helmi 212018
 

Katsoja saa elokuvan avainkohdissa uutta tietoa juonen hahmottamiseksi, ja kohdat aiheuttavat identtiset reaktiot katsojan aivoissa. Tutkimustulokset lisäävät ymmärrystä aivojen toiminnasta, elokuvan kerronnasta, stressistä ja muistimekanismeista, jotka häiriintyvät muun muassa Alzheimerin taudissa.

Aivoalueet (pun.), jotka käsittelevät Mementossa muisti- ja tulkintavihjeinä toimivia kohtauksia ennen kohtausten alkua sekä niiden aikana. Näköaivokuorella havaitaan kohtauksen alkua ennakoivaa toimintaa jopa kahdeksan sekuntia etukäteen. Muistista hakuun ja aiemmin nähtyjen tapahtumien tulkintaan mahdollisesti liittyvää, sormenjäljen lailla tunnistettavia reaktioita esiintyy taas etuotsa- ja päälaenlohkojen alueella. Kuva: Memento-julisteen yksityiskohta, (c) Oy Nordisk Film Ab. Kuva (oik.): Iiro Jääskeläinen.

Aalto-yliopiston taiteita ja neurotieteitä yhdistävässä elokuvatutkimuksessa katsojille näytettiin Christopher Nolanin varhainen klassikkoelokuva Memento (2000). Se kertoo miehestä, jonka pitkäkestoinen muisti ei toimi eikä hän pysty muodostamaan uusia muistoja kuin minuuteiksi kerrallaan. Elokuvan tapahtumat etenevät käänteisessä aikajärjestyksessä. Tarinan seuraaminen on mahdollista tiettyjen kohtausten lopuksi toistuvien, aiempia tapahtumia kertaavien lyhyiden pätkien avulla.

Avainkohdissa katsoja saa uutta tietoa ymmärtääkseen elokuvan juonta, ja aivoissa reagoivat toistuvasti samat alueet. Jopa eri katsojien aivot reagoivat avainkohtiin samoin.

”Yleensä ihmiset muodostavat käsityksen elokuvan juonesta hyvin yksilöllisillä tavoilla. Aivokuvantamisen keinoin on ollut vaikeaa paikantaa useamman katsojan aivoista viitteitä siitä, että ymmärtäminen olisi yhtäaikaista ja samanlaista. Olemme onnistuneet nyt identifioimaan aivotoimintaa, joka liittyy tarinan rakentumiseen katsojan mielessä. Mementon toistuvat avainkohdat ovat meille tilaisuus vangita katsojien kognitiivinen toiminta, koska he kaikki reagoivat kohtien antamaan informaatioon samankaltaisesti”, kertoo Neurocine-tutkimusryhmän johtaja, Tallinnan yliopiston professori Pia Tikka.

Tutkimuksessa hyödynnettiin toiminnallista magneettikuvausta (fMRI), joka mittaa muutoksia aivojen veren happipitoisuudessa, sekä monimuuttuja-analyysiä eri katsojien aivotoiminnasta saadun informaation vertaamiseen. Aivodatan analyysia varten aivot jaettiin kolmiulotteisiin kuva-alkioihin eli vokseleihin. Monimuuttuja-analyysillä tarkasteltiin elokuvan erilaisten avainkohtien aiheuttamia, samanlaisena toistuvia, sormenjäljen tavoin tunnistettavia aktivaatiokuvioita eri katsojien aivoissa.

Mementossa on yhteensä 15 kohtaa, jotka kukin antavat katsojalle tilaisuuden ymmärtää tarinaa enemmän – eräänlaisen ”hovimestari on syyllinen” -oivalluksen. Vaikka muissa elokuvan kohdissa vokselien aktivaatio muuttuu satunnaisesti, elokuvan jokaisen 15 avainkohdan kohdalla tietyt vokselit ovat kullakin katsojalla samassa asennossa ja muodostavat keskenään identtisen sormenjälkikuvion”, kuvailee Aalto-yliopiston systeemisen neurotieteen professori Iiro Jääskeläinen.

