loka 172011
 

Vaihtoehtohistorian kruunaamaton kuningas Jukka Nieminen kertoo uudesta kirjastaan ”Suomalaisten tuho 10000 eKr.” ja siitä mikä oli Nemesis, mitä ihmettä valtava plasmaputki teki taivaanrannassa ja että oliko sitä jääkautta nyt sitten vai ei.

Kirja on saatavissa mm. Tajunnan kaupasta.

Joulu!

 Posted by at 3.09  Artikkelit
joulu 252010
 

Mitä sitä jouluyönä parempaakaan tekemistä kuin juoda punkkua ja lueskella pakanallisesta jouluperinteestä.

Sellaista ainakin opin, että suomalaisten yksimielinen vakaumus siitä, että koko nykyaikainen joulupukki-hömpötys olisi Suomesta lähtöisin, ja varsinkin, että tämä punanuttuinen herran olisi iänkaiket uskottu asuvan Korvatunturilla on loppujenlopuksi aika mordernia imagohömppää. Kustaa Vilkuna klassikkoteoksessaan Vuotuinen ajantieto osasi kertoa, että Joulupukin asuinpaikkana Korvatunturi tuli tutuksi vasta vuonna 1927 kun Yleisradion Markus-setä kertoili Joulupukin asutelevan tunturilla tonttuineen, ja että paikalla oli erityiset ”korvat”, joiden avulla Pukki kuuli lasten lahjatoivomukset – mutta myös äänekkäät juonittelut, joten oli syytä olla kiltti. Myöhemmissä joululähetyksissä kävi ilmi, että Pukille saattoi myös kirjoittaa. Pikkuhiljaa Markus-sedän tarinat tonttujen lahjapajoista ym. värikkäästä jouluhyörinästä ja Joulupukin matkasta poron pulkassa etelään elävöityivät ja levisivät koko kansan omaisuudeksi.

Mikä sitten on varsinainen Joulupukin alkuperä ja kuinka joulun vietto suomalaisen kansan keskuudessa on kehittynyt?

Nykyinen joulu on oikeastaan monen juhlaperinteen yhteensulauma, mutta muistuttaa muodoltaan ehkä eniten Kekriä. Kekriä juhlitaan nykyään pyhäinmiestenpäivänä ja juhla oli luonteeltaan kaksijakoinen. Toisaalta Kekri oli uuden sadon tai karjan hyvinvoinnin varmistamiseen tähtäävä uhrijuhla, toisaalta vainajien palvontaan keskittynyt juhla. Tärkeää Kekrissä oli kuitenkin sen aloittava ja päättävä luonne: se aloitti uuden satokauden ja päätti vanhan. Tästä juontuu myös juhla-ajan toinen nimitys, jakopäivät. Vuosi jakautui uuteen ja vanhaan. Kekrin ajahkohta vaihteli sen mukaan milloin vuoden katsottiin loppuvan. Tästä juhlasta ovat saaneet alkunsa monet sekä jouluun että uuteenvuoteen yhdistetyt perinteet.

Vainajain- tai henkienpalvomisen perinne kaikuu nykyään joulujuhlassa esimerkiksi tuon Markus-sedänkin vihjaaman kiltteyden ja hiljaisuuden vaatimuksena. Vainajien henkiä ei saanut häiritä kun he joulun aikaan nauttivat heille tarjottuja juhla-aterioita tai saunoivat talonväen saunavuoron jälkeen. Myöskään töitä ei saanut tehdä, halkoja hakata, lankaa kehrätä tai muutoinkaan aiheuttaa ylimääräistä ääntä. Tästä lienee peräisin myös ajatus erityisestä joulurauhasta.

Joulurauhan lisäksi jouluun liittyy myös riehakas puoli, ilonpitäminen ja joulukaljan juominen. Juhla- ja uhriperinteistä lukiessa juuri tuo alkoholin arvostaminen tulee selkeästi esille. Viina on tärkeässä osassa niin tulevan sadon että elikoiden hyvinvoinnin takaamisessa.

