ardith

marras 022008
 

Kuolema kiinnostaa kaikkia. Ihan kaikkia. On valhetta väittää, että se ei kiinnostaisi tai että kuolemaan voisi suhtautua välinpitämättömästi. Niin puhuvat vain ihmiset, jotka ovat joko täysin valaistuneita tai sitten he ainoastaan luulevat olevansa sitä. Ja jos he luulevat olevansa valaistuneita niin sitten ollaankin jo syvällä valheessa.

Palaan taannoiseen aiheeseen, jossa käsittelin ajatusta siitä, että jos ei olisi kuolemaa, ei olisi myöskään uskontoja. Jokaisessa uskomusjärjestelmässä on oma maailmansyntymyyttinsä. Itseäni uskonnoissa kiinnostavat ne kohdat, jotka ovat yhteneväisiä toisten uskontojen samojen kohtien kanssa. Eli uskontojen universaalisuus ja se, että jos näitä kohtia tutkimalla löytyisi vaikka absoluutti totuus. Olisi mukavaa kertoa, että olen käynyt kuolemassa, mutta en ole vaikka läheltä on pitänyt. Nämä ’läheltä piti’ -tilanteet ovat johtaneet kuoleman – ja elämän – kunnioittamiseen.

Leikitään ajatusleikkiä, että kuolema on raja. Se on siirtymä johonkin kolmanteen todellisuuteen, johon voi ehkä päästä myös unien tai meditaation eli kakkostodellisuuksien kautta. Unissa ja meditaatiossa päästetään irti rationaalisesta mielestä. Kuolemassa voitaisiin ajatella rationaalisen mielen jäävät ruumiiseen – eli mieli kuolee. Mikä olio unissa ja kuolemassa sitten liikkuu ja siirtyy sinne rajan taa? Monet puhuvat elävien olentojen sieluista.

Raja.

Olotilan muutos.

Sielu.

Mikä on sielu? No tässä ajatusleikissä ihminen olisi lihassaan energian tiivistymä samoin kuin koko fyysinen maailma. Sielu on energian haihtuma eli siis tiivistymän vastakohta. Hienoinen ja kuultava, hohtava. Kulttuuriantropologi Clifford Sather teoksessaan Seeds of Play, Words of Power http://www.nanzan-u.ac.jp/SHUBUNKEN/publications/afs/pdf/a1477.pdf tutkii Iban-kansan shamanismia. Hän on onnistunut kuvaamaan sielun. Kirjassa on valokuva sielusta erään miehen kämmenellä. Sielu on kapeahkon puunlehden muotoinen, hohtavan valkoinen, väreilevä energia. Kuin huokaus.

Miksi elävillä olioilla sitten olisi sielu? No se pitäisi meidät tavallaan elossa. Ruumis olisi sielun kulkuväline, joka jää maatodellisuuteen ihmisen kuoltua. Se mihin sielu sitten matkustaisi kuolemassa, onkin toinen juttu.

Meksikossa vietetään paraikaa kuolleiden päivää. Kuolleiden päivä on meksikolainen perinne, jossa asteekki-intiaanien sekä heidän aikaansa edeltävien kansojen piirteitä yhdistyy katoliseen perinteeseen. Kuolleiden päivän tarkoitus on pitää yllä hyviä suhteita kuolleisiin esivanhempiin ja sukulaisiin.

Asteekkien kosmogonian mukaan maan alla on 9 kerrosta, joihin kuolleet päätyvät. Vainajat päätyvät eri kerroksiin riippuen kuolintavasta. Esimerkiksi jumalille uhratut ja synnytyksessä kuolleet lapset pääsivät suoraan Auringon eli suurimman jumalan luo. Vainajien kuoleman jälkeisen matkan uskottiin kestävän 4 vuotta, minkä vuoksi kuolleiden arkkuihin laitettiin mukaan matkaa varten sopivia tarvikkeita (ruokaa ja henkilökohtaisia, rakkaita esineitä).

Kun kristillinen perinne yhdistettiin asteekkien perinteeseen, sai juhla nykyisen muotonsa: kodit ja kadut täyttyvät alttareilla, joihin on laitettu kuolleiden henkilöiden herkkuruokia ja lempitavaroita. Lisäksi alttarit ovat täynnä kukkia, valokuvia, kynttilöitä sekä sokerisia pääkalloja, jotka muistuttavat kuolemasta ja jotka juhlan lopuksi jaetaan naapurien kanssa ja syödään pois.

Kuolemasta on erilaisia käsityksiä, siitä mitä siinä tapahtuu ja mihin sitten mennään. Entä, jos elämä onkin vain tämä hetki eikä mitään muuta. Ateistit taitavat ajatella niin. Millaisen elämän se tuottaa?

Entä jos sieluteoriat ovatkin totta. Entä jos me synnymme maailmaan kerta toisensa jälkeen ja joudumme kohtaamaan jokaisen tekomme seuraavassa elämässämme. Miten silloin suhtauduttaisiin elämän ja luonnon tuhoamiseen, raiskauksiin, murhiin, pettämisiin ja toisten ihmisten satuttamisiin? Ajateltaisiinko me kaksi kertaa ennen kuin aloittaisimme teon? Ajattelisimmeko me jopa sitä, että ajatuskin on energiaa ja ajatus johtaa tekoihin… että ajatus on voimakas ja wttä kannattaisi miettiä, mitä ajattelee?

Näissä hajatuksissa tämä pyhäinpäivä.

Onko uskova terve?

 Posted by at 14.37  Yhteiskunta
loka 272008
 

”Jos ei olisi kuolemaa, ei olisi myöskään uskontoja.” Näin minulle tokaisi eräs kollegani käytäessämme keskustelua uskontojen merkityksestä.

Tähän tarvitaan nyt kuppi kahvia ja suklaalevy. Ja sitten aloitetaan.

Katsoin eilen tv:stä tiededokumentin: Olenko normaali (http://areena.yle.fi/toista?id=1605227). Dokumentti käsitteli uskonnollisuutta ja sitä, miten valtaväestö reagoi voimakkaaseen uskonnollisuuteen – sekä mitä muotoja voimakas uskonnollisuus saa aikaan. Haastateltavana oli nunna, kadulla saarnaaja, karismaattinen jumalan voimalla parantaja, skitsofreenikko, kielillä puhuva kristillinen pappi sekä tiedemies. Haastattelijana toimi psykologi. Lyhyesti: nunna luostarissa on OK, mutta katusaarnaaja on selvästi hullu. Näin me ajattelemme.

Pohdittavana oli monia erilaisia kysymyksiä, mutta se mikä itseäni jäi mietityttämään, oli uskonnollisuuden ja sairauden suhde. Eli onko esimerkiksi skitsofreenikko sairas vai onko hän yhteydessä jonkinlaiseen henkimaailmaan. Ovatko skitsofreenikon kuulemat parikymmentä ilkeää ääntä oikeita henkiä vai ovatko ne kenties ääniä, jotka ovat joskus kuuluneet vaikka kasvattajille: äidille, isälle, isovanhemmille, sisaruksille, opettajille, koulutovereille ynnä muille.

Onko ihmisen mystinen, hengellinen kaipuu turvattomuuden tunnetta, mitä täyttämään tarvitaan varmuus eli uskonto elämän tarkoituksesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeenkin. Kenelle kaipuun täyttää toinen ihminen, lapset ja puoliso ja kenelle kaipuun täyttää vain jumala tai joku muu ulkopuolinen henkinen asia? Kenelle täyttyminen tulee itsen kautta ja sen kautta että hyväksyy itsensä sellaisen kuin on? Ja pohjautuuko kaikki tämä kuolemanpelkoon? Eli jos kuolemaa ei olisi, olisiko uskontojakaan?

Muutama vuosi sitten tapasin ”entisen skitsofreenikon”. Hän kertoi saaneensa skitsofreenikon diagnoosin lääkkeineen, mutta hän lopulta jätti ne pois ja alkoi elää itsensä ja ääniensä kanssa. Hänen oman tulkintansa mukaan äänet kuuluivat hengille ja henkioppaille. Tätä kutsutaan siis newageripiireissä selväkuuloisuudeksi. Nainen oli kaikin puolin ”normaali”. Ja aivan kuten dokumentin kahtakymmentä ääntä kuuleva mies kertoi; hän lakkasi käyttäytymästä kuin sairas.