Avainkohtiin liittyvät sormenjälkikuviot olivat havaittavissa laajoilla aivoalueilla, erityisesti etuotsalohkoilla ja päälaen lohkossa.

”Hämmästyttävää on se, että muutos katsojan aivoissa, erityisesti näköaivokuorella, alkaa tapahtua jo sekunteja ennen avainkohdan alkamista. Jokin vihje elokuvan tapahtumissa selvästi kertoo aivoille, että nyt on jotain olennaista tapahtumassa. Tämä kertoo aivojen kyvystä ennakoida”, lisää Jääskeläinen.

Vertailuryhmälle elokuva näytettiin tapahtumien kronologisessa järjestyksessä, jolloin avainkohdat eivät toistuneet. Katsojien aivoissa ei havaittu aivoaktiviteetin sormenjälkikuviota avainkohdissa eikä myöskään ennakoivaa aktiivisuutta.

Ainutlaatuista tutkimuksessa on täyspitkän, 105 minuutin mittaisen elokuvan esittäminen luonnollisen kaltaisessa katselutilanteessa.

“Aivotutkimuksessa on yleisempää näyttää katsojille lyhyitä pätkiä samasta tai eri elokuvista, kun etsitään vastauksia tiukasti rajattuihin kysymyksiin. Silloin elokuvan dramaturgia ja henkilöiden kehityskaaret eivät pääse oikeuksiinsa. Tutkimuksemme pääsee askeleen lähemmäs paitsi aivojen toiminnan myös elokuvan kerronnan ymmärtämistä”, kertoo professori Tikka, itse myös elokuvantekijä.

Tutkimustulosten avulla voidaan ymmärtää yhä tarkemmin, miten aivot muistavat asioita annettujen tai saatujen vihjeiden avulla.

Memento simuloi, miltä tuntuu ihmisestä, jonka hippokampukset ja pitkäkestoiseen muistiin tallentuminen ovat vaurioituneet. Vain lyhytkestoinen muisti toimii pari minuuttia taaksepäin, kaikki muu vauriohetken jälkeen tapahtunut unohtuu. Hippokampus voi vahingoittua samalla tavalla muistia heikentävästi, tosin lievemmin, kovassa pitkäkestoisessa stressissä, kun stressihormoni tekee tuhojaan aivoissa. Tutkimuksemme voi auttaa ymmärtämään myös dementoivia muistisairauksia, kuten Alzheimerin tautia, valaisemalla muistin hermostollista perustaa”, Jääskeläinen uskoo.

Linkki artikkeliin: https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1053811918300685.

Lähde: lehdistötiedote

tammi 062017
 

Valon ja pimeyden, hyvän ja pahan ikuisten voimien taistelu.

Koska ihmisen arkielämän haasteet eivät ole mustavalkoisten ääripäiden värittämiä, saattaa joku miettiä, miksi myyttien, satujen ja legendojen maailmassa jako hyvään ja pahaan on aina niin selkeä. Ymmärtääkseni tämä johtuu ihmislajin miljoonien vuosien aikana kokemasta yön ja päivän, elämän ja kuoleman, valon ja varjon jatkuvasta vaihtelusta. Tämän seurauksena kollektiivisen alitajunnan arkkityyppiset voimat lähestyvät meitä unien ulottuvuuksista. Olevaisen yöpuoli on samalla edustanut ihmiselle laskeutumista tiedostamattoman mielen syvyyksiin, maailmaan, jossa sankaritarinat saavat alkunsa. rutaimo

Näistä samoista lähtökohdista ammentaa myös Juha Jyrkäksen Rutaimo, joka on hänen kirjoittamansa Kultala-trilogian kolmas osa. Itselleni kirja oli varsin mieluisa yllätys juuri sen synkkien ja kauhua sisältävien teemojen vuoksi.

