Skeptisesti ESP-ilmiöön suhtautuvat henkilöt vetoavat usein James Randi Educational Foundationin ylläpitämään miljoonan dollarin haasteeseen, jossa tarjotaan em. rahasumma henkilölle, joka pystyy tieteellisen pätevästi osoittamaan omaavansa paranormaaleja kykyjä. Jos jollakulla olisi jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä, hänen olisi helppo kääriä rahat taskuunsa. Tätä ei kuitenkaan kukaan ole vielä haasteen kymmenvuotisen historian aikana tehnyt, joten paranormaaleja kykyjä ei näinollen ole olemassa.
Useimmat paranormaalien ilmiöiden tutkijat eivät ota haastetta kuitenkaan vakavissaan, vaan pitävät sitä pääsääntöisesti Randin julkisuustemppuna, jota ei ole edes suunniteltu voitavan voittaa. Randiakaan ei pidetä kovin tieteellisesti asiaan suhtautuvana henkilönä vaan show-miehenä ja huijausten asiantuntijana.
Parapsykologi Dean Radin kirjoittaa mainiossa blogitekstissään haasteesta, ja kertoo kuinka tällä hetkellä todistusvoimaisin ESP-ilmiötä kartoittanut koejärjestely, ganzfeld-koe, pystyisi tuottamaan tekijöilleen miljoona dollaria. Blogikirjoitus kannattaa toki lukaista, mutta lyhyesti Radinin pointti on se, että tilastollisesti riittävän todistusvoimaisten koetulosten aikaansaaminen olisi niin aikaa, vaivaa ja rahaa vievä urakka, ettei se ole mitenkään miljoonan dollarin arvoinen. ESP kun on luonteeltaan niin häilyvä ilmiö, että tilastollisesti merkittäviin tuloksiin tarvitaan reilusti yli tuhat testiä, ja jokainen testi voi viedä analyyseineen aikaa parikin tuntia.
Linkki kirjoitukseen: Entangled Minds: How to win a million dollars.
Lue lisää haasteesta, ja haasteen kritiikkiä.
Olkoon myönnetty, testi on suunniteltu enemmän ihmisille, jotka väittävät omaavansa paranormaaleja kykyjä ja ovat niitä aikaisemmin todistajien läsnäollessa demonstroineet.
Ganzfeldin kaltaisille demonstroinneille ei ihan taida olla sijaa siellä.
Olkoon siis myönnetty sekin, että miljoonan dollarin haaste ei käy universaalina näyttönä paranormaaleja ilmiöitä vastaan. Puhuttaessa yksittäisista tekijöistä, saa kysymys “entäs testit?” mielestäni enemmän validiutta.
Vuonna 1999 englantilaiset psykologit Julie Milton ja Richard Wiseman julkaisivat meta-analyysin uusista autoganzfeld-tutkimuksista. Niitä oli tehty kaikkiaan 30 seitsemässä eri laboratoriossa, ja tulokset oli julkaistu neljässätoista lehdessä kymmenen eri päätutkijan nimissä. Yksittäisiä kokeita oli tehty yhteensä 1 198.
Miltonin ja Wisemanin johtopäätös on armoton: ”laajempi tutkijajoukko ei ole kyennyt toistamaan autoganzfeld-tuloksia”. Uudet tutkimukset eivät esimerkiksi pystyneet toistamaan Bemin ja Honortonin tuloksia, joiden mukaan filmi on staattista ärsykettä parempi tai että aikaisemmin paranormaaneja ilmiöitä kokeneet osuisivat muita useammin oikeaan.
Analyysissään Milton ja Wiseman toteavat, etteivät mittavan uuden aineiston tulokset merkittävästi poikkea sattumasta. Toisin sanoen autoganzfeld-tutkimukset eivät osoita telepatian olemassaoloa, vieläkään.
Miltonin ja Wisemanin meta-analyysia on kritisoitu mm. siitä että 30 analyysissä oli mukana kaikki ganzfeld-kokeet, huolimatta minkälaisia metodeja oli käytetty. Esim. kuvien sijaan efektiä testattiin musiikilla, minkä ei todettu antavan positiivista tulosta. Epästandardit kokeet tietenkin sotkevat meta-analyysin tulosta.
Korjatun analyysin toteuttivat Daryl Bem, John Palmer ja Richard Broughton vuonna 2001. Siinä kokeet luokiteltiin sen mukaan kuinka ne noudattivat ganzfeld-proseduuria. Lisäksi analyysissä oli kymmenen Miltonin ja Wisemanin tutkimuksen jälkeen tehtyä koetta. Analyysi paljasti jälleen tilastollisesti merkittävän tuloksen (z 2.59).