Olipa kerran tiikeri, joka väijyi vuohilaumaa. Mutta tiikeri oli tiineenä, ja sen loikatessa vuohien kimppuun pentu syntyi ja tiikeriemo itse menehtyi. Pentu jäi vuohien kasvatettavaksi, alkoi syödä ruohoa ja äännellä kuten vuohet. Näin pennusta kasvoi vuohien keskellä aikuinen tiikeri. Eräänä päivänä vanhempi tiikeri kohtasi vuohilauman ollessaan saalistamassa. Se meni sanattomaksi nähdessään toisen tiikerin elävän vuohien keskellä ruohoa syöden. Vanhempi tiikeri otti nuoremman mukaansa, vei sen lammelle ja kysyi: “Miksi sinä syöt ruohoa ja ääntelet kuin vuohi? Minä syön lihaa – niin pitäisi sinunkin syödä.” Vanhempi tiikeri osoitti lammen pinnasta heijastuvaa kuvaansa, ja näin nuorempi tiikeri näki, että he olivat samanlaisia. Tämän jälkeen vanhempi tiikeri vei nuoremman mukaansa luolaan ja pakotti tämän syömään veristä lihaa, jonka se oli aiemmin saalistanut. Aluksi nuorempi tiikeri ei meinannut pystyä syömään, mutta verisen lihakimpaleen nieltyään sen häntä alkoi heilua, ja äkkiä sen suusta kuului pelottava ja voitokas tiikerin karjahdus.
Tämä alun perin vanha Bengalilainen tarina ilmestyi 1800-luvulla Ramakrishna-nimisen intialaisen mystikon opetuksia käsittelevissä kirjoituksissa, ja se on tullut lännessä tunnetuksi yhdysvaltalaisen uskontotieteilijän, professori Joseph Gampbellin ja indologi Heinrich Zimmerin kirjasta Philosophies of India. Lisäksi se on ollut esikuvana Disneyn 1950-luvulla tekemälle lyhytelokuvalle Lambert the Sheepish Lion. Kuten kaikkia tarinoita, myös tätä voidaan tulkita monella tavalla. Mutta mikäli haluamme ymmärtää tarinan alkuperäisen opetuksen, meidän pitää tuntea jonkin verran sitä uskonnollista ympäristöä, jossa se on saanut alkunsa.
Kyseinen kertomus on hyvin suurella todennäköisyydellä peräisin Koillisintian tantrisesta perinteestä – harjoittihan sen opetuksiinsa ottanut Ramakrishna itsekin tantraa monien muiden uskontojen ohella. Mutta mitä tantra sitten on? Ennen tähän kysymykseen vastaamista voidaan hieman liioitellusti sanoa, että tantra ei ole sitä, mitä sen länsimaissa mielletään olevan. Viimeisten sadan vuoden aikana tantra on nimittäin käsitetty jonkinlaiseksi synonyymiksi seksille tai seksuaalisille tekniikoille henkisten kokemusten saavuttamiseksi. Vaikka tantra joissakin traditioissa sisältää myös tällaisia tekniikoita, on se käsitteenä kuitenkin paljon laajempi. Itse sanaa on hyvin vaikea määritellä, sillä se on moniselitteinen, ja kaiken lisäksi länsimaisen uskonnontutkimuksen käyttöön ottama – intialaisessa perinteessä sellaista käsitettä ei alun perin käytetty, vaan tantroilla viitataan tiettyihin uskonnollisiin teksteihin. Tantrismi ei myöskään tarkoita mitään yhtenäistä uskontoa tai harjoitusjärjestelmää, vaan sisältää monia erilaisia näkemyksiä, opetuksia ja menetelmiä eri aikakausilta ja eri kulttuureista. Sekä hindulaisuudessa että buddhalaisuudessa on oma tantraksi kutsuttu esoteerinen perinteensä ja lisäksi termin alle katsotaan usein kuuluvaksi suuri joukko erilaisia kansanomaisia uskonnollisia ilmiöitä.