Kalevalamittaan kirjoitettu tarina etenee ennalta arvaamattomasti ja moniulotteisesti, sisältäen jopa lukijan löydettäväksi jätettyjä piiloviestejä. Miellyttäviä olivat myös tekstiin sisällytetyt lyhyet viittaukset 90-luvun black metal –bändien sanoituksiin, joista osa nousi itselläkin mieleen vuosikymmenten takaa. Näistä elementeistä on syntynyt yksi aikamme merkkiteoksista, jonka varmasti myös tulevat sukupolvet tulevat aina uudelleen löytämään.

Tilaa Rutaimo Aavetaajuuden kaupasta.

marras 012016
 

Kirja-arvio: M.A. Meretvuo – Seksin ja uskonnon vaiettu historia, Salakirjat, 2016, 278 s.
Julkaistu aiemmin: Vox Paganorum 2/2016

seks

Marko Meretvuon teos seksin ja uskonnon salatummista yhteyksistä antaa laajan kuvan länsimaisesta uskonnollisuudesta monine puolineen. Kyse ei ole vain esoteerisen ja okkulttisen perinteen seksimaagisista kokeiluista, vaan erikoisemmatkin kristilliset lahkot tulee käytyä läpi ajallisesti hyvinkin laajassa teoksessa. Seksuaalisuus on monella tapaa joko ihannoitu tai kielletty asia riippuen tulkitsijastaan. Sitä on pyritty hallitsemaan ja toteuttamaan äärimmäisillä tavoilla, mutta mistä löytyisi tasapainoisin tulkinta seksuaalisuudesta uskonnollisuuden välineenä? Milloin viimeksi masturboit jumaluuksien nimeen tai harkitsit seksikultin perustamista uskonnollisuutesi käytännöntoteuttamista tukeaksesi? Tästä teoksesta ei ehkä löydy ohjeita, kuinka kulttisi saa seuraajia, mutta vähintään voi opiskella saadakseen ideoita tai lukea siitä, mitä muut jo ovat keksineet, jotta välttää pahimmat ns. kliseet. Kirja pistää myös pohtimaan henkilökohtaisella tasolla suhdetta seksuaalisuuteen.

Meretvuo ei ole akateeminen tutkija ja harrastelijuuden nähnee selkeiten ensimmäisten lukujen uskonnon ja seksuaalisuuden määritelmissä. Erityisesti uskonnontutkijan silmään pistää Crowleyyn viittaaminen puhuttaessa suurten uskonnollisten liikkeiden perustajahahmojen jumalkokemuksista ja niiden yhtäläisyyksistä. Myös erinäiset muotoilut, kuten ”on helppo huomata tänäkin päivänä olevan kolmenlaisia ihmisiä” saavat tämän lukijan niskakarvat pystyyn, mutta kun nämä pystyy populaarille tietokirjalle ja ensimmäisille luvuille antamaan anteeksi, niin päästäänkin pian vauhtiin. Kun Meretvuo kuvaa eroottis-uskonnollisia ilmiöitä kautta aikain ja erityisesti päästäessä henkilökuvauksiin kirjan toisessa osassa otsikolla ”Pyhiä vai pahoja?”, on kirjaa vaikea laskea käsistään. Herkulliset kuvaukset erilaisista vaikutteista alkukristillisyyden ympärillä ja idän perinteiden ujuttautumisesta länteen saavat välillä naureskelemaan ja toisaalta myös punastelemaan: ihmisen mielikuvitus on kyllä rajaton, kun seksuaalisuudesta on kyse!

”Swedenborg myös itse harjoitteli tantrisilta joogeilta peräisin olevaa tekniikkaa, jossa penistä ohjaavia lihaksia käyttämällä pyritään paitsi pidättymään ejakulaatiosta, myös vetämään nesteitä sisäänpäin. Tiibetissä vierailleiden länsimaisten tiedetään tuohon aikaan kertoneen tarinoita vuonna 1680 kuolleesta viidennestä Dalai Lamasta, jonka lukuisia naissuhteita oli aikoinaan kummasteltu. Dalai Lama oli havainnollistanut kykyjään virtsaamalla alas korkealta parvekkeelta, ja kun virta oli saavuttanut monien portaiden jälkeen palatsin lattian, oli se yllättäen alkanut nousta ylöspäin ja imeytynyt takaisin hengenmiehen siittimeen.”