Kulttuuriantropologiassa shamanismia on tutkittu jo kauan. Toisinaan shamaania on verrattu pappiin ja toisinaan shamanismi on nähty sairautena tai reaktiona vaikkapa arktisiin olosuhteisiin. 1960–70 luvulla shamanismin luultiin hävinneen, mikä johtui osittain Mircea Eliaden klassikoksi muodostuneen monografian Shamanism Archaic techniques of ecstasy (1964) informaatiosta.

Shamanismi-termin etymologinen perinne ajoittuu 1600-luvulle ja sanskritin kieleen, jossa sana šramana/šrama kääntyi Siperian tunguusinkielen kautta sanaksi šaman, joka tarkoittaa buddhalaista munkkia (Voigt 1984:14).  Termi saksalaistui 1700-luvulla tutkimusten myötä termiksi Schaman ja Euroopassa vallinneiden noitavainojen aikaan (1450–1750) termin merkitys selitettiin sanoin: ”A priest of a devil” – eli paholaispappi (Flaherty 1992:7,23). Antropologiassa termi otettiin myöhemmin käyttöön tarkoittamaan sellaisia henkilöitä, jolla on yliluonnollisia kykyjä.

Shamanismin ja sairauden suhdetta käsittelee myös todellisuuteen pohjautuva kirja, jonka luin muutama vuosi sitten. Kirjan nimeä en tähän hätään muista, mutta se sijoittuu venäläiseen psykiatriseen sairaalaan. Kirjan päähenkilö on nuori poika, joka on kuullut shamaanin kutsun ja joka tuomitaan skitsofreenikoksi. Terapeuttinsa ansiosta poika kuitenkin pääsee sairaalasta pois ja matkustaa vuorille toteuttamaan elämänkohtaloaan shamaanina – eli henkiparantajana.

Missä kohtaa yhteiskunta tällä hetkellä kulkee? Eilisessä dokumentissa uskonnollisuutta verrattiin edelleen psyykkiseen sairauteen, mistä ajatuksesta itse en välttämättä kovasti pidä. No ehkä taas kärjistän, mutta viestissä ainakin todettiin, että psyykkisesti epätasapainoiset ovat uskonnollisempia tai paremmin sanottuna henkisempiä kuin psyykkisesti tasapainoiset, materiaaliseen elämään tyytyväiset ihmiset jotka eivät juuri henkisyyttänsä pohdi. Miksi?

Käymäni tämänpäiväisen keskustelun pohjalta tuli esiin ajatus, että uskonto antaa selityksen maailmalle ja sen tapahtumille. Se mitä ei ymmärretä, tuottaa ahdistusta, joten sille etsitään selitys.  Käytännössä ahdistusta siis aiheuttaa kaikki säännöt, joiden mukaan ihmiset eivät pysty käyttäytymään eli he tekevät ”syntiä”. Ja sitten esimerkiksi katoliset käyvät tunnustamassa syntinsä kirkossa, joten heidän ei tarvitse mennä terapiaan tekemään samaa ja saamaan hyväksyntää. Katolisten jumala antaa kaiken anteeksi ja rakastaa.

Kaikki katoliset tosin eivät ole psyykkisesti epätasapainoisempia kuin luterilaiset – eli oikeastaan voitaisiin kyllä unohtaa ne sairaudet ja kysyä, miksi toiset ovat henkisempiä kuin toiset? Eli miksi toiset kelaa kuolemaa enemmän kuin toiset? Siksi että näille kelaajille tapahtuu kaikenlaista, mikä pakottaa etsimään elämän tarkoitusta? Elämän ja ihmisten raadollisuus käy sietämättömäksi ja uskosta haetaan selitystä ja jotakin parempaa kuin mitä fyysinen elämä on? Ehkä? Mutta voimakkaasti uskonnollisiin ihmisiin sisältyy varmasti muitakin kuin kolhittuja ihmisiä. Vai sisältyykö? Laulaja Sinitta kertoi, että oli tullut uskoon sen jälkeen kun oli ensin käynyt narkomaanielämän pohjalla. Matti Nykänenkin tuli uskoon. Ja vaikka ketä tuli uskoon vankilassa tai jossain muualla.