Nykyinen joulukännäily ei kuitenkaan ole juuri mitään verrattuna entisaikojen menoihin, ruokaa ja juomaa piti parin päivän joulubileiden sijaan riittää jopa kolmeksi viikoksi. Viimeiset tynnyrinpohjalliset säästettiin nuutinpäivänä kylästä kylään ja talosta taloon kiertäville seurueille, jotka – elleivät talosta muuta saaneet – veivät tynnyreistä tapit. Eriskummallisiin asuihin pukeutuneen porukan keulahahmona toimi nurinkäännettyyn turkkiin ja naamariin tai olkiseen partaan sonnustautunut puhumaton mies, joka saattoi ratsastaa sarvekkaalla ja parrakkaalla ”joulupukilla”. Taloja kierrettiin ja viinoja kerättiin lauleskellen ”Nyt on knuutin knuppi, Joulun loppu, Hiiva hattuun, tappi taskuun”. Lopuksi keräännyttiin johonkin suurempaan taloon viettämään joulunajan viimeiset kemut. (Kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla)

Nuuttipukki on yksi selkeä nykyisen joulupukin esimuoto. Kummallisesti pukeutuneet kulkueet olivat kuitenkin tavallisia myös kekrinä, jolloin nurinkäännettyjen turkkien lisäksi tykättiin pukeutua muutoinkin nurinkurisesti, sillä naiset pukeutuivat miehiksi ja miehet naisiksi. Kekrin viinanhakuporukkaa kutsuttiin usein Kekrittäriksi (keyrittäriksi). Jos viinaa ja olutta ei kuulunut, uhattiin särkeä talon uuni. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan oljista tehty keyriukko, jolla oli naamari kasvoillaan. Tästä ukosta on valokuva Kaarle Krohin kirjassa Suomalaisten runojen uskonto, ja kovasti tuo valkoisine partoineen muistuttaa nykypäivän Joulupukkia.

Keyrittärissä on selvästi nähtävissä Kekrinvieton kaksijakoisuus, sillä ilakoimisen ja uuden vuoden alkamisen lisäksi kekriporukka kuvastaa henkien todellisuutta, vainajien vierailua, jolloin jopa nimeltä kutsuen kuolleita läheisiä kestitettiin ja saunotettiin.

Siinä missä kekriä pidettiin Suomessa ja Virossa vainajien ja henkien liikkumisen aikana, skandinaavinen perinne katsoi henkien olevan liikkeellä nimenomaan vuoden pimeimpänä aikana, eli joulun tienoilla. Ruotsista levisi Suomeen tapa juhlia joulua, mihin viittaa myös länsisuomalainen nimitys jouluköyri. Hämeessä kulkivat joulumuorit eli jouluemät talosta taloon köyrittärien tapaan vainajien henkiä edustaen. Nykypäivänä joulun viettoon kuuluu hautausmaalla käynti ja haudalle kynttilän sytyttäminen. Vaikka vainajainpalvelu on ikivanhaa perinnettä, on kynttilän polttaminen haudalla sen sijaan uusi tulokas, alkujaan 20-luvulta. Sensijaan kynttilää oli tapana polttaa tuvassa yötkin läpensä, vesikupin vieressä tai sen sisässä. Kynttilän ajateltiin houkuttelevan henkiä luoksensa ja vesi oli heille tarjottu juotavaksi.

Joillain seuduilla joulupukki kiersi palvelijoineen taloja tapaninpäivänä. Tapaninajelu taitaa jossain muodossa vielä nykyäänkin olla tapana. Tällöin käännettyyn turkkiin puettua, herkkuja ja viinaa kerjäämään tullutta äijää kutsuttiin Tapaniksi.

Kristinuskon levittyä alettiin joulun- tai kekrinajan henkiä pitää yksinomaan vahingollisina ja pahantahtoisina. Tupia alettiin suojaamaan ristinmerkein, viisikannoin ja muiden ovenpieleen piirrettyjen merkkien avulla. Tekisi mieli vetää tästä yhteläisyyksiä nykyaikaisiin tapoihin koristella ikkunat välkkyvillä valoilla ja kirkkailla tähdillä. Led-valojen räikeyttä ja mauttomia joulukoristeita ei varmasti monikaan henkiolento kauaa siedä.

