Reilu vuosi sitten, kun pistin pystyyn tämän Tajunta-sivuston, aloitin siteeramalla P.D. Ouspenskyn kirjaa Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet. Ajatus tajunnallisesta kehittymisestä, siitä että ihmisen täytyy ottaa vastuu omasta evoluutiostaan, on nykyhetkenä entistäkin kiehtovampi. On pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että luonto kantaa vastuun kehittymisestä vain tiettyyn pisteeseen saakka – kunnes lajin selviäminen on taattu. Sen jälkeen olemme oman älykkyyden ja viisauden varassa, ja yhä vääjäämättömämmin on nähtävissä, että vituiksihan tämä on menossa. Teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen lumipalloefekti on jyrännyt luolamiesaikojen kynsinhampain elämän syrjässä roikkuneen heimoihmisen alleen. Ihmisen selviytymiseen rakentuneet prosessit eivät enää palvele oikeita päämääriä, vaan saavat ihmiskunnan käyttäytymään itsetuhoisesti. Elämää ylläpitävä luonto on kahlittu, taivutettu ihmiskunnan oikkuihin ja piilotettu parhaan mukaan.
Ihmisellä on kuitenkin muista eläinkunnan tuotteista poiketen etulyöntiasema siinä mielessä, että ihminen voi tiedostaa oman kehityksensä. Juuri tämä on avain mahdolliseen elämisen arvoiseen tulevaisuuteen.
Ensinnäkin ihmisen täytyy ymmärtää olevansa sisäisten automaattisten toimintojensa ja näitä käynnistävien ulkoisten ärsykkeiden välikappale. Ouspensky sanoo – G.I. Gurdjieffin ja 1900-luvun alun futuristisen ajanhengen mukaisesti – että ihminen on kone. Koneen tietoisen käyttämisen ensimmäinen askel on ymmärtää koneen toiminta, ja tämä ihmiskoneen toiminnan opiskelu on sekä Gurdjieffin että Ouspenskyn oppijärjestelmien polttopiste. Pyrkimys on valjastaa koneen koko potentiaali tietoisen mielen ja tahdon alle.
Koneena oleminen tarkoittaa automaatiota. Ihminen toimii ulkoisten ärsykkeiden mukaan vailla omaa tahtoa. Eräs koneen ominaisuuksista on se, että kone luulee olevansa itsensä herra ja tekevänsä tietoisia päätöksiä, vaikka todellisuudessa onkin pelkkä mekaaninen automaatti, jonka ainoastaan ulkoiset vaikutteet, kiihokkeet ja sysäykset saavat liikkeelle. Itsessään ihminen ei pysty tekemään mitään, kaikki vain tapahtuu.
Ellei ihminen ensiksi ymmärrä ja hyväksy täydellistä mekaanisuuttaan, mitään kehitystä ei voi tapahtua.
Ihmisen sisäiset toiminnot tuottavat ulkoisten ärsykkeiden vaikutuksesta jatkuvasti uusia haluja ja muita ailahtelevia tunteita. Näistä syntyy harha, jonka mukaan ihminen luulee haluavansa/toivovansa/rakastavansa/vihaavansa jotain. Ihmisen psyyke ylläpitää mielikuvaa “minästä”, jolla kulloinkin on jos jonkinlaisia haluja, vaikka todellisuudessa näitä “minuuksia” on lukematon määrä. Jokainen “minä” luulee edustavansa kokonaisuutta, vaikka todellisuudessa on sen hetkisen ulkoisen vaikuttimen tuottama pieni osa psyykettä. Ihminen saattaa haluta jotain asiaa tai samaistua johonkin ihmisryhmään hyvinkin vahvasti, mutta jo vaikkapa tunnin kuluttua uusi halu ja uusi samaistumisen kohde on jo ajanut edellisen yli. Mikä pahinta, saattaa edellinen halu olla jo tyystin unohtunut, jolloin mielikuva kokonaisuudesta ja eheästä minästä pysyy.