Huokaus. Kahvi on kylmää ja suklaa syöty. Eikä vastausta löydy.

Eli takaisin alkuperäiseen ajatukseen: Jos kuolemaa ei olisi, ei olisi uskontojakaan – vai olisko? Seuraavaksi pitää varmaan pohtia kuolemaa.

Pakanuudesta

 Posted by at 13.03  Artikkelit, Henkisyys
loka 262008
 

Pakana on ihminen, joka ei usko samaan kuin valtauskonnon edustajat. Suomalaisessa kontekstissa se tarkoittaa kristinuskoa.

Puhdasoppisuuden eli ortodoksian katsotaan alkaneen luterilaisessa kirkossa noin vuonna 1580. Silloin uskonpuhdistuksen aikana syntyneet tunnustuskirjat koottin yhteen Sovinnonkirjaksi. Ajateltiin, että omat luterilaiset tunnustuskirjat ovat oikeassa ja muiden kirkkokuntien (katolinen, reformoitu, ortodoksinen…) opit ovat väärässä. Puhdasoppisuuden aikana haluttiin pitää luterilainen usko puhtaana vieraista vaikutteista. Tästä pyrkimyksestä on kyseinen aika saanut nimensä. (http://www.suol.fi/raamattunet/puhdoppi.html)

Minä taidan olla pakana. Ja on vanhat pakanat ja on uudet pakanat. On alkuperäinen ja on nykyaikainen. Ja sitten on vielä ne kaikki uskonnot joihin olisi hyvä uskoa että pelastuu – ai pelastuu miltä? Kuolemalta? Hui. Miten ihminen voikaan enää määritellä, missä kohtaa itse seisoo. Mutta jossakin kohtaa se seisoo ja uskoo. Ja kuolee.

Rakkaudesta olisi kiva puhua. Mutta nyt ei puhuta rakkaudesta vaan pakanismista. Tekstiohjelma jota käytän, ei ymmärrä koko sanaa. Opetan sen sille: pakanismi. Vai liittyisikö siihen kaikkeen kuitenkin rakkaus. Katsotaan.

Asuin Perun Amazonilla kerran. Tutkin šamanismia joka tuolla puolen saa omanlaisensa muodon, mitä kutsutaan curanderismoksi. Curandero on parantaja. Henkiparantaja. Kun ihmiset eivät saa lääketieteestä vastausta sairauksiinsa, he menevät curanderon luo joka antaa sairauteen usein toisenlaisen selityksen. Tuollapäin maailmaa sairaus ei tarkoita pelkästään fyysistä tai psyykkistä sairautta; sairaus tarkoittaa epätasapainotilaa olion elämässä. Ja niitähän voi olla sosiaalisissa suhteissa, taloudessa, henkisessä elämässä tai luonnossa. Epätasapainotila luonnossa voisi olla esimerkiksi tilanne, jossa on metsästetty tai kalastettu enemmän kuin luonnon tasapaino sallisi. Niinpä jokin luonnon otus on aiheuttanut ihmiselle jonkun sotkun elämään. Kas, kun lupa metsästää tai kalastaa  on aina pyydettävä luonnon omistajahengiltä. Luvan saa kun sitä pyytää ja muistaa kiittää.

Ayahuasca (Banisteriopsis caapi) on liaani, josta keitetään juomaa jonka avulla parantaja selvittää, mikä potilasta vaivaa. Ennen parantaja joi juoman itse ja hänen sielunsa matkusti henkimaailmaan henkioppaidensa avulla, saamaan vastauksia miksi epätasapainotila oli ilmennyt potilaan elämässä. Nykyään potilas juo ayahuascansa itse, menee itse transsiin ja selvittää itse, mikä häntä vaivaa parantajan vain tulkatessa symboleita ja pidellessä räyhääjähenkiä ulkopuolella rituaalitilan. Mutta amazonilla jengi juo ayahuascaa ihan muutenkin vain. Etsivät ratkaisua elämälle ja kuolemalle ja kaikelle mikä ihmismieltä askarruttaa. Kulkevat niin sanottua ”henkistä polkua”.