Lähimmäksi nykyaikaista joulupukkia pääsee eräs M. Varosen Vainajanpalvelus muinaisilla suomalaisilla -kirjassa mainittu Virossa ja Suomessa ollut yleinen joululeikki, jossa kuljettiin talosta taloon ”Joulopuk’ina” tai ”Joulohans’ina”. Tämä oli milloin linnuksi, milloin sarvikkaaksi ja hännäkkääksi elukaksi nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut nuorimies, jolle annettiin nimi ”Kinki”. Kun hän tuli taloon, syötettiin sitä vahvasti sekä juotettiin viinalla ja oluella.

Kaikenlaista pukkia on siis kotimaamme perinteessä talojen ovilla ravannut, mutta aika kauaksi on modernin Coca-cola-pukin kanssa tultu. Suomalainen pukki ei ole liiemmin tykännyt lahjoja jaella, päin vastoin ja lempeän lasten ystävän sijaan pukki on toiminut lähinnä pelotteena. Vahva perinne kylässä kiertävistä juhlaseurueista on näivettynyt harmittomaksi lastenjuhlaksi.

Isän tarjoamasta kossupullosta siivua naukkaava ja lahjasäkin kanssa eteisessä kompuroiva, rämään muovinaamariin ja harottavaan partaan sonnustautunut naapurin Eki onkin ehkä lähempänä sitä alkuperäistä joulun henkeä kuin äkkiseltään osaisi arvatakkaan.



Lähteinä Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto, Julius Krohn: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus, Kaarle Krohn: Suomalaisten runojen uskonto, M. Varonen: Vainajanpalvelus muinaisilla suomalaisilla.

Tarot-korttien historia

 Posted by at 14.40  Tarot
joulu 292009
 

Tarot-peli ja tarotin synty

Kukaan ei tiedä mistä tarot-korttien kuva-aiheet ovat varsinaisesti peräisin. Siitä on kuitenkin esitetty hanakasti hyvin vaihtelevia ja mielikuvitusta kutkuttavia teorioita. Jotkut väittävät tarotin periytyvän muinaiselta Atlantikselta, toiset ovat olleet varmoja tarot-syboliikan egyptilaisesta alkuperästä, jotkut taas pitäytyvät pelkästään todistettavissa faktoissa ja väittävät tarotilla olevan korkeintaan 1400-luvulle ulottuvat juuret.

Tarotin tutkimisen voi jakaa karkeasti kahteen haaraan. Toinen edustaa niin sanottua esoteerista historiantulkintaa ja toinen niin sanottua eksoteerista tulkintaa.

Esoteerinen tulkinta väittää tarokortteihin kätkeytyvän salaisuuksia. Tulkinta perustuu ajatukseen, että joskus muinoin tarot-kortit muodostivat eräänlaisen kirjan, joka sisälsi opetuksia ikuisista viisauksista. Myöhemmin ymmärrys näistä viisauksista joko unohtui, tai se tietoisesti naamioitiin kirkon vainolta piiloon viattoman näköiseksi korttipeliksi. Tarot-kirjan sivut ikäänkuin revittiin irralliseksi ja kätkettiin vain niiden löydettäväksi, jotka osaisivat tulkita salattut totuudet ja avata mystisen Tarot-koodin.

Sittemmin monet esoteerikot ovat pyrkineet palauttamaan tarotit alkuperäiseen paljaaseen muotoonsa, mutta todellisuudessa he ovat vain sekoittaneet korttien järjestystä, vaihtaneet korttien nimiä ja liittäneet korttien kuva-aiheisiin uusia, mielestään relevantteja symboleja. Tämä on osaltaan sumentanut tarot-symbolien alkuperää.

