Kehittyminen

 Posted by at 13.21  Artikkelit, Henkisyys
tammi 132010
 

Reilu vuosi sitten, kun pistin pystyyn tämän Tajunta-sivuston, aloitin siteeramalla P.D. Ouspenskyn kirjaa Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet. Ajatus tajunnallisesta kehittymisestä, siitä että ihmisen täytyy ottaa vastuu omasta evoluutiostaan, on nykyhetkenä entistäkin kiehtovampi. On pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että luonto kantaa vastuun kehittymisestä vain tiettyyn pisteeseen saakka – kunnes lajin selviäminen on taattu. Sen jälkeen olemme oman älykkyyden ja viisauden varassa, ja yhä vääjäämättömämmin on nähtävissä, että vituiksihan tämä on menossa. Teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen lumipalloefekti on jyrännyt luolamiesaikojen kynsinhampain elämän syrjässä roikkuneen heimoihmisen alleen. Ihmisen selviytymiseen rakentuneet prosessit eivät enää palvele oikeita päämääriä, vaan saavat ihmiskunnan käyttäytymään itsetuhoisesti. Elämää ylläpitävä luonto on kahlittu, taivutettu ihmiskunnan oikkuihin ja piilotettu parhaan mukaan.

Ihmisellä on kuitenkin muista eläinkunnan tuotteista poiketen etulyöntiasema siinä mielessä, että ihminen voi tiedostaa oman kehityksensä. Juuri tämä on avain mahdolliseen elämisen arvoiseen tulevaisuuteen.

Ensinnäkin ihmisen täytyy ymmärtää olevansa sisäisten automaattisten toimintojensa ja näitä käynnistävien ulkoisten ärsykkeiden välikappale. Ouspensky sanoo – G.I. Gurdjieffin ja 1900-luvun alun futuristisen ajanhengen mukaisesti – että ihminen on kone. Koneen tietoisen käyttämisen ensimmäinen askel on ymmärtää koneen toiminta, ja tämä ihmiskoneen toiminnan opiskelu on sekä Gurdjieffin että Ouspenskyn oppijärjestelmien polttopiste. Pyrkimys on valjastaa koneen koko potentiaali tietoisen mielen ja tahdon alle.

Koneena oleminen tarkoittaa automaatiota. Ihminen toimii ulkoisten ärsykkeiden mukaan vailla omaa tahtoa. Eräs koneen ominaisuuksista on se, että kone luulee olevansa itsensä herra ja tekevänsä tietoisia päätöksiä, vaikka todellisuudessa onkin pelkkä mekaaninen automaatti, jonka ainoastaan ulkoiset vaikutteet, kiihokkeet ja sysäykset saavat liikkeelle. Itsessään ihminen ei pysty tekemään mitään, kaikki vain tapahtuu.

Ellei ihminen ensiksi ymmärrä ja hyväksy täydellistä mekaanisuuttaan, mitään kehitystä ei voi tapahtua.

Ihmisen sisäiset toiminnot tuottavat ulkoisten ärsykkeiden vaikutuksesta jatkuvasti uusia haluja ja muita ailahtelevia tunteita. Näistä syntyy harha, jonka mukaan ihminen luulee haluavansa/toivovansa/rakastavansa/vihaavansa jotain. Ihmisen psyyke ylläpitää mielikuvaa ”minästä”, jolla kulloinkin on jos jonkinlaisia haluja, vaikka todellisuudessa näitä ”minuuksia” on lukematon määrä. Jokainen ”minä” luulee edustavansa kokonaisuutta, vaikka todellisuudessa on sen hetkisen ulkoisen vaikuttimen tuottama pieni osa psyykettä. Ihminen saattaa haluta jotain asiaa tai samaistua johonkin ihmisryhmään hyvinkin vahvasti, mutta jo vaikkapa tunnin kuluttua uusi halu ja uusi samaistumisen kohde on jo ajanut edellisen yli. Mikä pahinta, saattaa edellinen halu olla jo tyystin unohtunut, jolloin mielikuva kokonaisuudesta ja eheästä minästä pysyy.

Kehittyäkseen ihmisen tulee ymmärtää, ettei hän omista ensinnäkään kykyä tehdä, ei yksilöllisyyttä tai yhtenäisyyttä eikä tajuntaa ja tahtoa. Tämän hyväksyminen on oleellista, sillä ihminen ei lähde tavoittelemaan sitä, minkä hän jo luulee omistavansa. Ihmisen täytyy todella haluta kehittyä, pelkkä ohikiitävä tyytymättömyys ulkonaisiin olosuhteisiin ei saa aikaan riittävää virikettä mahdolliseen muutokseen.