Mutta takaisin pakanismiin. Edellä kuvaamani rituaali on pakanistinen rituaali. Kristinuskossa pakanismi on hyvin negatiivisesti leimaantunut. Auts. Kannattaisiko leimata mitään niin voimakkaasti tietämättä ja tuntematta sitä todellisuutta, missä toiset elävät? Eikö tällainen meininki perustu pelkoon? Mistä pääsenkin lempiaiheeseeni: rakkauteen eli pelon vastavoimaan.

Mitä rakkaus on? Rakkaus on jumala. Ups, olinkin pakana. Mitä tekemistä jumalalla on maailmankuvani kanssa? No se, että pakana ei ole ateisti. Mutta yritetään uudestaan. Rakkaus on alkulähde. Se mistä me kaikki olemme kotoisin. Tai joidenkin mukaan me kyllä olemme kotoisin erilaisista kosmografisista paikoista. Juttelin kerran buddhalaisen astrologimunkin kanssa, joka kertoi että minä olen [ie. sieluni on] peräsin jumalasta. Jotkut taas ovat kotoisin jostain muualta, mutten kerennyt ihmetyksissäni kysyä mitä ne muut paikat olivat hänen kosmogoniansa mukaan. Uskon, että meissä jokaisessa on sielu, joka muistuttaa meitä siitä mistä olemme kotoisin. Tosin Gurdjieff väittää että kaikilla ihmisillä ei ole sielua… mutta en olekaan ehtinyt väitellä vielä hänen kanssaan. Aloitin vasta lukemaan kirjaa.

Noh. Tahdon puolustaa pakanoita.

Entä jos alkuperäinen tieto onkin oikeampaa kuin siitä sovellettu uusi tieto!? Toisaalta mikä edes on alkuperäistä. Mihin asti voidaan alkuperäinen jahdata ja napata kiinni? Mutta ihmisen pitää seisoa jossakin kohti ja tämä jossakin lienee se piste, mihin asti on asioita tutkinut. Vai?

Myöhäiskeskiajalla alettiin etsiä paholaisen kanssa liittoutuneita noitia. Kaikenlainen uhkailu, kiroaminen ja jopa hyvää tarkoittava taikominen luettiin noituudeksi. Puhdasoppisuuden aikana haluttiin pitää luterilainen usko puhtaana vieraista vaikutteista ja siksi vanhaa kansanuskoakaan (Ukko, Ahti, Tapio, haltijat, tontut…) ei suvaittu.

Erityisesti luterilainen kirkko oli jyrkkä vanhaan kansanuskoon liittyviä menoja ja loitsuja kohtaan. Ortodoksinen kirkko Karjalassa oli huomattavasti sallivampi ja Karjalassa säilyikin 1800- ja 1900-luvulle monia kansanuskonnon tapoja ja rituaaleja. Läntisestä Suomesta ne hävisivät jo aiemmin. Parantajanaisilla, jotka olivat yleensä myös kansankätilöitä, oli vaara tulla tuomituksi noitina, koska he käyttivät erilaisten luonnonyrttien lisäksi loitsuja parantaessaan. (ibid)

Mutta eikö olekin hienoa miten ihminen, luoja ja luonto yhdistyvät. Nykyään ainakin Amazonilla. Luonnon omistajahengiltä (esp. dueño tai madre) pyydetään lupa anastaa eläimiä tai luonnonantimia ihmisen ruuaksi. Ja se on OK. Mutta – kun ihmisen ego tulee metsälle mukaan, unohdetaan jumalat. Ajatellaan, että Minä metsästän niin paljon kuin pystyn. Sitten Minä myyn niitä muillekin ja loput mitä en jaksa syödä voin heittää mätänemään takapihalleni.

Uskallan väittää, että pakanat rakastivat enemmän. Uskallan väittää, että pakanat näkivät kauemmas. Uskallan väittää, että pakanat kuulivat paremmin koska osasivat kuunnella. Ja keitä ovat ne kaikki muut? Sitä voi jokainen miettiä itse.

Hasta luego…