Eksoteerinen tulkinta taas rajaa tutkimuksen ulkopuolelle teoriat salatuita tarkoitusperistä, ja paneutuu pelkästään nykyään löydettäviin faktoihin.

Tarottien faktinen historia on vahvasti sidoksissa tavallisten pelikorttien kehitykseen. Tarotpakka määritelläänkin syntyneen siitä, kun egyptiläisten mamelukien Eurooppaan tuomaan 52 kortin pelikorttipakkaan lisättiin 22 valttikorttia ja jokaiseen maahan yksi hovikortti lisää. Ensimmäiset lähes kokonaiset tarot-pakat ovat peräisin 1400-luvun alkupuoliskolta Milanon aluetta hallinneiden Viscontin ja Sforzan sukujen hoveista. Vanhimmat säilyneet kortit olivat siis aatelisten huvituksia, eikä mikään viittaa silloisten tarotkorttien muuhun kuin pelaamiskäyttöön.

Aatelisten tilaamat, käsin maalatut, lähinnä taideteoksiksi rinnastettavat kortit ovat säilyneet meidän päiviimme saakka, koska niitä on säilytetty huolella arvonsa mukaisesti. Sen sijaan rahvaan käyttämät puupiirroksista painetut kortit olivat lähinnä kulutustavaraa, ja näitä kortteja on säilynyt paljon huonommin. Varsinaisesti ei siis tiedetä ovatko ylhäisön käyttämät kortit ensimmäisiä tarot-kortteja, vai oliko niiden taustalla vielä vanhempi perinne. Rahvaan käyttämät kortit eroavan hiukan aatelisten korteista, joiden kuvamaailma oli hillitympää, esimerkiksi Pyörä-kortin hahmojen eläimellisiä piirteitä oli häivytetty taustakuviointiin. Aatelisten korteista myös puuttuvat Paholainen ja Torni, ne ovat joko hävinneet, tai tarottien kuvittajat näkivät paremmaksi jättää hämäräperäisimmät kortit kokonaan pois.

Puupiirroskorteista vakiintui pikkuhiljaa tarotin perusmalli, niin kutsuttu Marseillen pakka.

Tarot-korttien kuva-aiheiden alkuperää selvitellessä on tutkittu renesanssiajan muuta visuaalista kuvastoa. Selkein rinnastus tarot-kortteihin löytyi ns. Mantegnan tarokista. Tätä viidenkymmenen kuvan sarjaa ei käytetty pelaamiseen, vaan todennäköisesti opetustarkoituksessa, muistamisen ja mieleenpainamisen apuvälineinä. Kuvat sisältävät kymmenen hahmon sarjoina ammattikuntia, yhdeksän runotarta ja Apollon, klassiset taiteet ja tieteet, seitsemän hyvettä ja kolme valon henkeä, taivaankappaleet sekä Ensimmäisen liikuttajan. Taroteista tuttuja hahmoja ovat muun muassa Aurinko, Kuu, Voima (kuva alla), Kohtuus, Hallitsija ja Hallitsijatar. Tämäntyyppiset opetustarkoitukseen tehdyt kuvataulut ovat saattaneet olla tarotin valttikortteihin valittujen kuva-aiheiden taustalla.

1500-luvulla tarot-pakan muodon vakiintumisen myötä peli alkoi levitä ja saavutti suurta suosiota. Tarot alkoi saada muotoja myös pelin ulkopuolella kun korttiaiheiden ihmisen persoonallisuuksia tyylittelevien hahmojen yleismaailmallisuus huomattiin. Syntyi tarocchi appropriati, eli luonteenomainen tarot. Aluksi tarot-pelin aikana saatettiin huvitella kuvailemalla pelaajia tarot-tyypittelyiden mukaan, ja pikkuhiljaa tarocchi appropriati sai myös pelkästään kirjallisia muotoja kun hahmoista tuli yleinen tapa kuvata ihmisten luonteenlaatuja runoelmissa, soneteissa ja satiireissa. Erityisesti tätä käytettiin Italian hovien naispuolisista edustajista.

