tammi 062017
 

Valon ja pimeyden, hyvän ja pahan ikuisten voimien taistelu.

Koska ihmisen arkielämän haasteet eivät ole mustavalkoisten ääripäiden värittämiä, saattaa joku miettiä, miksi myyttien, satujen ja legendojen maailmassa jako hyvään ja pahaan on aina niin selkeä. Ymmärtääkseni tämä johtuu ihmislajin miljoonien vuosien aikana kokemasta yön ja päivän, elämän ja kuoleman, valon ja varjon jatkuvasta vaihtelusta. Tämän seurauksena kollektiivisen alitajunnan arkkityyppiset voimat lähestyvät meitä unien ulottuvuuksista. Olevaisen yöpuoli on samalla edustanut ihmiselle laskeutumista tiedostamattoman mielen syvyyksiin, maailmaan, jossa sankaritarinat saavat alkunsa. rutaimo

Näistä samoista lähtökohdista ammentaa myös Juha Jyrkäksen Rutaimo, joka on hänen kirjoittamansa Kultala-trilogian kolmas osa. Itselleni kirja oli varsin mieluisa yllätys juuri sen synkkien ja kauhua sisältävien teemojen vuoksi.

Kalevalamittaan kirjoitettu tarina etenee ennalta arvaamattomasti ja moniulotteisesti, sisältäen jopa lukijan löydettäväksi jätettyjä piiloviestejä. Miellyttäviä olivat myös tekstiin sisällytetyt lyhyet viittaukset 90-luvun black metal –bändien sanoituksiin, joista osa nousi itselläkin mieleen vuosikymmenten takaa. Näistä elementeistä on syntynyt yksi aikamme merkkiteoksista, jonka varmasti myös tulevat sukupolvet tulevat aina uudelleen löytämään.

Tilaa Rutaimo Aavetaajuuden kaupasta.

marras 012016
 

Kirja-arvio: M.A. Meretvuo – Seksin ja uskonnon vaiettu historia, Salakirjat, 2016, 278 s.
Julkaistu aiemmin: Vox Paganorum 2/2016

seks

Marko Meretvuon teos seksin ja uskonnon salatummista yhteyksistä antaa laajan kuvan länsimaisesta uskonnollisuudesta monine puolineen. Kyse ei ole vain esoteerisen ja okkulttisen perinteen seksimaagisista kokeiluista, vaan erikoisemmatkin kristilliset lahkot tulee käytyä läpi ajallisesti hyvinkin laajassa teoksessa. Seksuaalisuus on monella tapaa joko ihannoitu tai kielletty asia riippuen tulkitsijastaan. Sitä on pyritty hallitsemaan ja toteuttamaan äärimmäisillä tavoilla, mutta mistä löytyisi tasapainoisin tulkinta seksuaalisuudesta uskonnollisuuden välineenä? Milloin viimeksi masturboit jumaluuksien nimeen tai harkitsit seksikultin perustamista uskonnollisuutesi käytännöntoteuttamista tukeaksesi? Tästä teoksesta ei ehkä löydy ohjeita, kuinka kulttisi saa seuraajia, mutta vähintään voi opiskella saadakseen ideoita tai lukea siitä, mitä muut jo ovat keksineet, jotta välttää pahimmat ns. kliseet. Kirja pistää myös pohtimaan henkilökohtaisella tasolla suhdetta seksuaalisuuteen.

Meretvuo ei ole akateeminen tutkija ja harrastelijuuden nähnee selkeiten ensimmäisten lukujen uskonnon ja seksuaalisuuden määritelmissä. Erityisesti uskonnontutkijan silmään pistää Crowleyyn viittaaminen puhuttaessa suurten uskonnollisten liikkeiden perustajahahmojen jumalkokemuksista ja niiden yhtäläisyyksistä. Myös erinäiset muotoilut, kuten ”on helppo huomata tänäkin päivänä olevan kolmenlaisia ihmisiä” saavat tämän lukijan niskakarvat pystyyn, mutta kun nämä pystyy populaarille tietokirjalle ja ensimmäisille luvuille antamaan anteeksi, niin päästäänkin pian vauhtiin. Kun Meretvuo kuvaa eroottis-uskonnollisia ilmiöitä kautta aikain ja erityisesti päästäessä henkilökuvauksiin kirjan toisessa osassa otsikolla ”Pyhiä vai pahoja?”, on kirjaa vaikea laskea käsistään. Herkulliset kuvaukset erilaisista vaikutteista alkukristillisyyden ympärillä ja idän perinteiden ujuttautumisesta länteen saavat välillä naureskelemaan ja toisaalta myös punastelemaan: ihmisen mielikuvitus on kyllä rajaton, kun seksuaalisuudesta on kyse!

”Swedenborg myös itse harjoitteli tantrisilta joogeilta peräisin olevaa tekniikkaa, jossa penistä ohjaavia lihaksia käyttämällä pyritään paitsi pidättymään ejakulaatiosta, myös vetämään nesteitä sisäänpäin. Tiibetissä vierailleiden länsimaisten tiedetään tuohon aikaan kertoneen tarinoita vuonna 1680 kuolleesta viidennestä Dalai Lamasta, jonka lukuisia naissuhteita oli aikoinaan kummasteltu. Dalai Lama oli havainnollistanut kykyjään virtsaamalla alas korkealta parvekkeelta, ja kun virta oli saavuttanut monien portaiden jälkeen palatsin lattian, oli se yllättäen alkanut nousta ylöspäin ja imeytynyt takaisin hengenmiehen siittimeen.”