Kehittyäkseen ihmisen tulee ymmärtää, ettei hän omista ensinnäkään kykyä tehdä, ei yksilöllisyyttä tai yhtenäisyyttä eikä tajuntaa ja tahtoa. Tämän hyväksyminen on oleellista, sillä ihminen ei lähde tavoittelemaan sitä, minkä hän jo luulee omistavansa. Ihmisen täytyy todella haluta kehittyä, pelkkä ohikiitävä tyytymättömyys ulkonaisiin olosuhteisiin ei saa aikaan riittävää virikettä mahdolliseen muutokseen.
Lähde: P.D Ouspensky: Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet.
Aika mekansitinen ihmiskuva tällä herra Ouspenskillä. Olen huomattavasti optimistisempi omista vaikuttamismahdollisuuksistamme. Ihminen on ainut itseään tulkitseva elämä, ja näitä tulkintoja ohjaa mielestäni ihmisen oma tahto. Ajattelen jotenkin siihen tapaan, että tulkintojamme voimme aktiivisesti “varastaa” ulkopuolisten ihmisten näkökulmista, ja tätä reflektiota voimme siis käyttää hyväksemme oman itseytemme kirkastamiseen. Tietoisuumme laajenee silloin, kun kykenemme ylittämään jotakin vanhaa ja saavuttamaan jotain uuttaa toiseuden kanssa tapahtuvassa “transpersonaalisessa”, yhteisessä tilassa. Ongelma tänä päivänä on, että ihmiset eivät tunne muuta kuin “objektiivisen minänsä”. He olettavat, että siinä on kaikki. Meidän täytyisi mielestäni oppia tuntemaan myös “subjektiivinen minämme” joka pystyy saavuttamaan näitä kollektiivisia transpersonaalisia yhteyksiä. Ehkä juuri tämän subjektiivisen minän tarpeet tulee niin helposti tyydytettyä esimerkiksi materialististen projektioiden kautta, jolloin oma aito itseys jää kirkastumatta.
Siis reflektointi tarkoittaa ilmeisesti muiden ihmisten vinkkien kautta pääteltyjä oman persoonan piirteitä vai kuinka? Mikä sitten lienee oman tahdon rooli siinä mitä näemme muilta ihamisiltä saamissamme vinkeissä?
Tarkoittaako “kirkastaminen” sitä, että toistuvat vinkit vahvistavat käsityksiä omasta itsestä? Jos näin, niin silloin oman tahdon osuus vähenee entisestään. Esoteerinen tulkintahan korostaa aina sisältä päin tulevan tiedon merkitystä, eli sitä peruspersoonaa jonka oletetaan olevan tuolla kaiken ulkoapäin reflektoitujen vaikutteiden alla. Ilmeisesti samaa mihin “subjektiivinen” ja “objektiivinen minä” viittaavat. Tuosta esittämästäsi teoriasta olisi ihan kiinnostavaa lukea lisääkin.
Olen tiedostanut itsessäni tämän ihmismielen minä-prosessien moniajoluonteen tilanteessa jossa erästä päihdettä käytettyäni huomasin että yhdestä minä-prosessista jäi lähimuistiin jälkiä mutta toisesta ei. Kävelyni eteenpäin oli hieman hämmentävää kun heräilin aina uusista paikoista vailla mitään mielikuvaa miten olin tuohon kohtaan tullut, mutta etenin kuitenkin johdonmukaisesti kohti silloista määränpäätä, joten ei auttanut kuin luottaa siihen etteivät muut “minuudet” hölmöile, vaikkeivät itsestään juuri sillä hetkellä raportoi.
Ei ole tullut luettua tuota Ouspenskin kirjaa, mutta “Sirpaleita tuntemattomasta opetuksesta” kylläkin. Koen että Gurdjieffin idea minuuksien sulattamisesta tarkoittaa niiden muokkaamista harjoituksilla riittävän yhteneväisiksi, jolloin prosessin vaihtumisella ei ole käytännön merkitystä, tällöin ne ovat toistensa kopioita ja niillä on kaikilla pääsy samaan muistiin.