Yleistäen voidaan sanoa, että tantrassa seksuaalisuutta ei nähdä henkisten pyrkimysten esteenä kuten asketismiin suuntautuvissa perinteissä, vaan seksuaalisia energioita voidaan hyödyntää transsendentaalista kokemusta tavoiteltaessa. Usein tantrasta puhuttaessa se jaetaan kahteen suuntaukseen, joita kutsutaan vasemman ja oikean käden poluiksi. Yksi näiden oleellisimmista erottavista tekijöistä on se, että oikean käden polun suuntauksissa seksuaalisia energioita kultivoidaan pääasiassa symboliikan ja mielikuvaharjoitusten kautta. Sen sijaan vasemman käden suuntaus, jota kutsutaan myös vamacara tantraksi, suosii rituaaleja, joissa pyritään aktiivisesti intialaisessa kulttuurissa vallitsevien tabujen rikkomiseen epäsovinnaisina pidettyjä menetelmiä käyttämällä. Tällaisia menetelmiä ovat mm. kastirajoja rikkovat sukupuolisuhteet, alkoholin nauttiminen ja lihan syöminen – joskus jopa ihmissyönti. Vamacaran harjoittamista pidetäänkin salaperäisenä ja pahamaineisena, ja öisillä hautausmailla järjestettävien rituaalien sanotaan muistuttavan verisyydessään antiikin kulttuurien bakkanaaleja. Länsimaisen esoterian piirissä paljon huomiota saaneet vasemman käden suuntaukset ovat Intiassa kuitenkin hyvin marginaalisia.
Kyseessä oleva tarina ruohoa syövästä tiikeristä on intialaisten normien mukaan monellakin tavalla shokeeraava, ja todellisen identiteetin tai olennaisimman itsensä löytäminen käyttämällä vertauskuvana lihaa syövää villipetoa on näistä ensimmäinen. Perinteisessä hindulaisessa opetuksessa tiikeri ei ylipäätään ole ollut kovin arvostettu eläin: sitä on yleensä käytetty esittämään ihmisen antautumista eläimelliselle käyttäytymiselle – väkivallalle, himolle ja ahneudelle. Esimerkiksi toisen vahingoittamisen on kansanuskomuksissa sanottu aiheuttavan syntymisen tiikeriksi seuraavassa elämässä. Toinen merkittävä vertauskuva tarinassa ovat vuohet. Vuohi on tyypillinen tahdottomana pidetty laumaeläin, jonka symbolinen vastine länsimaisissa kertomuksissa on lammas. Tarinan opetuksen mukaan pahana yleisesti pidetty tiikeri ei edustakaan ahneutta ja itsensä alistamista maallisille mukavuuksille; tätä edustavat tarinan ruohoa syövät vuohet, sekä heidän keskellään elävä nuori tiikeri, joka “vain tekee kuten muutkin”.
Intialainen gurun ja chelan eli opettajan ja oppilaan suhde havahtumisen olennaisena edellytyksenä tulee tarinassa hyvin esille. Juuri vanhempi tiikeri on se, joka vie vuohien keskellä eläneen pois laumasta ja näyttää sille sen todelliset kasvot lammen pinnasta. Pelkästään älyllinen ymmärrys todellisesta itsestä ei kuitenkaan vielä riitä havahtumisen kokemuksen saavuttamiseen, vaan tähän tarvitaan tarinan mukaan paljon radikaalimpia metodeja. Tässä kohtaa opettajan roolissa oleva vanhempi tiikeri vie nuoremman luolaansa ja pakottaa sen vasten tahtoaan syömään saalistamaansa veristä lihaa. Lihan syöminen, jota nuori tiikeri on aina pitänyt kammottavana ja vastenmielisenä, osoittautuu lopulta sen oikeaksi tavaksi elää – avaimeksi sen todellisen identiteetin löytymiseen. Tarina ei suoraan kerro, mutta viittaa vahvasti siihen, että tämä liha on juuri niiden eläinten lihaa, joiden keskellä nuorempi tiikeri oli aiemmin elänyt. Symboliikkaa avaamalla voimme havaita tarinan ehdottavan, että lauman keskellä oman identiteettinsä kadottanut voidaan havahduttaa oman itsensä löytämiseen mahdollisesti osallistuvaa psykodramaattista rituaalia käyttäen, pakottaen oppilas tekemään jotakin lauman tyypillisestä käyttäytymisestä poikkeavaa ja sen tabuja rikkovaa.