Siemennesteen rooli onkin melko laajalle levinnyt, mutta Meretvuo muistaa usein mainita myös naisten kiihottumisesta syntyvien aineiden käytön sperman rinnalla täydellisen jumalyhteyden saavuttamisessa. Monet naiset ovatkin toimineet erilaisten seksuaalisuuden kanssa keskeisesti työskennelleiden liikkeiden johtajahahmoina myös aikana, jolloin naisen seksuaalisista haluista puhuminen on muissa piireissä ollut täysi mahdottomuus. Nainen seksikultin johdossa on ollut vielä suurempi skandaali kuin sperman ja naisten kanssa läträävät hengenmiehet, mutta suuri osa liikkeistä myöntää silti naisen seksuaalisen läsnäolon tarpeellisuuden, jos ei nyt kohottaisikaan häntä korkeimmalle pallille (pun intended). Tämä ei aina myöskään tarkoita naisen täydellistä alistumista miehelle, vaan eritteiden, ruumiiden ja arkkityyppisten sukupuolien yhtyminen koettiin tarpeelliseksi täydellisen jumalyhteyden syntymiselle. Myös homoseksiä on käytetty uskonnollisuuden toteuttamiseen – niin Jeesuksen kylkihaavan kuin Crowleyn tapaan erilaisten kieltojen rikkomisen yhteydessä. Melko usein nähdään kuitenkin tarpeelliseksi tuo ”naisen” ja ”miehen” yhtyminen ja nykylukija jää pohtimaan sitä, minkälaisia sovellutuksia tästä voisi luoda ottamalla huomioon sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaiset tasot, eikä pelkästään perinteistä kahtiajakoa noudattaen. Onko joku jo kenties kirjoittanutkin queer-magiasta?

Mitä tulee moninaiseen seksuaaliseen paheksuntaan, jota teoksessa ahkerasti kuvataan ulkopuolisesta yhteiskunnasta tulevaksi ilmiöksi, ei tässä sorruta moralisointiin. Useasti teos ottaa jopa kantaa seksuaalisuuden moninaisuuden puolesta: homoseksuaalisuus ja polyamoria ovat luonnollisia ilmiöitä ja ne ovat luonteva osa myös tätä teosta ilman, että vain saarnattaisiin suvaitsevaisuuden puolesta. Teos on kirjoitettu todella lukijaystävällisesti ja toivoisikin myös konservatiivisemman ihmisen tarttuvan siihen oppiakseen jotain historiasta ja ilmiöistä maailmassa. Näistä ilmiöistä voi toki olla montaa mieltä, mutta näkisin tämän pehmeänä laskuna kohti erilaisten ilmiöiden ymmärrystä, vaikkei hyväksymään kykenisikään. Toki härskeimmistä asioista on vaikea puhua ilman sensaation käryä: näissä piireissä liikkuu paljon todella erikoisia tapauksia. Kaiken kaikkiaan Meretvuo onnistuu luomaan hyvin luettavan ja sujuvan kokonaisuuden vaietusta aiheesta, jonka soisi ihmisten käsittelevän, jotta kenties voisimme länsimaisessakin kontekstissa päästä yli pelkästään kaupallisesta seksikäsityksestä ja hyväksyä se osaksi todellisuuttamme, jollainen se jo monella tapaa on. Tässä mielessä olen kirjoittajan kanssa hyvin pitkälti samaa mieltä.

”[I]hmisen lähestyessä rationaalisen järkiminän taustalla olevaa itseyttä, hän kohtaa väistämättä omat seksuaaliset viettinsä ja vaistonsa. Tämän itseyden lähestyminen on ennen kaikkea uskonnollinen kokemus.”

syys 112015
 

Valonkantajat (Perttu Häkkinen & Vesa Iitti, 401s.)

valonkantajatValonkantajat, alaotsikolla Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä on varsin välähdyksenomainen tiivistelmä erikoislaatuisten asioiden harrastajista maassamme. Se keskittyy nimenomaan esoteriikan ja okkultin pariin, vaikka esim. pakanauskonnotkin mainitaan lopuksi. Kirja käy läpi salatieteiden harjoittajia nimeltä ja toisaalta erilaisia ilmiöitä teemoittain ja läpi aikain. Monet liikkeet ja ilmiöt ovat olleet hyvin persoonasidonnaisia, joten suurten henkilöiden kuvaaminen tuntuu perustellulta. Ervast, Siitoin, Kotkavuori: nimet ovat tuttuja, mutta tarkempi tutustuminen kyseisten herrojen aatteisiin on itselläni jäänyt vähemmälle. Tämä teos tuli siis tarpeeseen. Tokikaan kaikki salatieteet eivät perustu vain herrainvallalle: Aino Kassinen edustaa valtionnäkijänä naissukupuolta, mutta muuten nämä suuret hahmot ovat lähinnä miehiä. Naisvapaamuurarit ja joitain yksittäisiä tekijöitä mainitaan, mutta otsikoissa ja hakemistossa naiset kyllä loistavat vähäisyydellään tai jopa poissaolollaan. Esimerkiksi Luukkanen-Kilde ja Helvi Krohn mainitaan melko ohimennen, vaikka käsittääkseni näistäkin hahmoista olisi voinut tarinoida pidempäänkin. Jossain vaiheessa toki rajaus tulee tehdä, mutta tästä päästäänkin sitten heti ensimmäiseen toiveeseen: seuraavassa osassa voisi esitellä suomalaisia naissalatieteilijöitä. Kuka ottaa haasteen vastaan?

Teos kuvaa hurttihuumorin säestyksellä muun muassa teosofiaa, vapaamuurariutta, Tattarisuon murhamysteerin mystisiä puolia, Siitoimen natsisikailua ja erilaisia Saatanan kätyreitä suomalaisessa kontekstissa. Reima Saarinen taitaa olla ainoa täysin uusi nimi minulle. Kyseessä on turkulainen seksuaalimaagikko, joka kehuskeli muun muassa vapaamuurarivihkimyksellään ja 12 000:n jäsenen olemattomalla Farfalla-järjestöllään samalla, kun vaikutti vaivihkaa marginaali- ja popkulttuuriin muun muassa Mana Mana -bändin laulajan kautta. Saarinen kirjoitti proseminaarityönsä Turun uskontotieteessä Kabbalasta ja käytti vaikutteinaan muun muassa Crowleytä. Reima on kiteyttänyt filosofiaansa näin: ”Epäilkää kaikkea. Epäilkää epäilyä. Koputtakaa, niin teille avataan, ja ellei avata, potkaiskaa ovi sisään”. Tällainen heitto saa allekirjoittajankaltaisen diskordiaanin epäilemään, että Reimalla olisi kenties saattanut olla Crowleyn lisäksi vaikuttiminaan myös eristisiä värähtelyitä, mutta niistä ei tämä teos mainitse mitään, joten asia jäänee spekulaatioksi.