Lähde: P.D Ouspensky: Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet.

marras 082008
 

Minulla on ollut tapana keräillä eräänlaisia ohjenuoria, jotka koen helpottaviksi ajatuksiksi jokapäiväisessä elämässä, varsinkin pienissä ja suurissa kriisitilanteissa. Toinen ohjenuorien hyöty on vastaantulevan informaation seulominen. Jos pystyn sitomaan uudet ajatukset osaksi ohjenuorista syntyvää assosiaatioverkkoa, se helpottaa tiedon ymmärtämistä, sisäistämistä ja muistamista. Eräs ohjenuorista on lähtöisin itämaisperäisestä käsityksistä identiteetin luonteesta ja kehityksestä.

Nykypsykologia pitää vahvaa identiteettiä tärkeänä osana ihmisen aikuistumisprosessia ja yhtenä edellytyksenä ”onnelliselle elämälle”. Tärkeänä pidetään myös ihmisen vaikutelmaa kokonaisesta minästä. Mielikuvaa siitä, että oma itse on muuttumaton ja jatkuva kokonaisuus. Vahvaa identiteettiä arvostetaan myös muissa ihmisissä (wikipedia).

Itämaiset (tai yleismaailmalliset mystiset suuntaukset, en oikeastaan osaa sanoa mistä tämä filosofia on alunperin kotoisin) ajattelijat korostavat sen sijaan identiteetin purkamista. ”Egon” purkamista. He tunnustavat näkemystä, että yhtenäinen, kokonainen identiteetti on nimenomaan kokemus, ei todellisuutta. Jokainen hetki, jokainen halu, jokainen mielipide ja tilanne luo oman erivahvuisen identiteetin, jotka vaihtuvat hyvinkin nopeasti. Ihminen voi haluta jollain hetkellä jotain asiaa ja seuraavalla hetkellä on jo unohtanut halunsa, kun uusi halun kohde on näköpiirissä. Hän identifioi itsensä halun kohteen mukaan: sitten olen onnellinen ja täydellinen kun saan tuon uuden tavaran. Mikä vielä pahempaa, hän voi identifioida itsensä puhtaasti halujensa tyydyttäjäksi, kuluttajaksi.

Muutkin tunteet ovat yhtä häilyviä ja muuttuvia, vaikka tunne tuntuisi hetkessä täyttävän koko maailman. Onnistumisen ja osaamisen tunteet vaihtuvat nopeasti pettymyksiin ja sitten taas seuraavassa hetkessä kontrollin tunteeseen kun on saanut pettymyksen taltutettua ja toistettua itselleen peilin edessä että ”minä olen voittaja, minä olen voittaja”… Suru ja epätoivo lamauttavat joksikin aikaa, jopa pitkiksi ajoiksi, mutta väistyvät aina lopulta jonkun muun tunteen tieltä. Ihmisen ongelma ei siis ole itsessään tunteissa, vaan niihin samaistumisessa. Pettymyksen tunteen kokenut ihminen voi helposti oppia ajattelemaan, että jostain asiasta johtuvat pettymykset jotenkin liittyvät hänen persoonaansa.

Esimerkiksi lapsi, joka pärjää syystä tai toisesta huonosti matematiikassa, alistuu pian ajatukselle ”minä olen huono matematiikassa”, jolloin hänen mahdollisuutensa oppia matematiikkaa vähenevät radikaalisti. Eihän kukaan viitsi kunnolla opetella asiaa jossa on luonnostaan huono vaan mieluummin keskittyy niihin asioihin jotka ovat joskus aiheuttaneet onnistumisen tunteita, jos niitä nyt sattuu olemaan. Samoin surullinen ihminen ajattelee helposti: ”Minä olen surullinen”, vaikka lopulta ihminen itse ei ole muuttunut surulliseksi, tai iloiseksi tai miksikään, vaan hän tuntee tunnetta, joka on nimetty sanalla suru. Tallaisesta mallista voi olla yhtä hankala päästä eroon kuin uskomuksesta ”olen huono matematiikassa”.

Uskomuksista eroon pääsemistä hankaloittaa myös ihmismielen taipumus löytää todisteita omille uskomuksilleen. Tämä liittyy alussa mainitsemaani assosiaatioverkkojen luomiseen. Todellisuuden hahmottamisen mahdollistamiseksi ihmismieli on tottunut filtteröimään järjettömästä määrästä ympäristöstä sinkoavaa informaatiota ne palaset jotka sopivat kulloiseenkin mielen ylläpitämään todellisuusmalliin. Ristiriitainen informaatio joko sivuutetaan, unohdetaan tai selitetään todellisuuteen sopivaksi. Niinpä todisteita haitallisen identiteetin purkamiseen joutuu tietoisesti etsimään.