Okkultimi

1400-luvulla latinaksi käännetty Hermes Trismegistoksen kirjoittamaksi nimetty, alunperin ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla kirjoitettu tekstikokoelma Corpus Hermeticum oli osaltaan vaikuttamassa renesanssiajan Euroopassa syntyyneeseen kiinnostuksen esoteerisia oppeja kohtaan. Myös vanhat alkemistiset opit ja juutalainen mystiikka – kabbala – alkoi kiinnostaa kristittyjä okkultisteja. Pimeän keskiajan kurjuuden sijaan katseet käännettiin sitä edeltävään valoisampaan, sivistyneeseen aikaan, antiikkiin, hermeettiseen filosofiaan ja uusplatonismiin. Näiden henkisten järjestelmien avulla ajateltiin päästävän lopulta käsiksi alkuperäisiin totuuksiin.

1700-luvun valistusajalle tultaessa taas korostui älyn ja tiedon voitto mystiikasta ja taikauskosta. Katseet kääntyivät menneisyyden sijasta nykyaikaan ja eurooppalainen kulttuuri nähtiin ensimmäistä kertaa kehityksen huippuna. Esoteerisempiakin näkemyksiä löytyi. Eräs valistusajan vastarannankiiski oli protestanttipappi, vapaamuurari ja lingvisti, Antoine Court de Gébelin, joka kirjoitti yhdeksänosaisen teoksen Le Monde primitif, analysé et comparé avec le monde moderne, eli Primitiivinen maailma, sen analyysi ja vertaily nykypäivän maailmaan. De Gébelinin ajatus oli, että primitiivinen maailma oli yhtä sivistynyt ja valistunut kuin nykyaika.

De Gébelin tutustui sattumalta suosionsa pohjamudissa viruviin tarot-pelikortteihin, ja heti ne nähdessään hän tunnisti tarotin alkuperältään egyptiläiseksi ja tulkitsi valttikorttien sisältävän ikivanhoja salaisuuksia ja allegorioita. Esimerkiksi Vaunut-kortti kuvasi Osirista, Tähti kuvasi Siriusta, Tuomio-kortissa de Gébelin näki maailman luomisen ja niin edelleen. De Gébelin kartoitti korttien historian lähteneen egyptiläisistä papeista, jotka tiivistivät ikivanhan “Thothin kirjan” valttikorttien kuviin. Pikkuhiljaa kortit olisivat ajautuneet Rooman kautta Ranskaan korttipeliksi degeneroituneessa muodossa.

Myöhempi tutkimus ei ole löytänyt de Gébelinin väitteille tarotin egyptiläisistä juurista minkäänlaisia todisteita. 1700-luvun valistuksenajan rationaalisuuden vastapainoksi syntynyt romantiikan aikakausi otti kuitenkin ahnaasti vastaan mielikuvitusta kutkuttelevat kertomukset ikivanhoista salaisuuksista. De Gébelin lanseerasi lähtemättömästi okkultistien mielenkiinnon tarotia kohtaan ja pani alulle nykyaikaan jatkuvat yritykset löytää tarot-symbolien takaa niiden alkuperäinen, salattu muoto.

Tavallisia pelikortteja oli käytetty lähes heti Eurooppaan ilmaantumisesta lähtien povaamiseen, olihan korttipakka näppärä satunnaislukugeneraattori, joka mahdollisti kohtalon käden lukeminen, samaan tapaan kuin vaikkapa satunnaisen sivun avaaminen Raamatusta. Tarot-korttien käyttäminen ennustamisessa alkoi vasta paljon myöhemmin. De Gébelinin Primitiivinen maailma -teoksessa julkaistiin myös Comte de Melletin essee, joka ensimmäistä kertaa yhdisti tarot-kortit 22 heprean aakkoseen ja esitti ajatuksen, että pelikorteilla ennustaminen oli kaikuja tarot-korttien salaisena pysyneestä käytöstä. Vaikka de Mellet veti yhteläisyyksiä pelikorteilla ennustamisen ja tarotin välille, hän ei kuitenkaan esitellyt täydellistä ennustamisen systeemiä, sen teki muutaman vuoden kuluttua pariisilainen siemenkauppias ja ennustaja Jean-Babtiste Alliette, joka oli jo aiemmin kirjoittanut kirjan pelikorteilla ennustamisesta ja tunnettiin paremmin nimellä Etteilla.

Etteillan mielestä ennustaminen oli jännittävää ja miellyttävää ajanvietettä, johon voi suhtautua joko vakavasti tai kepeästi, riippuen siitä miten paljon ennustuksiin uskoo. Hän ei siis suhtautunut kuolemanvakavasti tarottien ikiaikaisiin viisauksiin, eikä perustanut vapaamuurareista tai muista esoteerisistä veljeskunnista. Luultavasti näistä syistä myöhemmät okkultistisen tulkinnan kannattajat ovat väheksyneet Etteillan näkemyksiä. Hänet on nähty opportunisitina ja Gébelinin ja de Melletin ideoiden plagioijana. Kuitenkin Etteillan systeemi ja hänen ensimmäiset pelkästään ennustustarkoituksiin tehdyt korttinsa sytyttivät uudelleen hiipuvan kiinnostuksen tarot-kortteihin. Pelinä tarot oli jo menettänyt suosionsa ja ilman ennustamisen tuomaa huomiota olisi koko tarot saattanut painua unohduksiin.

Etteilla muokkasi tarot-pakan edustamaan mielikuvaansa alkuperäisestä egyptiläisestä pakasta ja vaihtoi korttien nimien paikalle korttien ennustamiseen käytetyt merkitykset. Esimerkiksi Taikuri-kortissa luki oikeinpäin suru ja väärinpäin sairaus. Etteillan pakka erosi monelta osin merkittävästi sitä edeltäneistä ja myös sitä seuranneista pakoista, ja onkin virkistävä sivujuonne tarotin historiassa.

Vakavahenkistä okkultismin tutkimista jatkoi 1800-luvun merkittävin maagi Eliphas Lévi. Hän oli avainhahmoja heräteltäessä valistusajalla unohtunutta kiinnostusta mystisiin filosofioihin, hermetismiin ja magiaan. Lévi yhdisteli kabbalaa, astrologiaa, seremoniamaagisia perinteitä ja siinä sivussa myös tarotin elimelliseksi osaksi maagista järjestelmäänsä. Hän perusti magiansa kolmeen perusoppiin. Ensinnäkin materiaalinen maailma oli vain pieni osa maailmankaikkeuden kokonaisuutta. Kaikki maailmankaikkeudessa oli yhteydessä toisiinsa niin sanotun Astraalivalon avulla. Astraalivalo on Lévin nimitys eetterille, kaikkialla tilassa olevalle energialle. Toiseksi ihmisen tahdonvoima on nähtävä todellisena voimana, joka pystyy saamaan aikaan muutoksia niin materiaalisessa todellisuudessa kuin Astraalivalossa ja muillakin todellisuuden tasoilla. Kolmanneksi ihminen on mikrokosmos, makrokosmisen maailman kuva, ja nämä kaksi olemisen tasoa ovat kytköksissä toisiinsa. Alemmalla tasolla tapahtuvat muutokset aiheuttavat muutoksia myös ylemmällä tasolla. Näillä periaatteilla Lévi lanseerasi koko läntisen okkultismin, jonka lähtemätön osa myös tarot on siitä lähtien ollut.

Koska Lévi näki kaiken olevan yhteydessä toisiinsa, oli luontevaa ajatella maailmankaikkeuden muodostuvan vastaavuuksien verkostosta, jossa esimerkiksi eläinradan merkkejä vastasivat tietyt värit, kasvit, tuoksut, jumaluudet ja niin edelleen. Tarot solahti yllättävän vaivattomasti vastaamaan heprean aakkosten lisäksi myös kabbalistisen elämänpuun 22 polkua. Pakan neljä maata taas edustavat niin neljää elementtiä, vuodenaikoja, perhesuhteita kuin Jumalan nimen neljää kirjainta ja elämänpuun neljää osaa. Tämän Lévi näki todistavan, että sekä tarot että kabbala ammentavat samasta muinaisen viisauden lähteestä.

