marras 022008
 

Kuolema kiinnostaa kaikkia. Ihan kaikkia. On valhetta väittää, että se ei kiinnostaisi tai että kuolemaan voisi suhtautua välinpitämättömästi. Niin puhuvat vain ihmiset, jotka ovat joko täysin valaistuneita tai sitten he ainoastaan luulevat olevansa sitä. Ja jos he luulevat olevansa valaistuneita niin sitten ollaankin jo syvällä valheessa.

Palaan taannoiseen aiheeseen, jossa käsittelin ajatusta siitä, että jos ei olisi kuolemaa, ei olisi myöskään uskontoja. Jokaisessa uskomusjärjestelmässä on oma maailmansyntymyyttinsä. Itseäni uskonnoissa kiinnostavat ne kohdat, jotka ovat yhteneväisiä toisten uskontojen samojen kohtien kanssa. Eli uskontojen universaalisuus ja se, että jos näitä kohtia tutkimalla löytyisi vaikka absoluutti totuus. Olisi mukavaa kertoa, että olen käynyt kuolemassa, mutta en ole vaikka läheltä on pitänyt. Nämä ’läheltä piti’ -tilanteet ovat johtaneet kuoleman – ja elämän – kunnioittamiseen.

Leikitään ajatusleikkiä, että kuolema on raja. Se on siirtymä johonkin kolmanteen todellisuuteen, johon voi ehkä päästä myös unien tai meditaation eli kakkostodellisuuksien kautta. Unissa ja meditaatiossa päästetään irti rationaalisesta mielestä. Kuolemassa voitaisiin ajatella rationaalisen mielen jäävät ruumiiseen – eli mieli kuolee. Mikä olio unissa ja kuolemassa sitten liikkuu ja siirtyy sinne rajan taa? Monet puhuvat elävien olentojen sieluista.

Raja.

Olotilan muutos.

Sielu.

Mikä on sielu? No tässä ajatusleikissä ihminen olisi lihassaan energian tiivistymä samoin kuin koko fyysinen maailma. Sielu on energian haihtuma eli siis tiivistymän vastakohta. Hienoinen ja kuultava, hohtava. Kulttuuriantropologi Clifford Sather teoksessaan Seeds of Play, Words of Power http://www.nanzan-u.ac.jp/SHUBUNKEN/publications/afs/pdf/a1477.pdf tutkii Iban-kansan shamanismia. Hän on onnistunut kuvaamaan sielun. Kirjassa on valokuva sielusta erään miehen kämmenellä. Sielu on kapeahkon puunlehden muotoinen, hohtavan valkoinen, väreilevä energia. Kuin huokaus.

Miksi elävillä olioilla sitten olisi sielu? No se pitäisi meidät tavallaan elossa. Ruumis olisi sielun kulkuväline, joka jää maatodellisuuteen ihmisen kuoltua. Se mihin sielu sitten matkustaisi kuolemassa, onkin toinen juttu.

Meksikossa vietetään paraikaa kuolleiden päivää. Kuolleiden päivä on meksikolainen perinne, jossa asteekki-intiaanien sekä heidän aikaansa edeltävien kansojen piirteitä yhdistyy katoliseen perinteeseen. Kuolleiden päivän tarkoitus on pitää yllä hyviä suhteita kuolleisiin esivanhempiin ja sukulaisiin.

Asteekkien kosmogonian mukaan maan alla on 9 kerrosta, joihin kuolleet päätyvät. Vainajat päätyvät eri kerroksiin riippuen kuolintavasta. Esimerkiksi jumalille uhratut ja synnytyksessä kuolleet lapset pääsivät suoraan Auringon eli suurimman jumalan luo. Vainajien kuoleman jälkeisen matkan uskottiin kestävän 4 vuotta, minkä vuoksi kuolleiden arkkuihin laitettiin mukaan matkaa varten sopivia tarvikkeita (ruokaa ja henkilökohtaisia, rakkaita esineitä).

Kun kristillinen perinne yhdistettiin asteekkien perinteeseen, sai juhla nykyisen muotonsa: kodit ja kadut täyttyvät alttareilla, joihin on laitettu kuolleiden henkilöiden herkkuruokia ja lempitavaroita. Lisäksi alttarit ovat täynnä kukkia, valokuvia, kynttilöitä sekä sokerisia pääkalloja, jotka muistuttavat kuolemasta ja jotka juhlan lopuksi jaetaan naapurien kanssa ja syödään pois.

Kuolemasta on erilaisia käsityksiä, siitä mitä siinä tapahtuu ja mihin sitten mennään. Entä, jos elämä onkin vain tämä hetki eikä mitään muuta. Ateistit taitavat ajatella niin. Millaisen elämän se tuottaa?

Entä jos sieluteoriat ovatkin totta. Entä jos me synnymme maailmaan kerta toisensa jälkeen ja joudumme kohtaamaan jokaisen tekomme seuraavassa elämässämme. Miten silloin suhtauduttaisiin elämän ja luonnon tuhoamiseen, raiskauksiin, murhiin, pettämisiin ja toisten ihmisten satuttamisiin? Ajateltaisiinko me kaksi kertaa ennen kuin aloittaisimme teon? Ajattelisimmeko me jopa sitä, että ajatuskin on energiaa ja ajatus johtaa tekoihin… että ajatus on voimakas ja wttä kannattaisi miettiä, mitä ajattelee?

Näissä hajatuksissa tämä pyhäinpäivä.

[suffusion-the-author]

[suffusion-the-author display='description']

  3 Responses to “Kuolemasta vuotta myöhemmin”

  1. Leikitään sitä ajatusleikkiä: ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.” Sanotaan
    Raamatussa. Mikä maatuu? Näkyvä ruumis. Eikö sielusta sanota;”Että se on kuolematon?” Mikä on
    sitten se kuolema? Mikä yhdistää ruumiin ja sielun? Olisiko se Henki? Muistelen, että raamatussa sanotaan jossain:”Henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin. Mitä jää jäljelle? No se sielu!
    Kuolleisen ihmisten sielujen oletetaan olevan haudassa, siellä minne ne siunattiin. Onko niin?
    Mitä on sitten se ns. kummittelu? Miksi kuollut sielu kummittelee? Jäikö jotakin tekemättä täällä ajassa,
    eikä sielu saa rauhaa missään? Kummittelu voi toki olla hyväntahtoistakin. Onko sielu energiaa?
    Se voi olla ”hienoinen”, läpikuultava, hohtava tai ”jokin muu”. Sen muoto voi olla esim: pyöreä, kuin pallo,
    ja se voi olla iso tai pieni. Sielu voi myös vaeltaa paikasta toisen, miten mielii. Sielu on siis
    ENERGIAA ja myös AJATUKSEMME ovat ENERGIAA. Kannattaa siis todella miettiä mitä ajattelee!

  2. Tää oli upee artikkeli, meitsi tykkää!

  3. Tosi upee artikkeli. Välillä kun lukee jostain tosi rankoista tapahtumista, ajattelee että joutuis/pääsis nuo tyypit sittte toiselle kierrokselle maistamaan omaansa.. sitten taas kun itsellä oikein mättää, tulee kummasti mieleen että minkälainen p…aläjä sitä itse on ollu kun nyt näin????

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(vaaditaan)

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.