”Seuraava teksti on taidetta, se ei ole vain maaginen, mystinen, verbaalinen, horisontaalinen/vertikaalinen, kabbalistinen, jne. mestariteos. Alkajaisiksi minun on tehtävä ainakin yksi asia selväksi: Liljat ovat minulle vain liloja, eli niin kutsutut ihmiset eivät ole suosikkejani. On vain yksi rotu joka on yhtä kuninkaallinen kuin omani, kissat. Suuret kissat, pienet kissat, siniset ja purppurat, kirkkaat, myös kollit.”

Tattarisuon tapauksesta lukiessa nousee väkisinkin mieleen noituus- ja saatananpalvontakohut 90-luvulla. Toki tapausten ja ilmiöiden välillä on melkein 100 vuotta, mutta jos aiemmin noidat ynnä muut maagikot ovat nimenomaan kaivaneet ruumiita haudoistaan ja silponeet niitä, kuulleet ääniä ja etsineet kultaa suon silmäkkeestä, niin onko ihmekään, jos nykyaikanakin noidaksi itseään tituleeraava saa vinoja katseita osakseen? Nykyihminen tietää noita-käsitteen lähinnä satukirjoista, mutta vanhemmalla polvella noita-sanaan yhdistynee lähinnä sekopäiset mystikkoerakot ja saatanalliset teinit. Tuohon soppaan on sitten melkoisen haaste lähteä väittämään itseään täysipäiseksi ja ns. normaaliksi. Normaaliuden teema on hyvin kantava pakanahaastatteluissa mediassa: aina jaksetaan mainita, jos ihminen on ”normaali työssäkäyvä nainen/mies”.

Satanismin ja saatananpalvonnan monet tulkinnat ovat puolestaan ainakin tämän teoksen perusteella usein liittyneet natseiluun ja pistää lukijan pohtimaan, että jos jotkut nykyään natsitervehdyksiä tekevistä osaavatkin ottaa sen huumorilla, niin kuinka moni ottaa esimerkiksi Siitoimen äärioikeistolaiset ja naisvihamieliset kommentit tosissaan pakanuuden pariin etsiytyessään? Aika usein suomalaisiltakin pakanafoorumeilta saa potkia pois äärioikeiston hämärämpiä hemmoja, vaikka monet tosin ovat varmaan saaneet vaikutteensa ennemminkin esimerkiksi Varg Vikernesiltä kuin Siitoimelta. Entä miten tulisi suhtautua Siitoimen kissankeitto-ohjeisiin maagisena riittinä? Kissathan on perinteisesti liitetty noituuteen monessa mielessä. Siitoin itse väittää, ettei ole yhtäkään kissaa elävältä keittänyt, mutta ilmeisesti joku hänen seuraajistaan senkin on mennyt toteuttamaan. Monitasoisessa aivojumppahuumorissa on aina se ongelma, että joku tulkitsee sitä tosissaan. Monitasoisessa asiakirjoituksessa on se ongelma, että joku ei osaa suhtautua siihen vakavaksi, jos esimerkiksi aihe on lukijan silmissä jotenkin omituinen. Kuinka suuri osa kenenkin puheista ja kirjoituksista on ns. vakavissaan ja kuinka moni ns. kännissä ja läpällä? Niin sanotut Schrödingerin kusipäät, jotka ovat joko tosissaan tai eivät sen mukaan, minkä reaktion esim. jokin some-heitto synnyttää.

Tulkintaongelma on olemassa aina. Eikä vähiten suurempien uskontojen parissa (viittaan nyt esim. Raamatun tulkintaan kristikunnan historiassa). Kuinka suoraan voidaan edes proosaa tulkita, lienee kunkin itsensä päätettävissä. Teot ovat ne, jotka ratkaisevat: kuka hullu toteuttaa minkäkin päähänpiston ja kuka hullu ei.

”Menkää kesä-aamulla aikaisin ulos suunnilleen kukonlaulun aikaan ja koettakaa löytää ennen kahdeksaa aamulla elävä kyykäärme. Löydettyänne sen, iskekää sen pää poikki kirveellä ja viekää kotiinne, jossa nyljette käärmeen. Laittakaa lihat pataan ja keittäkää niitä 45 minuuttia, jonka jälkeen syökää lihaa niin paljon kuin jaksatte. Syötyänne sanokaa ääneen ’oi järki sinä suuri Saatana, kehity ja laajene ja täytä tiedoillasi tyhmät aivoni’.”

Tietenkään Siitoin ei ollut vain natsi: kuka muukaan meistä edustaa vain yhtä identiteettiä? Siitoimen opettajana toimi Aino Kassinen, joka oli jo nuoresta asti elänyt keijujen, koivuntyttöjen, pakkaspoikien ja puhuvien puiden ympäröimänä. Kassinen tutustui moniin eri uskonnollisiin ryhmiin, kuten Pelastusarmeijaan, lestadiolaisiin, mormoneihin ja teosofeihin, mutta pääasiassa hän oli selvänäkijä. Kassisen filosofia katsoi karsaasti Siitoimen myöhempiä Luciferin Arkkipiispan toimia, vaikka Siitoin ensin vaikuttikin hyvältä oppilaalta rakkauden sanomaa puolustaneen Kassisen hovissa. Kassinen on ainoa teoksessa perinpohjin kuvattu nainen, mutta näyttää vaikuttaneen 1970-luvulla suureen osaan aikamme okkultisteista. Kassisen opetus selvänäkijän roolista kuulostaakin aika tutulta nykypakanoiden piirissä ennustamisesta, noidan toimesta ynnä muista ilmiöistä puhuttaessa:

”Hän [selvänäkijä] ei saa käyttää lahjojaan omiin itsekkäisiin pyyteisiinsä ja tarkoituksiinsa, hän ei saa tuottaa kenellekään kärsimyksiä. Hän ei sano kenellekään, että jokin tietty asia on tehtävä juuri määrätyllä tavalla. Hän vain sanoo sen, minkä näkee ja tietää. Hän ei halua julkisuutta eikä määrää työstään palkkiota. Hän ei korosta itseään eikä tuo itseään missään esille. Hän ei luokittele ihmisiä, ei hyviin eikä huonoihin, ei tyhmiin eikä viisaisiin, ei köyhiin eikä rikkaisiin, vaan jakaa tietonsa jokaiselle, joka osaa kysyä. Tämän hän tekee käyttämättä mitään ihmeellisiä poppakonsteja tai taikakeinoja.”