Lévin mukaan tarot-kortteja saattoi käyttää myös ennustamiseen, mutta siihenkin tuli liittää pyrkimykset henkiseen kasvuun. Sensijaan hän halveksi Ettaillen tapaa alentaa korttien käyttö pelkäksi povaamiseksi rahasta. Lévi ei myöskään pitänyt Etteillen kortteihin tekemiä muutoksia oikeasuuntaisina, vaan jatkoi omaa työtään de Gébelinin ja marseillen pakan pohjalta.

Golden Dawn

Tarottien sulauttamista osaksi länsimaista rituaalimagiaa jatkoi englantilainen esoteerinen järjestö Kultaisen aamunkoiton hermeettinen sääntökunta, eli lyhyemmin Golden Dawn.

Golden Dawn syntyi modernien salaseurojen kulta-aikaan 1800-luvulla ja se tunnetaan pyrkimyksestään kutoa hermeettis-kabbalistis-alkemistinen perinne saumattomaksi kokonaisuudeksi. Tarotin avulla Golden Dawnin keskeiseen symboliin, elämänpuuhun saatiin mukaan kuvallinen ulottuvuus kirjainten, nimien ja lukujen lisäksi. Järjestö käytti tarottia monissa rituaaleissaan, esimerkiksi jokaisen jäsenen tuli käsin kopioida henkilökohtainen korttipakka järjestön mallin mukaan.

Golden Dawnin käyttämää pakkaa ei julkaistu kuin vasta 1970-luvulla, mutta järjestön tulkinnat tulivat tutuiksi kahden merkittävän Golden Dawnin pohjalta ponnistaneen tarot-teoreetikon kautta. Toinen näistä oli Arthur Edward Waite, jonka ohjeiden pohjalta Pamela Colman Smith piirsi niinsanotun Rider-Waite -pakan. Pakka julkaistiin vuonna 1910 ja se saavutti nopeasti suuren suosion ja on nykyäänkin todennäköisesti myydyin tarot-pakka englanninkielisissä maissa. Pakan suosioon on varmasti vaikuttanut muun muassa se, että myös numerokortit olivat kuvitettuja, joten korttien merkitykset oli helpompi muistaa. Perinteisesti numerokorteissa oli vain pelikortteja muistuttavat symmetriset kuvioinnit.

Waite edusti Golden Dawnin mystiikkaa painottavaa haaraa, eikä ollut niinkään kiinnostunut magian avulla saavutettavista tuloksista. Hänen tulkintansa tarotista myös poikkesi jonkun verran järjestön tulkinnoista, hän ei esimerkiksi välittänyt yhdistää kortteja heprealaisiin aakkosiin. Waiten mielestä oli tärkeämpää mietiskellä korttien äärellä itsenäisesti, eikä niinkään liittää niitä teoreettisiin kehyksiin. Waite perustaa tulkintansa enemmän kuva-aiheiden universaaleihin ja yleistajuisiin symboleihin kuin numerologiaan ja kabbalistisiin kiemuroihin.