Ramakrishnan oppilas, Euroopassa ja Yhdysvalloissa intialaista mystiikkaa tunnetuksi tehnyt Svami Vivekananda antaa tarinamme tulkintaan näkökulman, joka ottaa vahvasti kantaa kristillistä synnin käsitettä ja pelastusoppia vastaan. Vivekananda esitti näkemyksensä alun perin Maailman uskontojen parlamentissa Chicagossa vuonna 1893. Hänen mukaansa kertomuksen tiikeri esittää ihmisessä olevaa jumalallista prinsiippiä eli hindujen atmania. Kun tiikeri lopulta havahtuu ja löytää todellisen itsensä, ei sen aiemmin vääränä pitämä käyttäytyminen, eli lihan syöminen, voi enää olla väärin, sillä atman on yhtä kuin brahman, kaikkeuden takana oleva “maailman sielu“. Jeffrey Kripal lainaa Vivekanandan kuuluisaa puhetta kirjassa Hidden Intercourse, ja sanojen viesti on selkeä: ihminen on jumalallinen olento maan päällä, eikä todellisen olemuksensa kutsumusta noudattamalla siten voi koskaan toimia väärin. Kristillinen näkemys pelastumisesta ei näin ollen ole pätevä, ja havahtumisen edellytyksenä onkin yhteisön moraalisääntöjen noudattamisen sijaan kaikesta moraalisesta ehdollistumisesta luopuminen, henkinen irrottautuminen laumasta.
Tarinan sanomaa ei tietenkään tarvitse ottaa kirjaimellisesti siten, että lihan syöminen olisi erityisen oleellinen keino havahtumisen saavuttamiseen edes intialaisessa kulttuurissa. Toisaalta se saattaa olla myös vertauskuvallinen esitys eräästä tantrisiin perinteisiin kuuluvasta seksuaalisesta menetelmästä. Myös intialaiselle perinteelle tyypillinen gurun ohjaus voidaan yhtä hyvin käsittää jonkin muun tahon, kuten initiatorisen järjestön, tai jopa “sisäisen opettajan” johdatuksena. Joka tapauksessa tarinan moraalinen sanoma on se, että yksilön ei pitäisi vain mennä muiden mukana ja omaksua kyseenalaistamatta laumalle tyypillisiä käytöstapoja ja näkemyksiä olettaen niiden olevan oikea tapa toimia ja ajatella. Sen sijaan yksilön tulisi pyrkiä löytämään todellinen identiteettinsä ja toimia sen mukaisesti antamatta kenenkään toisen tai lauman paineen tukahduttaa sitä.
Helpommin sanottu kuin tehty! Tyypillisesti kaikki ihmiset ajattelevat elävänsä ja toimivansa kuten itse haluavat, varsinkin länsimaiden individualistisessa kulttuuriympäristössä. Mutta tosiasiassa elämme toisten ihmisten luomien merkityssisältöjen keskellä, sopeuttaen jatkuvasti omia toimintatapojamme ja käyttäytymistämme ympäröivän yhteisön ehtoihin. Tällaiselle oman tahdon alistumiselle näyttäisi löytyvän myös luonnollinen selityksensä yhteisön toiminnan mahdollistajana: voisiko yhteiskunta ylipäätään toimia, jos jokainen tekisi mitä haluaa? Ensinnäkin on huomattava, että todellinen identiteetti, jonka kasvot tarinamme tiikeri näkee lammen pinnasta heijastuneena, on aivan eri asia kuin kehollisiin toimintoihin, ehdollistumiseen ja mukavuudenhaluun perustuvat impulssit, joita tavallisesti nimitämme haluamiseksi. Kuten jo todettiin, tällaisten impulssien mukaan elämistä tarinassa edustavat vuohet. Myös nuori tiikeri on samaistunut egotietoisuuden harhakuvaan ja siten kadottanut ymmärryksen sisimmästä luonteestaan, kunnes lopulta lihan syömisen dramaattinen kokemus murtaa egon rajat ja päästää todellisen identiteetin valtaamaan tietoisuuden.
Mikäli me joka hetkessä tekisimme mitä todella haluamme ja sanoisimme mitä todella ajattelemme, olisi ympäröivä yhteisömme ainakin erilainen kuin se nyt on. Argumentit sille väitteelle, että yhteiskunta ajautuisi anarkiaan ja kaaokseen vapaan tahdon myötä perustuu oletukselle ihmisen perusluonteen “pahuudesta”. On totta, että tarinamme tiikeri todennäköisesti syöksyy entisen laumansa kimppuun todellisen luonteensa löydettyään, mutta toisaalta pitää muistaa, että petoeläimet eivät saalista pahuuttaan, vaan koska se on niille oikea tapa toimia. Yhteisön tabujen rikkominen ei myöskään tarkoita yhteiskunnan lakien noudattamatta jättämistä, ja intialaiset tantrikat ovatkin usein salaisten rituaaliensa ulkopuolella hyvin konservatiivisia kastijärjestelmän ja yhteiskunnallisten instituutioiden hallintohierarkioiden kannattajia. Lisäksi voidaan spekuloida oletuksella, jonka mukaan vain pieni osa yhteisön jäsenistä tulee koskaan löytämään todellisen identiteettinsä ja elämään sen mukaisesti, suurimman osan ihmisistä ollessa aivan liian mukavuudenhaluisia ponnistamaan irti mediaviihteen ja kulutushysterian sävyttämistä arkirutiineista. On paljon helpompaa samaistua ympäröivän yhteisön ja mainonnan haavekuvien synnyttämään valheelliseen minäkuvaan maailmassa, jossa yksilön jaloin taito on selvitä osana yhteisöä, yhteisön ehdoilla.