Siemennesteen rooli onkin melko laajalle levinnyt, mutta Meretvuo muistaa usein mainita myös naisten kiihottumisesta syntyvien aineiden käytön sperman rinnalla täydellisen jumalyhteyden saavuttamisessa. Monet naiset ovatkin toimineet erilaisten seksuaalisuuden kanssa keskeisesti työskennelleiden liikkeiden johtajahahmoina myös aikana, jolloin naisen seksuaalisista haluista puhuminen on muissa piireissä ollut täysi mahdottomuus. Nainen seksikultin johdossa on ollut vielä suurempi skandaali kuin sperman ja naisten kanssa läträävät hengenmiehet, mutta suuri osa liikkeistä myöntää silti naisen seksuaalisen läsnäolon tarpeellisuuden, jos ei nyt kohottaisikaan häntä korkeimmalle pallille (pun intended). Tämä ei aina myöskään tarkoita naisen täydellistä alistumista miehelle, vaan eritteiden, ruumiiden ja arkkityyppisten sukupuolien yhtyminen koettiin tarpeelliseksi täydellisen jumalyhteyden syntymiselle. Myös homoseksiä on käytetty uskonnollisuuden toteuttamiseen – niin Jeesuksen kylkihaavan kuin Crowleyn tapaan erilaisten kieltojen rikkomisen yhteydessä. Melko usein nähdään kuitenkin tarpeelliseksi tuo ”naisen” ja ”miehen” yhtyminen ja nykylukija jää pohtimaan sitä, minkälaisia sovellutuksia tästä voisi luoda ottamalla huomioon sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaiset tasot, eikä pelkästään perinteistä kahtiajakoa noudattaen. Onko joku jo kenties kirjoittanutkin queer-magiasta?

Mitä tulee moninaiseen seksuaaliseen paheksuntaan, jota teoksessa ahkerasti kuvataan ulkopuolisesta yhteiskunnasta tulevaksi ilmiöksi, ei tässä sorruta moralisointiin. Useasti teos ottaa jopa kantaa seksuaalisuuden moninaisuuden puolesta: homoseksuaalisuus ja polyamoria ovat luonnollisia ilmiöitä ja ne ovat luonteva osa myös tätä teosta ilman, että vain saarnattaisiin suvaitsevaisuuden puolesta. Teos on kirjoitettu todella lukijaystävällisesti ja toivoisikin myös konservatiivisemman ihmisen tarttuvan siihen oppiakseen jotain historiasta ja ilmiöistä maailmassa. Näistä ilmiöistä voi toki olla montaa mieltä, mutta näkisin tämän pehmeänä laskuna kohti erilaisten ilmiöiden ymmärrystä, vaikkei hyväksymään kykenisikään. Toki härskeimmistä asioista on vaikea puhua ilman sensaation käryä: näissä piireissä liikkuu paljon todella erikoisia tapauksia. Kaiken kaikkiaan Meretvuo onnistuu luomaan hyvin luettavan ja sujuvan kokonaisuuden vaietusta aiheesta, jonka soisi ihmisten käsittelevän, jotta kenties voisimme länsimaisessakin kontekstissa päästä yli pelkästään kaupallisesta seksikäsityksestä ja hyväksyä se osaksi todellisuuttamme, jollainen se jo monella tapaa on. Tässä mielessä olen kirjoittajan kanssa hyvin pitkälti samaa mieltä.