Toki Kassinen ei ollut ainoa ns. oikean käden polun edustaja suomalaisessa salatieteessä. Jo Pekka Ervast katsoi 1900-luvun alussa olevansa rakkauden ja tasapainon asialla perustaessaan Ruusu-Risti-järjestöä, joka irtautui Teosofisesta seurasta:

”Ruusu on elämän ja ilon, onnen ja rakkauden vertauskuva, jota vastoin risti kuvaa kuolemaa ja kärsimystä, tuskaa ja taakkaa. Elämänymmärryksemme on yksipuolinen, jos se on paljastaan ’maallismielinen’, suruton ja huoleton, jos se vain etsii aistillisia nautintoja ja kammolla ajattelee kuolemaa…”

Valonkantajat on helppo ja nopea lukea, mutta täynnä mielenkiintoista asiaa ja omituisia henkilöitä, joista yleinen historia vaikenee vaivautuneena. Se antaa kattavan kuvan maamme esoteerisesta perinteestä ja mielestäni kuuluisi kenen tahansa nykyajan pakanan tai mystikon lukemistoon. Edustamani Pakanaverkkokin mainitaan teoksessa, mutta hyvin ohimennen. Yhdistykseen liitetty jäsenmäärä ja aktiiviset paikkakunnat kuulostavat tiedoilta kymmenen vuoden takaa, mutta vaikka muukin kirjaan sisältyvä tieto olisi peräisin 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, se ei tee siitä yhtään huonompaa koostetta: suurin osa kuvatuista henkilöistä ovat jo kuolleet aikapäiviä sitten. Humoristinen tapa kirjoittaa alleviivaa lukijan vastuuta ja lähdekritiikin tärkeyttä. Kyse ei tosiaankaan ole tieteellisestä teoksesta, mutta tarpeellisesta populaarista selvityksestä marginaali-ilmiöistä, joihin suurella osalla kansasta ja maagisissa piireissäkin liikkuvista ei ehkä ole sen kummempaa yhteyttä kuin jotkin omituiset huhut sieltä ja täältä. Sivistäkää itseänne ja lukekaa tämä. Sitten kirjoittakaa minulle se naismystikkokooste.

Arvostelun lyhennetty versio on julkaistu Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum 2/15 -lehdessä.
Valonkantajat voi tilata mm. Tajunnan verkkokaupasta.

tammi 252015
 

Suomessa järjestettiin syksyllä 2014 yksi aikamme kiinnostavimmista kuvataidekilpailuista ainakin aiheensa puolesta. Kilpailun järjestäjä M.A. Meretvuo kertoo kilpailusta ja aiheen taustasta Tajunta.netin lukijoille.

Okkultismia ja Erotiikkaa -kuvataidekilpailu oli avoinna osallistujille 1.8.-1.12.2014. Kilpailun suosio yllätti järjestäjänkin, sillä osallistuvia teoksia tuli peräti 27 kappaletta – maalauksia, piirroksia, valokuvia ja grafiikkaa. Kilpailun facebooksivusto sai lähes 600 tykkäystä ja tavoitti sosiaalisessa mediassa tuhansia ihmisiä. Tuomaristossa olivat mukana muusikko ja kirjailija Kauko Röyhkä, kuva- ja äänitaiteilija Olga Palomäki, kustantaja ja graafikko Antti Balk sekä uskontotieteiden asiantuntija Vesa Iitti. Kilpailun voitti Olli Maineen tietokonegrafiikkatyö Hekuma, toiseksi tuli Veera Nurin nimetön valokuvateos ja jaetulla kolmannella sijalla olivat Einari Leskisen puulevylle tehty sekatekniikkatyö ja Tuomo Laakson öljymaalaus Kultti. Parhaat työt ovat nähtävillä kisan sivustolla www.facebook.com/okkultismiajaerotiikkaa. Kilpailuun liittyvät tapahtumat ovat parasta aikaa käynnissä, sillä osallistuneista teoksista järjestettävä näyttely on avoinna Galleria & Kahvila Dadassa Tampereella 25.2.-22.3.2015.

Okkultismia ja erotiikkaa
Kilpailun teemat, okkultismi ja erotiikka, sisältävät paljon tabuja, ja vielä suurempi tabu syntyy, kun nämä kaksi yhdistetään. Okkultismihan tulee latinan kielen sanasta ”occultus”, ja tarkoittaa salaista tai kätkettyä. Erotiikka puolestaan tulee kreikan kielen sanasta ”eros” ja merkitsee halua tai seksuaalista rakkautta. Muinaisen Kreikan myyteissä rakkauden jumala Eros esiintyy monissa muodoissa ja kuuluu ensimmäisiin olentoihin, jotka tulivat esiin kaaoksesta. Kertomusten mukaan Eros oli arvaamaton jumala, joka sai aikaan yllättäviä ja usein kiellettyjä suhteita ihmisten ja jumalten keskuudessa. Myöhemmin hänet kuvataankin hahmona, joka side silmillään ampuu rakkauden nuolen kohti onnettomia uhrejaan. Käsitteenä okkultismi yhdistetään usein lähelle uskontoa, kuitenkin sillä erotuksella, että okkultismin harjoittaja pyrkii erilaisia menetelmiä käyttämällä pääsemään käsiksi uskonnon taustalla vaikuttaviin periaatteisiin ja tietoon. Yleisesti ottaen uskonnolliset instituutiot eivät hyväksy tämän kaltaista omakohtaista tutkimusta, ja siitä syystä okkultismia on pidetty kiellettynä, yhteiskunnallisesti arveluttavana ja jopa pelottavana. On kuitenkin mielenkiintoista havaita, että kaikesta pelottavuudesta huolimatta okkultismin harjoittajat eivät ole olleet pystyttämässä kidutuskammioita ja noitarovioita, vaan juuri heidän vastustajansa. Jos okkultismi on historian aikana ollut jollekin uhka, on se ollut sitä uskonnollisille instituutioille, jotka yleensä pyrkivät säännöillään kontrolloimaan yksilöiden sekä henkistä että seksuaalista elämää.

