Menu Close

Pakanuudesta

Pakana on ihminen, joka ei usko samaan kuin valtauskonnon edustajat. Suomalaisessa kontekstissa se tarkoittaa kristinuskoa.

Puhdasoppisuuden eli ortodoksian katsotaan alkaneen luterilaisessa kirkossa noin vuonna 1580. Silloin uskonpuhdistuksen aikana syntyneet tunnustuskirjat koottin yhteen Sovinnonkirjaksi. Ajateltiin, että omat luterilaiset tunnustuskirjat ovat oikeassa ja muiden kirkkokuntien (katolinen, reformoitu, ortodoksinen…) opit ovat väärässä. Puhdasoppisuuden aikana haluttiin pitää luterilainen usko puhtaana vieraista vaikutteista. Tästä pyrkimyksestä on kyseinen aika saanut nimensä. (http://www.suol.fi/raamattunet/puhdoppi.html)

Minä taidan olla pakana. Ja on vanhat pakanat ja on uudet pakanat. On alkuperäinen ja on nykyaikainen. Ja sitten on vielä ne kaikki uskonnot joihin olisi hyvä uskoa että pelastuu – ai pelastuu miltä? Kuolemalta? Hui. Miten ihminen voikaan enää määritellä, missä kohtaa itse seisoo. Mutta jossakin kohtaa se seisoo ja uskoo. Ja kuolee.

Rakkaudesta olisi kiva puhua. Mutta nyt ei puhuta rakkaudesta vaan pakanismista. Tekstiohjelma jota käytän, ei ymmärrä koko sanaa. Opetan sen sille: pakanismi. Vai liittyisikö siihen kaikkeen kuitenkin rakkaus. Katsotaan.

Asuin Perun Amazonilla kerran. Tutkin šamanismia joka tuolla puolen saa omanlaisensa muodon, mitä kutsutaan curanderismoksi. Curandero on parantaja. Henkiparantaja. Kun ihmiset eivät saa lääketieteestä vastausta sairauksiinsa, he menevät curanderon luo joka antaa sairauteen usein toisenlaisen selityksen. Tuollapäin maailmaa sairaus ei tarkoita pelkästään fyysistä tai psyykkistä sairautta; sairaus tarkoittaa epätasapainotilaa olion elämässä. Ja niitähän voi olla sosiaalisissa suhteissa, taloudessa, henkisessä elämässä tai luonnossa. Epätasapainotila luonnossa voisi olla esimerkiksi tilanne, jossa on metsästetty tai kalastettu enemmän kuin luonnon tasapaino sallisi. Niinpä jokin luonnon otus on aiheuttanut ihmiselle jonkun sotkun elämään. Kas, kun lupa metsästää tai kalastaa  on aina pyydettävä luonnon omistajahengiltä. Luvan saa kun sitä pyytää ja muistaa kiittää.

Ayahuasca (Banisteriopsis caapi) on liaani, josta keitetään juomaa jonka avulla parantaja selvittää, mikä potilasta vaivaa. Ennen parantaja joi juoman itse ja hänen sielunsa matkusti henkimaailmaan henkioppaidensa avulla, saamaan vastauksia miksi epätasapainotila oli ilmennyt potilaan elämässä. Nykyään potilas juo ayahuascansa itse, menee itse transsiin ja selvittää itse, mikä häntä vaivaa parantajan vain tulkatessa symboleita ja pidellessä räyhääjähenkiä ulkopuolella rituaalitilan. Mutta amazonilla jengi juo ayahuascaa ihan muutenkin vain. Etsivät ratkaisua elämälle ja kuolemalle ja kaikelle mikä ihmismieltä askarruttaa. Kulkevat niin sanottua “henkistä polkua”.