”[I]hmisen lähestyessä rationaalisen järkiminän taustalla olevaa itseyttä, hän kohtaa väistämättä omat seksuaaliset viettinsä ja vaistonsa. Tämän itseyden lähestyminen on ennen kaikkea uskonnollinen kokemus.”

syys 112015
 

Valonkantajat (Perttu Häkkinen & Vesa Iitti, 401s.)

valonkantajatValonkantajat, alaotsikolla Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä on varsin välähdyksenomainen tiivistelmä erikoislaatuisten asioiden harrastajista maassamme. Se keskittyy nimenomaan esoteriikan ja okkultin pariin, vaikka esim. pakanauskonnotkin mainitaan lopuksi. Kirja käy läpi salatieteiden harjoittajia nimeltä ja toisaalta erilaisia ilmiöitä teemoittain ja läpi aikain. Monet liikkeet ja ilmiöt ovat olleet hyvin persoonasidonnaisia, joten suurten henkilöiden kuvaaminen tuntuu perustellulta. Ervast, Siitoin, Kotkavuori: nimet ovat tuttuja, mutta tarkempi tutustuminen kyseisten herrojen aatteisiin on itselläni jäänyt vähemmälle. Tämä teos tuli siis tarpeeseen. Tokikaan kaikki salatieteet eivät perustu vain herrainvallalle: Aino Kassinen edustaa valtionnäkijänä naissukupuolta, mutta muuten nämä suuret hahmot ovat lähinnä miehiä. Naisvapaamuurarit ja joitain yksittäisiä tekijöitä mainitaan, mutta otsikoissa ja hakemistossa naiset kyllä loistavat vähäisyydellään tai jopa poissaolollaan. Esimerkiksi Luukkanen-Kilde ja Helvi Krohn mainitaan melko ohimennen, vaikka käsittääkseni näistäkin hahmoista olisi voinut tarinoida pidempäänkin. Jossain vaiheessa toki rajaus tulee tehdä, mutta tästä päästäänkin sitten heti ensimmäiseen toiveeseen: seuraavassa osassa voisi esitellä suomalaisia naissalatieteilijöitä. Kuka ottaa haasteen vastaan?

Teos kuvaa hurttihuumorin säestyksellä muun muassa teosofiaa, vapaamuurariutta, Tattarisuon murhamysteerin mystisiä puolia, Siitoimen natsisikailua ja erilaisia Saatanan kätyreitä suomalaisessa kontekstissa. Reima Saarinen taitaa olla ainoa täysin uusi nimi minulle. Kyseessä on turkulainen seksuaalimaagikko, joka kehuskeli muun muassa vapaamuurarivihkimyksellään ja 12 000:n jäsenen olemattomalla Farfalla-järjestöllään samalla, kun vaikutti vaivihkaa marginaali- ja popkulttuuriin muun muassa Mana Mana -bändin laulajan kautta. Saarinen kirjoitti proseminaarityönsä Turun uskontotieteessä Kabbalasta ja käytti vaikutteinaan muun muassa Crowleytä. Reima on kiteyttänyt filosofiaansa näin: ”Epäilkää kaikkea. Epäilkää epäilyä. Koputtakaa, niin teille avataan, ja ellei avata, potkaiskaa ovi sisään”. Tällainen heitto saa allekirjoittajankaltaisen diskordiaanin epäilemään, että Reimalla olisi kenties saattanut olla Crowleyn lisäksi vaikuttiminaan myös eristisiä värähtelyitä, mutta niistä ei tämä teos mainitse mitään, joten asia jäänee spekulaatioksi.

”Seuraava teksti on taidetta, se ei ole vain maaginen, mystinen, verbaalinen, horisontaalinen/vertikaalinen, kabbalistinen, jne. mestariteos. Alkajaisiksi minun on tehtävä ainakin yksi asia selväksi: Liljat ovat minulle vain liloja, eli niin kutsutut ihmiset eivät ole suosikkejani. On vain yksi rotu joka on yhtä kuninkaallinen kuin omani, kissat. Suuret kissat, pienet kissat, siniset ja purppurat, kirkkaat, myös kollit.”