Jokainen uskonto on joutunut jollakin tavalla ottamaan kantaa ihmisen seksuaalisuuteen, mutta aina nämä kannanotot eivät kuitenkaan ole olleet kielteisiä. Lähes kaikki uskonnot sisältävät suuntauksia, joissa seksuaalisuutta on hyödynnetty hengellisten kokemusten saavuttamiseksi. Tällaiset suuntaukset ovat olleet tyypillisiä mm. hindulaisuuden ja buddhalaisuuden tantrisissa perinteissä mutta myös Lähi-idän ja länsimaiden hengellisyyden marginaalialueilla on aina ollut omat seksuaalista symboliikkaa käyttävät traditionsa. Tämä on hyvin luonnollista, sillä seksuaalisuus on yksi ihmisen voimakkaimpia perusviettejä ja on ollut osa henkistä elämäämme jo varhaisimmissa uskonnoissa, jotka perustuivat suurelta osin heimon, riistaeläinten tai viljeltävän sadon hedelmällisyyteen. Uskontotieteellisesti aihe on mielenkiintoinen mutta vähän tutkittu, johtuen ehkäpä kulttuuriimme kuuluvasta tavasta edelleen nolostella seksuaalisuuteen liittyvistä asioista puhumista. Todennäköisesti jotkut tässäkin artikkelissa mainittavat asiat saavat osan lukijoista punastelemaan. Muinaisen Egyptin mytologia sisältää hyvin paljon sukupuolista symboliikkaa alkaen siitä, kun luojajumala Atum luo maailman masturboimalla. Egyptiläisestä lähdeaineistosta löytyy myös kertomus, jossa Horus-jumalan setä Seth ahdistelee Horusta seksuaalisesti, joidenkin versioiden mukaan onnistuneesti. Tämä kertomus on häveliäisyyssyistä jätetty pois useista Egyptin myytteihin keskittyvistä teoksista. Egyptiläisen mytologian seksuaalisiin piirteisiin ei myöskään usein törmää museoissa, sillä esimerkiksi useimmat fallossymbolit on joko piilotettu museoiden takahuoneisiin tai kaiverrettu pois aikoinaan niiden löytymisen yhteydessä. Ehkäpä historiantutkijat ovat halunneet ajatella, että egyptiläisillä ei ollut lainkaan sukupuolielimiä!
Continue reading “Okkultismia ja erotiikkaa” »

tammi 232015
 

Reima T.A. Luoto: Temppeliherrat, Fenix-kustannus 2014

temppeliherrat todellisuus myytit

Se on harvoin kun minä kirjaa ostan, ja vielä harvemmin täysihintaisena, mutta nyt pisti akateemisessa silmään tollanen Reima T.A. Luodon tietokirja Temppeliherrat.

No hemmetti, kyllähän jokainen esoteriaan hurahtanut tollasen ostaa. Onhan templarit kumminkin sitä klassista kulttikamaa. Temppeliherroihin tai –ritareihin – miten sitä milloinkin ilmaistaan – kun liitetään myyttiä jos toistakin. Eikä vähiten heidän omituisen pääkokoelmansa vuoksi, tai kadonneiden rikkauksiensa, Jaques Molayn langettaman kirouksen tai jopa sveitsiläisen pankkitoiminnan aloittajina. Kuuleman mukaan vielä palvoivatkin Baphomet–nimistä pukinpäistä epäjumalaa, johon siihenkin liittyy templarimainen arvoitus, että sana muodostaa heprealaisessa kryptiikassa sanan Sofia – Viisaus.

Vaan mitä kaikkea näissä myyteissä on sitten totta ja mikä tarua? Mikä on bestselleriä tavoittelevan rajatiedekirjailijan villiä mielikuvitusta, ja mikä oikeasti liittyy keskiajan mystiseen maailmankuvaan. Luoto yrittää ottaa asiasta selvää, ja taiteilee lähdekriittisen puristuksen, että toisaalta ymmärtävän suhtautumisen keskiajan mystiikkaa kohtaan välimaastossa. Vaikka alussa varoiteltiinkin että tullaan ampumaan monia templareihin liittyviä myyttejä alas, niin suhteellisen ymmärtäväisesti niihin oli otettu asenne. Myönnän että etukäteen pelkäsin jotain kotikutoista nihilisti-skeptikkoa ruotimassa kaikkea kiukun vimmassa, mutta ei onneksi mitään sen näköistäkään. Lopputulos oli hyvinkin tasapainoinen, ja mielestäni hän tasapainoili kahden maailmankuvan välissä vieläpä suhteellisen hyvin. Lyhyesti sanoen, Luodolla on oivallinen näkökulma, tai pikemmin asenne, ja se pelastaa kirjaa hukkumasta keskinkertaisuuden aaltoon.

Eikä se minusta huono ollut – ei ollenkaan. Oivallinen historiankirjahan se, ja suhteellisen lavealla ja sivistyneellä otteella. Luodolla on ihan lennokas kynä ja ottaen huomioon millaista vuosiluvuilla päähän lyömistä tällaiset teokset tapaavat olla, ne oli onnistuneesti vältetty sutkausten ja lennokkuuden avulla. Eli ei tämä mikään raskas tiiliskivi sentään ollut. Asia johon liian vähän tavataan keskittyä tietokirjojen saralla, on juuri kynän lennokkuus. Kirjailijan ote ratkaisee kunkin kirjan luettavuuden, ei suinkaan itse informaatio.

Jos nyt jotain huonoa todettaisiin, niin ei tässä kirjassa sittemmin muuta vikaa ollutkaan kun että se ilmestyi viitisentoista vuotta myöhässä. Se olisi varmasti ollu hitti edellisellä vuosikymmenellä jossain siinä Umberto Econ ja Baigentin välimaastossa ennen daVinci–koodia. Kuitenkin hyvä että edes nyt ilmestyi kun ei aiheesta ole sanottavammin ollut suomenkielistä esitystä.

