Jokunen vuosi sitten spefipiireissäkin kummasteltiin ennenkuulumatonta tarinarakennetta, kishotenketsua. Sen avulla aasialaiset ovat iät ajat kertoneet tarinoita, jotka länsimaisen ajattelun vastaisesti eivät perustu konfliktiin. Hämmentävää! Miten ketään voi kiinnostaa tarina, jossa ei ole konfliktia! Aristoteles kääntyy haudassaan! Asia jäi itseäni hiukan vaivaamaan.
Äsken katsoin Parasiten, joka lienee maineikkain kishotenketsua käyttävä elokuva. Yllättäen se pursuaa konfilkteja. Ehkei heti alusta hahmojen törmäävistä tavoitteista kumpuavia persoonakohtaisia ristiriitoja, mutta yksilön ja yhteisön välisiä konflikteja ja vahvoja luokkien välisiä konflikteja.
Muita rakennetta käyttäviä elokuvia on monet Miyazakin animet. Niissä konflikteja esiintyy vaihtelevia määriä.
Jos kishotenketsun googlaa, on konfliktittomuus yhä vallitseva päivittelyn aihe. Silti jokainen Parasiten tai Miyazakin leffoja nähnyt voinee todeta, että tarinoiden jännitteet syntyvät toisiaan kaartelevien voimien konfliktisesta suhteesta, tai vähintään tietämisen ja tiedon pimittämisen ristiriidasta. Mysteeristä.
Jännitteet siis syntyvät samoista palikoista kuin länsimaisten tarinarakenteiden puitteissa kerrotuissa tarinoissa. Konflikteja on monitasoisia ja monimuotoisia, ne voivat käynnistyä verkkaisesti tai jysähtää niskaan heti kättelyssä. Ne voivat olla vahvoja yksilöiden välisiä ristiriitoja tai vaikkapa yksilön ja ympäristön välisiä konflikteja. Ei ole väliä, onko rakenne kishotenketsu, Freytagin pyramidi tai neljä näytöstä. Tietynlainen rakenne ei edellytä tietynlaista sisältöä. Pidemmän päälle tarinat eivät kuitenkaan ilman jännitteitä kanna.