Tattarisuon tapauksesta lukiessa nousee väkisinkin mieleen noituus- ja saatananpalvontakohut 90-luvulla. Toki tapausten ja ilmiöiden välillä on melkein 100 vuotta, mutta jos aiemmin noidat ynnä muut maagikot ovat nimenomaan kaivaneet ruumiita haudoistaan ja silponeet niitä, kuulleet ääniä ja etsineet kultaa suon silmäkkeestä, niin onko ihmekään, jos nykyaikanakin noidaksi itseään tituleeraava saa vinoja katseita osakseen? Nykyihminen tietää noita-käsitteen lähinnä satukirjoista, mutta vanhemmalla polvella noita-sanaan yhdistynee lähinnä sekopäiset mystikkoerakot ja saatanalliset teinit. Tuohon soppaan on sitten melkoisen haaste lähteä väittämään itseään täysipäiseksi ja ns. normaaliksi. Normaaliuden teema on hyvin kantava pakanahaastatteluissa mediassa: aina jaksetaan mainita, jos ihminen on ”normaali työssäkäyvä nainen/mies”.

Satanismin ja saatananpalvonnan monet tulkinnat ovat puolestaan ainakin tämän teoksen perusteella usein liittyneet natseiluun ja pistää lukijan pohtimaan, että jos jotkut nykyään natsitervehdyksiä tekevistä osaavatkin ottaa sen huumorilla, niin kuinka moni ottaa esimerkiksi Siitoimen äärioikeistolaiset ja naisvihamieliset kommentit tosissaan pakanuuden pariin etsiytyessään? Aika usein suomalaisiltakin pakanafoorumeilta saa potkia pois äärioikeiston hämärämpiä hemmoja, vaikka monet tosin ovat varmaan saaneet vaikutteensa ennemminkin esimerkiksi Varg Vikernesiltä kuin Siitoimelta. Entä miten tulisi suhtautua Siitoimen kissankeitto-ohjeisiin maagisena riittinä? Kissathan on perinteisesti liitetty noituuteen monessa mielessä. Siitoin itse väittää, ettei ole yhtäkään kissaa elävältä keittänyt, mutta ilmeisesti joku hänen seuraajistaan senkin on mennyt toteuttamaan. Monitasoisessa aivojumppahuumorissa on aina se ongelma, että joku tulkitsee sitä tosissaan. Monitasoisessa asiakirjoituksessa on se ongelma, että joku ei osaa suhtautua siihen vakavaksi, jos esimerkiksi aihe on lukijan silmissä jotenkin omituinen. Kuinka suuri osa kenenkin puheista ja kirjoituksista on ns. vakavissaan ja kuinka moni ns. kännissä ja läpällä? Niin sanotut Schrödingerin kusipäät, jotka ovat joko tosissaan tai eivät sen mukaan, minkä reaktion esim. jokin some-heitto synnyttää.

Tulkintaongelma on olemassa aina. Eikä vähiten suurempien uskontojen parissa (viittaan nyt esim. Raamatun tulkintaan kristikunnan historiassa). Kuinka suoraan voidaan edes proosaa tulkita, lienee kunkin itsensä päätettävissä. Teot ovat ne, jotka ratkaisevat: kuka hullu toteuttaa minkäkin päähänpiston ja kuka hullu ei.

”Menkää kesä-aamulla aikaisin ulos suunnilleen kukonlaulun aikaan ja koettakaa löytää ennen kahdeksaa aamulla elävä kyykäärme. Löydettyänne sen, iskekää sen pää poikki kirveellä ja viekää kotiinne, jossa nyljette käärmeen. Laittakaa lihat pataan ja keittäkää niitä 45 minuuttia, jonka jälkeen syökää lihaa niin paljon kuin jaksatte. Syötyänne sanokaa ääneen ’oi järki sinä suuri Saatana, kehity ja laajene ja täytä tiedoillasi tyhmät aivoni’.”