Ja juuri tässä on myös tarinaamme sisältyvä vaara: ympäröivän yhteisön havaitessa yhden yksilön olevan irtautumassa “kuinka meidän pitää olla” -konsensuksesta ja alkavan elää siten, kuinka hän oikeasti tahtoo, järkyttää tämä ympärillä olevan yhteisön tasapainoa. Kun yksi persoonallisuus muuttuu, huomaavat muut samalla, että heidän persoonallisuutensa ei olekaan heidän omansa, vaan ympäristön synnyttämä, tarkoituksena tehdä heistä ainoastaan tehokkaampi osa laumaa. Mutta koska tämä on tuskallista huomata, kaikki ihmiset eivät halua herätä, vaan sen sijaan leimaavat havahtuneen yksilön oudoksi ja ulkopuoliseksi, jopa vaaralliseksi. Näin on käynyt monille ajattelijoille kautta historian. Kuten tohtori Christopher Hyatt kirjoittaa kirjassa Tantra Without Tears, hypnoosista herääminen on vaarallista niille, jotka haluavat sinun elävän hypnoosissa. Tämän takia sellaisia asioita kuten tantraa pidetään yhteiskunnassa kyseenalaisina. Tämä ilmentää osittain valtakulttuurin pelkoa siitä, että joku yksilö tai ryhmä onnistuisi “pois-ohjelmoimaan” itsensä massahypnoosista, ja siten häiritsisi normaaleita tuottamisen ja kuluttamisen käytösmalleja. Campbellin mukaan kaiken yhteiskunnallisen ja uskonnollisen kasvatuksen tarkoitus on opettaa ihmisiä olemaan vuohia, mutta mytologisten symbolien tulkinta ja meditaatio saavat ihmisen kohtaamaan “tiikerinkasvonsa”. Ainoa ongelma tämän jälkeen on juuri se, että yksilö huomaa elävänsä tiikerinä vuohien keskellä, mikä saattaa johtaa yksilön ja yhteisön välisen kriisin syntymiseen.
Mutta niille, jotka ovat tämän riskin uhkasta huolimatta valmiita noudattamaan kertomuksen opetusta, lienee sen soveltaminen nykymaailmassa selkeää: pyri löytämään todellinen identiteettisi ja ole oma itsesi. Tutki mitkä tavoitteistasi ja mielihaluistasi ovat oikeasti omiasi, mitkä kasvatuksen, mainonnan, mediaviihteen tai jonkin muun ulkopuolisen tahon luomia. Älä samaistu toisten luomaan minäkuvaan itsestäsi, tai yritä muokata sitä pinnallisilla keinoilla toisten miellyttämiseksi. Älä alistu toisten keksimiin sääntöihin; luo oman elämäsi säännöt itse ja mukauta tarvittaessa toiset noudattamaan niitä. Älä anna maailman muuttaa sinua, vaan muuta itse maailmaa. Tee mitä tahdot.
Pulmallista on se, että tantra käsitetään hyvin usein seksin ritualisoinniksi sen sijaan, että ymmärrettäisiin tantrassa olevan kyse tajuntaa laajentavan rituaalin seksualisoinnista. Ero on olennainen.
Täysin ongelmatonta ei ole myöskään jaottelu tantraan ja “vasemman käden tantraan”. Onhan niin, että kaikki muut tantriset elementit – mantrat, mandalat, mutrat, kauhistuttavien jumalien palvonta ym. – paitsi seksualisoidut rituaalit ovat osa myös ei-tantrisia traditioita.
Tantra-kultilla on ollut myös omat poliittiset kytkentänsä. Erityisesti Nepalissa, joka on luultavasti ainut maa, jossa tantrisia roolipelelejä on pelattu niin, että oikea kuningas on ollut mandalan keskellä.