Mutta takaisin pakanismiin. Edellä kuvaamani rituaali on pakanistinen rituaali. Kristinuskossa pakanismi on hyvin negatiivisesti leimaantunut. Auts. Kannattaisiko leimata mitään niin voimakkaasti tietämättä ja tuntematta sitä todellisuutta, missä toiset elävät? Eikö tällainen meininki perustu pelkoon? Mistä pääsenkin lempiaiheeseeni: rakkauteen eli pelon vastavoimaan.

Mitä rakkaus on? Rakkaus on jumala. Ups, olinkin pakana. Mitä tekemistä jumalalla on maailmankuvani kanssa? No se, että pakana ei ole ateisti. Mutta yritetään uudestaan. Rakkaus on alkulähde. Se mistä me kaikki olemme kotoisin. Tai joidenkin mukaan me kyllä olemme kotoisin erilaisista kosmografisista paikoista. Juttelin kerran buddhalaisen astrologimunkin kanssa, joka kertoi että minä olen [ie. sieluni on] peräsin jumalasta. Jotkut taas ovat kotoisin jostain muualta, mutten kerennyt ihmetyksissäni kysyä mitä ne muut paikat olivat hänen kosmogoniansa mukaan. Uskon, että meissä jokaisessa on sielu, joka muistuttaa meitä siitä mistä olemme kotoisin. Tosin Gurdjieff väittää että kaikilla ihmisillä ei ole sielua… mutta en olekaan ehtinyt väitellä vielä hänen kanssaan. Aloitin vasta lukemaan kirjaa.

Noh. Tahdon puolustaa pakanoita.

Entä jos alkuperäinen tieto onkin oikeampaa kuin siitä sovellettu uusi tieto!? Toisaalta mikä edes on alkuperäistä. Mihin asti voidaan alkuperäinen jahdata ja napata kiinni? Mutta ihmisen pitää seisoa jossakin kohti ja tämä jossakin lienee se piste, mihin asti on asioita tutkinut. Vai?

Myöhäiskeskiajalla alettiin etsiä paholaisen kanssa liittoutuneita noitia. Kaikenlainen uhkailu, kiroaminen ja jopa hyvää tarkoittava taikominen luettiin noituudeksi. Puhdasoppisuuden aikana haluttiin pitää luterilainen usko puhtaana vieraista vaikutteista ja siksi vanhaa kansanuskoakaan (Ukko, Ahti, Tapio, haltijat, tontut…) ei suvaittu.

Erityisesti luterilainen kirkko oli jyrkkä vanhaan kansanuskoon liittyviä menoja ja loitsuja kohtaan. Ortodoksinen kirkko Karjalassa oli huomattavasti sallivampi ja Karjalassa säilyikin 1800- ja 1900-luvulle monia kansanuskonnon tapoja ja rituaaleja. Läntisestä Suomesta ne hävisivät jo aiemmin. Parantajanaisilla, jotka olivat yleensä myös kansankätilöitä, oli vaara tulla tuomituksi noitina, koska he käyttivät erilaisten luonnonyrttien lisäksi loitsuja parantaessaan. (ibid)

Mutta eikö olekin hienoa miten ihminen, luoja ja luonto yhdistyvät. Nykyään ainakin Amazonilla. Luonnon omistajahengiltä (esp. dueño tai madre) pyydetään lupa anastaa eläimiä tai luonnonantimia ihmisen ruuaksi. Ja se on OK. Mutta – kun ihmisen ego tulee metsälle mukaan, unohdetaan jumalat. Ajatellaan, että Minä metsästän niin paljon kuin pystyn. Sitten Minä myyn niitä muillekin ja loput mitä en jaksa syödä voin heittää mätänemään takapihalleni.

Uskallan väittää, että pakanat rakastivat enemmän. Uskallan väittää, että pakanat näkivät kauemmas. Uskallan väittää, että pakanat kuulivat paremmin koska osasivat kuunnella. Ja keitä ovat ne kaikki muut? Sitä voi jokainen miettiä itse.

Hasta luego…

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.