Toinen Golden Dawnista lähtöisin oleva, nykyään hyvin suosittu pakka on englantilaisen okkultistin, kirjailijan ja vuorikiipeilijän Aleister Crowleyn suunnittelemat ja Frieda Harrisin näyttävästi maalaamat Thoth-tarotit. Siinä missä Waiten pakka pyrki kiteyttämään korttien merkitykset, viljeli Crowley hanakasti eri perinteisiin harovaa symboliikkaa. Crowleyn näkemys erosi Waiten näkemyksestä myös sillä, että piti tarot-kortteja magian työkaluina. Kortit eivät olleet vain passiivisesti kuvaa maailmaa, vaan oikein käytettynä ne ohjaisivat käyttäjänsä toimia tietyn tahdonalaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Golden Dawn oli länsimaisen magian sulatusuuni, joka onnistui yhdistämään moninaiset järjestelmät jokseenkin järjelliseksi kokonaisuudeksi. Järjestö ei kuitenkaan pystynyt pitämään itseään sisäisesti kokonaisena, vaan se hajosi vain kymmenisen vuotta syntymänsä jälkeen skandaalien saattelemana. Kiinnostus esoteerisiin oppeihin oli pohjalukemissa kymmeniä vuosia, kunnes jälleen vastaliikkeenä teollistuneen yhteiskunnan rationalisuudelle nousi kukoistukseen 1960-luvulla new agen ja hippiliikkeen saattelemina. Tarotkin alkoi jälleen kerätä suosiota. Tarotin nousuun oli merkittävästi vaikuttamassa sveitsiläisen psykologin Carl Gustav Jungin elämäntyö myyttien, uskontojen ja arkkityyppien tutkijana.

Arkkityypit

Jung kehitteli teorian kollektiivisesta alitajunnasta. Tämä jokaiselle periytyvä tiedostamattoman osa pitää sisällään arkkityyppejä. Arkkityypit ovat jokaisen ihmisen psyykkeessä vaikuttavia alkukuvia, kuten Sankari, Äiti, Vanha viisas mies, tai ideatason arkkityyppejä, kuten Kotiinpaluu, Kuolema tai Ylösnousemus. Arkkityyppien universaalisuus saa samat aiheet kumpuamaan esiin tarinoissa ja myyteissä, kulttuuritaustasta riippumatta. Arkkityyppien tuli olla tasapainossa ihmisen henkilökohtaisen psyykkeen kanssa.

Jungin teoriat herättivät valtavasti kiinnostusta tarot-tulkitsijoiden keskuudeessa. Tarot-korttien huomattiin heijastelivat arkkityyppejä, eikä oleellista ollut enää esoteeristen järjestelmien, vastaavuuksien ja korttien merkitysten pänttääminen, vaan se, kuinka jokainen kortti avautui henkilökohtaisella tasolla. Korttien järjestys rinnastettiin Jungilaiseen individuaatioprosessin käsitteeseen, jolloin kortit nähtiin matkana kohti eheytynyttä ja kokonaista minää, joka on oppinut tuntemaan itsensä ja käyttämään hyödykseen koko potentiaalinsa.

Populaarikulttuuri

Nykyajan ihmiselle tarotit eivät ole niinkään tuttuja ennustamisen tai henkisen kasvun välineinä, vaan popuulaarikulttuurin kautta. Esimerkiksi heavymetal-musiikki, joka muutoinkin tapaa flirttailla okkultistisen aiheiden kanssa, käyttää tarotkuvastoa ahkerasti hyväkseen. Eräs Suomalainen heavy-bändi on jopa nimeltään Tarot.

Kortit vilahtelevat myös vähän väliä sarjakuvissa, elokuvissa ja kirjoissa, yleensä luomassa mystistä ja uhkaavaa tunnelmaa, mutta joskus ne myös toimivat tarinoiden temaattisina lähtökohtina kuten vaikkapa Italo Calvinon teoksissa tai Minttu Hapulin kirjassa Tarot-tarinat.

Kuvataiteessa tarot-kortteja on käsitelty pääasiassa kahdella tapaa. Tarotsymboliikkaa on joko käytetty symbolisena tehokeinona, tai taiteilija on tehnyt omat versionsa tarot-korteista. Jälkimmäisestä on hyvänä esimerkkinä muun muassa multimediataiteilija Marita Liulian nykysuomalaiselle suunnatut kortit.

Parhaimmillaan tarot voi olla äärimmäisen nautittavaa kuvataidetta, joka palvelee käyttäjäänsä useammalla tasolla: sekä esteettisenä, että henkisenä itseoivalluksen välineenä, joka kykenee saattamaan tutkiskelijansa eteenpäin pitkin henkisen kasvun polkua.