Kirja on myynnissä mm. Tajunnan kaupassa.

elo 082014
 

1

Useimmiten ihminen arvostaa ja muistelee kaiholla eniten lapsuuttaan. Lähes poikkeuksetta normaalin lapsuuden läpikäyneen ihmisen käsitys onnesta on verrattavissa lapsuuden ajan vilpittömään onnellisuuteen. Mistä tämä johtuu? Piileekö vastaus siinä, että lapsi saa olla autuaan tietämätön käsitteistä kuten velvollisuus, aika, raha ja työ? Nämä haastavat seikat kuitenkin ovat lähes välttämättömiä ihmisen tyypillistä kehityskaarta ajatellen, jotka monesti on kohdattava ja taidettava iän kertyessä. Leikki-iän päättyessä valmistaudutaan koulu- ja työelämään, opetellaan sisäistämään ajan merkitys ja toimimaan itsenäisesti. Iän myötä taitoja kertyy yhä enemmän – elämä kirjavoituu – miksi ihminen kuitenkin tuntee menettävänsä jotakin siirtyessään aikuisuuteen?

Vastaus lienee yksinkertainen, mutta kuitenkin nyky-yhteiskunnalle monimutkainen; aikuisuuden myötä saattaa menettää mahdollisuuden tuntea joka solullaan aidon vapauden merkityksen; sen vapauden, kun saattoi vielä nähdä koko maailman päättymättömänä leikkikenttänä.

Aikuisten ja ajan arvoitus

Ongelmaa tarkastellessa on syytä pureutua aiheeseen ruohonjuuritasolta lähtien – mitä termi ”leikki” pitää ylipäätänsä sisällään? Leikki on väline, jonka avulla ihminen oppii hahmottamaan ympäröivää maailmaa, luomaan minäkuvaansa sekä kehittämään emotionaalisia, sosiaalisia ja kognitiivisia taitojaan. Luovuus, ongelmanratkaisutaito, mielikuvitus, itseluottamus, assosiatiivisuus, syy-seuraus ajattelu ja kielen kehitys ovat kaikki tärkeitä taitoja, joita harjoitetaan ja jalostetaan leikin elein.

Siinä missä leikkiminen on ratkaisevassa osassa ihmisen kehityksessä, on se yhtä lailla välttämätöntä myös muille eläimille. Ihmisrotu hahmotetaan helposti irralliseksi muista eläimistä, vaikka yhteneväisyyksiä on valtavasti ja evolutiivisessa mittakaavassa eroavaisuudet ovat lähes mitättömät ottaen huomioon vaistomaiset, geeniperäiset ja alkukantaiset taipumuksemme. Kahden täysikasvuisen koiran ilakoiva painiminen pihamaalla ei tuota hämmennystä, mutta aikuisten ihmisten välinen leikkimielinen telmiminen olisi oudoksuttava ja jopa mahdollisesti häpeällinen näky.

Aikuisten todellisuustunneli on herkästi vaarassa suppeutua painostavan ympäristön altistamana. Myös lasten mahdollisuus elää lapsuutensa loppuun saakka lapsena on huolestuttavasti ajan saatossa vain alati rajoittuneempaa. Väitetään jopa, ettei lapsuutta enää ole olemassa. Aikuinen ihminen verhoaa leikin harrastuksiksi, ikään kuin puuhailu ja leikkimielisyys viestisi jälkeenjääneestä kehityksestä. Todellisuudessa asia on päinvastainen; leikki ei ole pelkästään lasten oikeus ja velvollisuus, vaan leikki on ihmisen, meidän jokaisen, perusominaisuus.

Lapselle tulisi antaa aikaa, sillä ns. ”pikkuaikuisten” määrä on hälyttävässä nousussa, minkä osoittaa selkeästi mm. nykyajan kauneusihannointi. Yhä nuoremmat lapset tarkkailevat huolissaan linjojaan ja haaveilevat näyttävänsä muotilehtien muokkaamilta muovimalleilta. Terveessä yhteiskunnassa lapsi ei toivoisi olevansa muuta kuin lapsi. Nykymaailmassa lapsen osa ei ole arvossa ja sitä pidetään ikään kuin riesana, ikävänä kautena, josta tulisi äkkiä kasvaa pois. Mikäli lapsi menettää lapsuutensa liian varhaisessa vaiheessa, lapsi menettää myös tärkeitä neurologisia kehitysvaiheita, jotka tulisi kokea aivojen nopeassa muovautumisvaiheessa, eli leikki-iässä.

makeup

Aivan kuten taiteen eri aspektien kautta, myös leikin ohessa ihminen saattaa menettää ajan ja paikan tajun. Kello kaulassa elävä aikuinen saattaa alitajuisesti, tiedostamattaan, siirtää toimintamallinsa myös lapseen, mikä näkyy tutkimusten mukaan jo käytännön elämässä leikkien vähentymisellä ja muovautumisella ”vain hyödyllisiin” harrastuksiin, kuten musiikilliseen tai urheilulliseen toimintaan. Aikuinen elää maailmassa, jossa lähes jokaiseen tekemiseen ja ajatukseen on kytkeytynyt tuo yksi ihmeellinen käsite – aika. Sillä on valtava vaikutusvalta aikuisen ihmisen toimintaan ja kuten monien suusta kuulee, on ”käytettävä aika hyödyksi.” Lapsen maailmassa aika näyttäytyy täysin erilaisena ilmiönä, eikä lapsi osaa murehtia aikuisten luomia arkiongelmia, kuten ”kuinka käyttää vapaa-aika mahdollisimman potentiaalisesti.”

 Leikki henkisen kasvun tukena

Leikki itsessään on hyödyksi. Etusijalla ei niinkään ole hyötytavoitteinen päämäärä, vaan puhtaasti leikki, sillä hyöty syntyy itsestään. Muistan monia tapauksia leikki-iästäni, kuinka toisten lasten kesken suunnittelimme hyvin maltillisesti ja yksityiskohtaisesti, kuinka tulemme jotakin leikkiä lopulta leikkimään. Rakensimme sisätiloihin erilaisia majoja/luolia lakanoiden avulla, suoritimme roolijaot ja visualisoimme toisillemme kuinka näemme miljöön – olemmeko leijonia kuivalla savannilla, vai kenties humanoideja toiselta planeetalta. Muistan sen sisällä kuplivan innon, kun sain kertoa kanssaleikkijöille ideoistani ja juoniehdotuksistani, kuinka leikkimme tarina voisi kulkea.