Tietenkään Siitoin ei ollut vain natsi: kuka muukaan meistä edustaa vain yhtä identiteettiä? Siitoimen opettajana toimi Aino Kassinen, joka oli jo nuoresta asti elänyt keijujen, koivuntyttöjen, pakkaspoikien ja puhuvien puiden ympäröimänä. Kassinen tutustui moniin eri uskonnollisiin ryhmiin, kuten Pelastusarmeijaan, lestadiolaisiin, mormoneihin ja teosofeihin, mutta pääasiassa hän oli selvänäkijä. Kassisen filosofia katsoi karsaasti Siitoimen myöhempiä Luciferin Arkkipiispan toimia, vaikka Siitoin ensin vaikuttikin hyvältä oppilaalta rakkauden sanomaa puolustaneen Kassisen hovissa. Kassinen on ainoa teoksessa perinpohjin kuvattu nainen, mutta näyttää vaikuttaneen 1970-luvulla suureen osaan aikamme okkultisteista. Kassisen opetus selvänäkijän roolista kuulostaakin aika tutulta nykypakanoiden piirissä ennustamisesta, noidan toimesta ynnä muista ilmiöistä puhuttaessa:

”Hän [selvänäkijä] ei saa käyttää lahjojaan omiin itsekkäisiin pyyteisiinsä ja tarkoituksiinsa, hän ei saa tuottaa kenellekään kärsimyksiä. Hän ei sano kenellekään, että jokin tietty asia on tehtävä juuri määrätyllä tavalla. Hän vain sanoo sen, minkä näkee ja tietää. Hän ei halua julkisuutta eikä määrää työstään palkkiota. Hän ei korosta itseään eikä tuo itseään missään esille. Hän ei luokittele ihmisiä, ei hyviin eikä huonoihin, ei tyhmiin eikä viisaisiin, ei köyhiin eikä rikkaisiin, vaan jakaa tietonsa jokaiselle, joka osaa kysyä. Tämän hän tekee käyttämättä mitään ihmeellisiä poppakonsteja tai taikakeinoja.”

Toki Kassinen ei ollut ainoa ns. oikean käden polun edustaja suomalaisessa salatieteessä. Jo Pekka Ervast katsoi 1900-luvun alussa olevansa rakkauden ja tasapainon asialla perustaessaan Ruusu-Risti-järjestöä, joka irtautui Teosofisesta seurasta:

”Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan ’maallismielinen’, suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa…”

Valonkantajat on helppo ja nopea lukea, mutta täynnä mielenkiintoista asiaa ja omituisia henkilöitä, joista yleinen historia vaikenee vaivautuneena. Se antaa kattavan kuvan maamme esoteerisesta perinteestä ja mielestäni kuuluisi kenen tahansa nykyajan pakanan tai mystikon lukemistoon. Edustamani Pakanaverkkokin mainitaan teoksessa, mutta hyvin ohimennen. Yhdistykseen liitetty jäsenmäärä ja aktiiviset paikkakunnat kuulostavat tiedoilta kymmenen vuoden takaa, mutta vaikka muukin kirjaan sisältyvä tieto olisi peräisin 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, se ei tee siitä yhtään huonompaa koostetta: suurin osa kuvatuista henkilöistä ovat jo kuolleet aikapäiviä sitten. Humoristinen tapa kirjoittaa alleviivaa lukijan vastuuta ja lähdekritiikin tärkeyttä. Kyse ei tosiaankaan ole tieteellisestä teoksesta, mutta tarpeellisesta populaarista selvityksestä marginaali-ilmiöistä, joihin suurella osalla kansasta ja maagisissa piireissäkin liikkuvista ei ehkä ole sen kummempaa yhteyttä kuin jotkin omituiset huhut sieltä ja täältä. Sivistäkää itseänne ja lukekaa tämä. Sitten kirjoittakaa minulle se naismystikkokooste.

Arvostelun lyhennetty versio on julkaistu Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum 2/15 -lehdessä.
Valonkantajat voi tilata mm. Tajunnan verkkokaupasta.