Identiteetti on siis jatkuvassa muutoksessa, kunnes mieli kerää tarpeeksi todistusaineistoa, joko määrällisesti tai laadullisesti. Esimerkiksi shokit ja ”katastrofit” ovat vahvova tekijöitä mielen muutokseen, pääasiassa siksi, että shokeeraava tilanne jättää pysyvämmän ja selkeämmän muistikuvan tilanteesta. Toisaalta uuden tutkimuksen mukaan onnellisen minäkuvan luomiseen vaikuttaa enemmän pienet jatkuvat onnentunteet kuin kertarysäykset. Kaikki tämä jokatapauksessa luuduttaa mielikuvan itsestä. Ja tämä mielikuva on pelkkä mielen luoma harha.

Tämänkaltainen ohjenuora avaa mahdollisuuksia kahtaalle. Ensinnäkin identifioituminen epäonnistujaksi jossain tehtävässä on mahdollista kääntää mahdollisuudeksi oppia hallitsemaan mitä tahansa inhimillisten kykyjen piirissä olevaa asiaa. Oppimisen voi siis nähdä rajattomana mahdollisuutena. Tietenkin joitakin geneettisiä rajotteita on, mutta aivotutkimus on antanut viimeaikoina rohkaisevia tuloksia asian suhteen. Harjoittelun on todettu vaikuttavan aivojen neurologiaan, joten syntymässä annetut ominaisuudet eivät enää ole rajoite siinä mitassa kuin aikaisemmin on ajateltu.

Toisaalta tunteiden, halujen ja tarpeiden käsittely helpottuu. Ne voi nähdä ohimenevinä mielitekoina ja mielentiloina, vaikka ne kuinka tuntuisivat sillä hetkellä pysyviltä. Tietenkään negatiivisista tunteista ei pääse tyystin eroon (eikä positiivisista edes halua). Ahdistus voi tottakai lamauttaa kuten ennenkin, mutta tieto siitä, että tila on lopulta ohimenevä ja pelkkä mielentila, on vapauttava ajatus. Tunteelle vastaan paneminen, siitä väkisin irti rimpuilu aiheuttaa mielensisäisen konfliktin ja tekee tunteesta entistä voimakkaamman. Lisäksi konflikti itsessään aiheuttaa kärsimystä. Tärkeintä on siis tunteiden huomioiminen, niiden tunnistaminen, seuraaminen ja niihin reagoimattomuus. Eräs ystäväni oli saanut joltain buddhalaismunkilta tätä nuoraa noudattavan ohjeen tupakoinnin lopettamiseen: tutki itseäsi kun tupakanhimo iskee. Huomaat että himo on ohimenevä asia. Älä reagoi, anna sen mennä ohi.

Uudempaa persoonallisuuden tutkimusta käsittelevässä kirjassa Multiplicity: The Groundbreaking New Science of Personality kirjailija Rita Carter käsittelee identiteetin moninaisuutta. Voit lukea Carterin haastattelun tuolta tai testata persoonallisuutesi moninaisuutta. Vaikka Carterilla on esittää uusimpia neurologisia ja psykologisia tutkimuksia aiheesta, kovin mullistavia ja maatajäristyttäviä itse ideat eivät ole. Esimerkiksi kreikkalais-armenialainen mystikko G.I. Gurdjieff on painottanut ykeyden puutetta ihmisessä. P.D. Ouspenskyn kirjassa ”Sirpaleita tuntemattomasta opetuksesta” hän kuvailee elävästi ihmisen häilyntää eri identiteetistä toiseen ja näiden ristiriitaista käyttäytymistä:

”Ne kaikki kutsuvat itseään ’minäksi’ pitäen itseään herroina eikä niistä kukaan halua tiedostaa toista. Jokainen on kalifina tunnin ajan ja tekee mitä haluaa ottamatta mitään huomioon, ja myöhemmin muiden täytyy maksaa siitä. Eikä niiden joukossa ole minkäänlaista järjestystä. Se, joka pääsee niskan päälle on herra. Hän ruoskii jokaista joka puolelta eikä välitä mistään mitään. Kuitenkin seuraavassa hetkessä toinen anastaa ruoskan ja kurittaa ja löy häntä. Ja niin se jatkuu ihmisen koko elinajan. Kuvitelkaa maata, jossa jokainen voi olla kuningas viiden minuutin ajan ja tehdä kuningaskunnalla mitä tahtoo. Sellaista on elämämme.”