marras 052009
 

kansi_haapanenLinkkejä pariin ansiokkaaseen kotimaiseen blogiin, jotka eivät ole vielä blogrollissakaan.

UFO-Finland julkaisi Atso Haapasen kirjan Puolustusvoimien ufohavainnot 1933 – 1979 marraskuun alussa. Kirjaa ruotii mm. Jani Lassila Irc-gallerian blogissaan, tapansa mukain runsain ufohavainnoin. Teksti näkyy valitettavasti vain Irc-galleriaan kirjautuneille.

Toinen paratieteitä käsittelevä uutuusblogi on Olavi Kiviniemen kirjoittama new age -vapaasti parapsykologian tutkimusta käsittelevä, ytimekkäästi nimetty Parapsykologia. Uusin artikkeli käsittelee fysikaalista mediumismia ja Scole-ryhmää. Kiinnostavia asioita, varsinkin ektoplasma on meikäläisestä varsin viehättävä ilmiö, johtuneeko pentuna moneen otteeseen katsotuista Ghostbusterseista…

maalis 012009
 

Mediasfäärin videojulkaisu 2.

Sergei Kolmakov puhuu parantajista ja kognitiivisen fysiikan tutkimuksesta, lähinnä venäläisestä mallista (suomalaista mallia nyt ei vähään aikaan olla nähtykään). Kuvattu Tiederahaston luennolta 13.2.09.

Luentomatskua mm. kuudennesta aistista riittäis toiseenkin videoon jos kiinnostusta löytyy.

Kaikki Tajunta-TV:n ohjelmat.

Paratutkimuksesta

 Posted by at 10.31  Artikkelit, Paratiede
joulu 212008
 

Eräs paratutkimuksen ja paratieteiden kiinnostava piirre on tutkimusalueen hidas mutta jatkuva kaventuminen. Paratutkimus tarkoittaa paranormaalien ilmiöiden, eli ilmöiden, joilla ei ole uskottavaa luonnontieteellistä selitystä, tutkimista. Kun ilmiö saa jonkun uskottavan selityksen, tai konventionaalinen tiede laajenee käsittämään myös ilmiön paranormaaliksi luokitellun selityksen, ilmiö lakkaa olemasta paranormaali. Ilmiö jättää lapsuuskotinsa ja tieteellisten arviointien, mittausten ja ennenkaikkea tutkijoiden ja tiedeyhteisön hyväksynnän kautta ilmiö muuttuu vakavastiotettavaksi tieteeksi. Näin on tapahtunut ainakin hallusinaation, hypnoosin, plasebo-ilmiön, akupunktion jne. kohdalla.

Tämän uskoisin johtavan siihen, että paratutkijoiden on jatkuvasti löydettävä uusia tutkimuskohteita entisten huvettua (oletuksena on tietenkin tutkijaluonne, joka on kiinnostunut nimenomaan uusista ja tuntemattomista asioista ja identifioi itsensä nimenomaan paratutkijaksi, eikä välttämättä liu’u ilmiön mukana konventionaalisen tieteen piiriin). Kun tutkija on näin pakotettu suuntaamaan mielenkiintonsa entistä yliluonnollisempiin ilmöihin ja niiden selittämiseen ei-konventionaalisin keinoin, ovat ilmiöt ja selitykset yhä harvinaisempia, epäuskottavampia, mielikuvituksellisempia ja oudompia. Tämä johtaa liialliseen hyväuskoisuuteen ja kaaoksen tilaan, jossa paratutkimuksesta kiinnostuneet jotuvat seulomaan älyttömästä määrästä omituisia ilmöitä/selityksiä ne edes jokseenkin uskottavat ja rationaaliset. Tämä taas vähentää koko paratutkimuksen uskottavuutta konventionaalisen tieteen silmissä. Esim. PSI-ilmiön tutkimisen vakavastiotettavuus kärsii suuresti kun samaan aikaan puhutaan abduktio-kokemuksista, kummituksista tai kuusiulotteisilta venuslaisilta kanavoiduista viesteistä(enkä nyt tarkoita etteivätkö kuusiulotteiset venuslaiset olisi mielikuvitusta kutkuttavia tyyppejä, ja jollain tasolla varmasti vakavastiotettavia, mutta tuskin tieteellisessä mielessä). Uskottavatkin selitykset ja todisteet ilmiöistä on helppo niputtaa väheksyvästi: ”tuo nyt on taas sitä paratiedettä”. Kun asia on kerrran leimattu huuhaaksi, on stigma hyvin vaikea ravistaa pois.

Paranormaalin ympärillä vallitsee siis jatkuvasti mylläävä kaaos, jossa eriasteisesti uskottavat väitteet sinkoilevat edestakaisin ja jossa jokaisella osaanottajalla on erilainen käsitys kulloisesestakin asiasta, ja useimmiten ainakin jonkinlainen mielipide mihin tahansa asiaan. Ristiriitaisia ilmiöitä, todisteita ja teorioita on mielinmäärin. Paranormaaliin ja rajatieteisiin tutustuminen on lopulta juuri tästä syystä erinomaisen opettavainen kokemus.

Mielipiteiden kaaos on kuin todellisuuden malli: koskaan ei voi olla varma asioiden paikkaansapitävyydestä, sama ilmiö koetaan hyvin monilla eri tavoilla ja kokemukset johtavat erilaisiin selitysmalleihin. Lopulta yksilö toivottavasti oppii lukemaan väitteitä ja faktoja kriittisesti ja kehittää omaa arvostelukykyään, ja viimekädessä oppii sen, että maailma toden totta on ristiriitainen paikka.

Totuus on siis aina suhteellinen käsite. Tämän ymmärtäminen vaatii kriittistä suhteutumista kaikkiin auktoriteetteihin. Kasvavaa lastakin on välillä hyvä narrata, jotta kriittinen arviointkyky kehittyisi. Lapsen on syytä oppia että kaikki mitä vanhemmat (ja sittemmin poliittiset, uskonnolliset tai tieteelliset auktoriteetit) sanovat, eivät välttämättä olekaan absoluuttinen totuus.

Lisälinkit: