vielä monta pysäkkiä. On ilta ja ruuhka-aika, ihmisiä tulee ja menee. Ovien pneumatiikka pihisee ja koko kulkuneuvo rytisee, kuten ratikan kuuluu. Päässäsi pyörii elokuva, ideoitten ketju mielikuvia luetusta tekstistä. Mielikuvat juontuvat omista kokemuksistasi, näkymistä, kosketuksista, hajuista, äänistä, joita olet sieluusi tallentanut vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa elämäsi varrella. Se on sinun itsesi luoma virtuaalimaailma.

Kokemukset ovat joko suoria tai välillisiä. Pudottuaan kerran jäihin tervejärkinen muistaa takuulla olla menemättä enää uhmapäisyyttään heikolle jäälle. Välilliset muistikuvat ovat sen sijaan abstraktimpia, epäselvempiä, mutta niillä on arvonsa, jonka varaan voi laskea, esimerkiksi stereotypiat; ”ranskalainen on baskeripäinen monimutkaisesti asiansa esittävä viiksekäs, käsillään ilmaan huitova patongin syöjä ja viinin särpijä!” Stereotypiat syntyvät työkaluiksi maailman hahmottamiseksi, pääasiassa ilman omakohtaista kokemusta, muualta kuultuina puutteellisella tiedolla -mikä seikka usein lasketaan sille synniksi asti.

Mutta minkälaiseksi kuvittelet kirjasi päähenkilön? Minkä näköinen on Rikos ja Rangaistus -kirjan Raskolnikov? Hän on pitkä, tumma, laiha, ristiverinen, komea, säälittävä, köyhä, parrakas, parraton, kiltti, huonosti käyttäytyvä; hahmon muuttuessa kuta useammalta kysytään.

Entä kuinka paikka elää mielikuvissa? Käpylässä kesät olivat kauniita. Minä viihdyin siellä koska siellä oli paljon siilejä. Puu-Käpylään oli matkaa vain parisataa metriä. Tiesin tarkkaan koska juosta mäkeä alas bussipysäkille siihen oikeaan bussiin ja vaihtaa Sturen- ja Mäkelänkadun risteyksessä ratikkaan. Se oli työmatkani Ruoholahteen. Siinä kulmatalossa oli ratikkapysäkin kohdalla ulkopintaremontti. Eräänä aamuna näin miehen putoavan telineeltä jostain kolmannesta tai neljännestä kerroksesta katuun jääden niille sijoilleen. Tuo näky tulee poikkeuksetta mieleen kulkiessani ohi tuosta paikasta, tai kun luen jostain kyseisestä seudusta, tai kuulen puhuttavan sanallakaan. Se on minun ikioma maantieteellinen kiintopiste Helsingissä. Se on ja pysyy kuvana minun päässäni.

Elokuvan on väitetty näyttävän todellisuuden todellisempana kuin se oikeasti on, Hill Street Blues -sarjan peruskallio oli realistisen affektin aikaan saaminen, puhumattakaan sairaalasarjoista. Katsoja uskoo tapahtuvien asioiden ja toimenpiteiden imitoivan todellisuutta. Virtuaalisuus taas on utooppista ja keinotekoista todellisuutta ja periaatteessa kaiken voi muuttaa virtuaaliseksi. Elokuvassa leikkaus liikuttaa katsojaa paikasta toiseen, virtuaalimaailmassa liikkuminen lienee nopeampaa ja hallittavissa käyttäjänsä tahdolla, mutta nopeinta päästä paikasta A paikkaan B on ihmisen mielikuvitus. Se on kuin uni joka lähtee uinahtaessamme matkalle, eikä nukkuvaa ihmistä saa herättää.