Muut lapset hyväksyivät usein ehdotukseni, mutta ryhtyessämme leikkimään sain huomata, että jokainen toteuttaa rooliaan oman persoonansa kautta, jokaisella on kertomastani tarinasta huolimatta oma käsityksensä leikin kulusta ja juonenkäänteistä ja jokainen improvisoi vapaasti hahmonsa kautta ennalta sopimamme tarinan kulkua. Muistan turhautuneeni toisinaan, mikäli osa leikkijöistä ei noudattanut sovittua tarinaa, vaan leikki riistäytyi ”liian vapaaksi,” eli toisin sanoen hallitsemattomaksi. Kirjoitin päässäni tarinoita, joita ”näyttelijäni” eivät osanneet mielestäni toteuttaa toivotulla tavalla. Leikit loppuivat usein lyhyeen harmistuessani ja tylsistyttyäni, kun tarina ei kulkenut oman mieleni mukaan.

Nämä leikkikokemukset olivat erittäin tärkeitä ja hyödyllisiä kehitystäni ajatellen; minun oli opittava taipuvaisuutta, ymmärrystä, vuorovaikutusta, heittäytymistä, improvisaatiota ja hyväksymistä. Olin ahtautunut liialti omiin visioihini, ikään kuin leikissä pitäisi olla tietynlaiset säännöt tarinan kulkua varten. Opin hiljalleen ymmärtämään, että vapaamuotoinen leikkiminen voi olla myös mielenkiintoista ja olen itse vain itsestäni vastuussa – jokainen kantaa roolinsa tavallaan ja voin tehdä leikistä itselleni mielekkäämpää vain harjoittamalla omia vuorovaikutustaitojani, luovuuttani ja mielikuvitustani. Saatoin kantaa aluksi kevyehkösti dominoivaa osaa, mutta leikkien avulla muovasin itsestäni hyväksyvämmän ja avarakatseisemman yksilön. Tärkeää on ottaa huomioon, että nämäkin leijonaleikit saattoivat  joidenkin aikuisten silmissä näyttää viihteelliseltä, mutta hyödyttömältä ajan tapolta – omien kokemusten kautta uskallan väittää vastaan.

2

Todellisuuden illuusiot

Henkilökohtaisesti olen nuoresta saakka suhtautunut yhteiskunnan asettamiin roolivaatimuksiin ja velvoitteisiin hieman kyseenalaistavasti ja lapsenmielisesti. Muistan leikkineeni ”kaupunki-leikkiä” eräällä kesäleirillä ollessani n. 10-vuotias. Ohjaajat olivat rakentaneet erilaisia kaupungin osia yksinkertaisin kulissein; liiterissä oli kahvila, ulos oli pystytetty elokuvateatteri pienellä kankaalla varustettuna, kottikärryt toimivat taksina jne. Kaupungin tarjonnasta sai nauttia leikkirahaa vastaan.

Kierrellessämme paikasta toiseen, eri palveluista nauttien, poikkesimme muutaman kaverin kanssa vielä myöhemmin uudestaan ”kaupungin kahvilaan” ostaaksemme toiset hillomunkit, mutta silloin yksi ohjaajista särki illuusion tokaisemalla; ”Yksi munkki per leiriläinen! Ne on jaettu tasan.”

Silloin havahduin leikin sisästä todellisuuteen; kyseessä ei ollutkaan oikea maailma, oikea kaupunki, vaan vain hahmotelma maailmasta – pelkkä leikki. Kaikille on jaettu eri roolit ja leikimme voivamme päättää itsenäisesti asioistamme, vaikka oikeasti kaikki on tarkkaan ennalta suunniteltu.

Muistan pysähtyneeni kaiken tuon kulissin keskelle ja ihmettelin, millä tavalla tämä leikki loppujen lopuksi eroaa aikuisten maailmasta, siitä todellisuudesta, mikä leirin ulkopuolella pyörii? Eikös aikuisten rakentama leikki tuolla jossain ole pohjimmiltaan samanlaista illuusiota?

Siitä lähtien muistan suhtautuneeni yhteiskuntaan kevein mielin – sen vaatimukset ja odotukset ovat pelkkää harhaa, eikä minun tule elää luontoani vastaan kieltämällä eläimellinen leikkimielisyyteni. Suhtautuminen elämään suurena leikkinä saattaakin hipaista todellisuutta hieman enemmän, kuin vakava nykyajan hengen mukainen menestystavoitteellinen elämäntyyli.

 Synnynnäinen viisaus

06-child-climbing-tree-lgnSaman ajatuksen lähteillä toimii myös ihmisrotumme yksi merkittävimmistä aloista kehityksen kannalta; tiede. Tiede syntyy leikkimielisyydestä, uteliaisuudesta ja puhtaasta innosta kokeilla uusia asioita, leikitellä hullunkurisilla asioilla ja ottaa selvää, kuinka ne taipuvat todellisuuteen. Tieteen käytännöllinen puoli on tietenkin enimmäkseen mittaamista ja rasittavaa uudelleen testaamista. Uudet ajatukset ja teoriat kuitenkin syntyvät leikkimielisten kuvitelmien ansiosta, jolloin askelletaan jälleen lähemmäs uusia oivalluksia.

Hienointa kuitenkin on se, ettei lapsi vaadi hyödylliseen leikkimiseen paljoakaan ylimääräisiä ulkoisia objekteja. Toisinaan pelkästään kanssatoverit riittävät esimerkiksi roolileikkeihin. Omassa lapsuudessa roolileikit olivat mielekkäimpiä, sillä tuolloin vain mielikuvitus on rajana ja lapsillahan tunnetusti se on lähes rajaton. Mieli muokkaa ympäristöstä ja itsestään millaisen tahansa ja useimmiten juuri leikin suunnittelu ja roolien kuvittelu on antoisin osa leikkimisessä. Tutkimusten mukaan luovat, puuhastelevat ja leikkimieliset ihmiset, kuten keksijät, ovat tilastollisesti huipulla pitkän elämän sarakkeessa. Tämä lienee maalaisjärjellä ajateltuna täysin loogista; luovuus on myös itsensä kehittämistä ja leikkimielisyys pitää henkisen tilan vireessä. Kenties aikuisten menestystavoitteellisen mallin ja yhteiskunnan painostavuuden sijaan olisikin aika pysähtyä ja pohtia lasten synnynnäistä viisautta – oppia heiltä, kuinka löytää sisäisen eläimensä ja nähdä maailma jälleen päättymättömänä leikkikenttänä.

maalis 142014
 

Aikamatkaaja Jukka Nieminen tutkii 2020-luvun väkivaltaista zombie-epidemiaa, kohtalokkain seurauksin. Elokuva on saanut innoituksensa Niemisen Zombievyöhyke-kauhuromaanista. Elokuva on jatkoa Niemisen Suomalaisten tuho 10 000 eKr -kirjaan liittyvälle mainoselokuvalle. Kumpaisessakin elokuvassa liikutaan tulevaisuudessa ja tuhon ryvettämissä miljöissä.

Zombievyöhykkeen on ohjannut Kimi Mattila, käsikirjoittaneet Nieminen, Mattila ja Jyrki Pitkä. Elokuvassa esiintyvät Nieminen, Emilia Keskinen, Lauri Turunen, Neea Laitinen, Sonja From, Antti Räisälä, Janne Hourunen ja Sebastian Schubakoff. Maskeerauksesta vastasi Auri Elina Tuokko. Kuvaus on Jyrki Pitkän käsialaa ja jälkituotannon koordinoi Janne Saarinen.

Tuotantotiimi kiittää yhteistyöstä Linnanmäkeä, Cybershoppia ja Zombie Walk Helsinkiä.

Tutustu elokuvan taustoihin Zombievyohyke.com -sivulta ja tilaa Zombievyöhyke-kirja kaupastamme.

tammi 232013
 

dekkariURS ja Tajunta Media hakevat osallistujia okkulttisia etsivätarinoita kokoavaan novelliantologiaan. Kokoelma tulee olemaan ensimmäinen osa Aavetaajuus-kirjasarjaa, ja se julkaistaan sekä painettuna että e-kirjana. Arvioitu ilmestymisajankohta on loppuvuodesta 2013.

Novellien on jollain tapaa yhdisteltävä dekkaria ja kauhu- tai yliluonnollisia elementtejä. Tarinoihin voi hakea vaikutteita vaikkapa Twin Peaksin, Salaisten kansoiden, John Constantinen tai Sherlock Holmesin maailmoista. Yliluonnolliset elementit voivat olla yhtä hyvin etu- tai taka-alalla. Tarinat voivat kertoa esimerkiksi ulottuvuuksien väliä harppovan maagisen etsivän edesottamuksista, tai sitten Holmes-tyyppisen tarinan, jossa yliluonnollinen paljastuu lopulta vain mielikuvituksen tuotteeksi. Kertomuksen voi sijoittaa mihin tahansa aikakauteen ja mihin tahansa, olemassaolevaan tai kuvitteelliseen paikkaan.

Antologian toimittavat Jyrki Pitkä ja Tuomas Saloranta. Käsikirjoitukset voi lähettää osoitteeseen info(ät)tajunta.net. Viimeinen jättöpäivä on vappuna 1.5.2013.

elo 062012
 

Ilmari Rautapää, okkulttinen etsivä -äänikirjasarja on edennyt jo kolmanteen jaksoonsa. Jakso aloittaa uuden neliosaisen kokonaisuuden nimeltä Rautapää ja perkeleet. Kirjoittajan pallille on kavunnut sanataituri Sami Tissari.

Ensitöikseen Rautapää ja perkeleet marssittaa yleisön eteen uuden hahmon, konsulttiyhtiö Sinnelag Communicationsin Head Managerin Henrik Mesmersaaren.

Aikanaan myös Ilmari Rautapään oppi-isän Johannes Valkosen kisällinä ollut Mesmersaari löysi aikuisuuden kynnyksellä jotain henkistä etsintää parempaa: kylmän käteisen. Sinnelag Communications toteuttaa asiakkaittensa tavoitteita kaaosmagian, okkultismin, joukkohypnoosin, siekailemattoman väkivallan tai minkä tahansa keinoin – Henrik Mesmersaari on valmis kokeilemaan vaikka kansantanhuja, jos se vain tuo kahisevaa firman kassaan. Aitona chauvinistina ja ihmisvihaajana Mesmersaari haistattaa myös pitkät tasa-arvolle ja oikeudenmukaisuudelle ja muulle leperrykselle. Ihmisarvo on ensisijaisesti lompsajuttu, on yksi Mesmersaaren lempilajatelmista.

Tarinassamme Mesmersaari vainuaa keinon tahkoa rahaa, kun demarikansanedustaja Ilona Tuohioja saapuu hänen puheilleen. Tuohioja tarvitsee apua kampanjassaan vähäosaisten olojen parantamiseksi, ja apua hän tulee saamaan. Ei ehkä kuitenkaan sellaista kuin odotti, saati sitten osasi pelätä…

Ilmari Rautapää taas heräilee Hesperian päihdepsykiatriselta osastolta. Muistikuvat ovat yhtä sekasotkua ja maksa-arvot huutavat hoosiannaa. Todistusaineisto viittaa vahvasti siihen, että törppöiltyä on tullut ja pahasti. Silti Ilmari on varma, että puuttuvien muistikuvien takana on jotain paljon synkempää kuin tavannomaista rankempi ryyppyputki.

Tsekkaa jakson traileri:

Jaksoa saa ostella Tajunta-kaupasta.

Saatavilla myös iTunesista:
Ilmari Rautapää - Okkulttinen Etsivä, Rautapää ja perkeleet 1 - äänikirja

Rautapäät löytyvät myös useista muista online-musiikkikaupoista ja -palveluista.