Neljä päivänlaskua – kirjoittiko Mika Waltari Sinuhensa automaattikirjoituksella?

MIKA WALTARIN NELJÄ PÄIVÄNLASKUA on kiintoisa näkymä kirjailijan suurromaanin Sinuhe Egyptiläisen syntyhistoriaan ja kaikkiin niihin merkillisiin kokemuksiin, joita kirjailijalla oli kirjoitustyön kestäessä.

Kirjan ilmestymisen aikoihin kirja-arvostelijat ihastelivat sitä “hurjana, ällistyttävänä, purevana ja viehättävänä” kertomuksena, “Iapsellisen viisaana ja viisaan IapselIisena” jutusteluna, ja kirjassa nähtiin “vaIIaton tarina kirjailijasta ja hänen syrjähyppyjä tekevästä sydämestään”.

Kaikki tämä oli täysin totta, mutta hämmästyttävästi huomiotta jäivät Neljän päivänlaskun metafyysiset ja parapsykologiset pohdiskelut. Kuitenkin niiden perusteella voidaan täydellä syyllä kysyä, kirjoittiko Waltari Sinuhen automaattikirjoituksella eli kanavoiko hän kirjan, pannen paperille tuhansia vuosia sitten eläneen egyptiläisen lääkärin kokemukset tämän sanelun mukaan, vai onko teos muistiinpano sen kirjoittajan omasta aikaisemmasta elämästä, hänen omasta inkarnaatiostaan muinaisessa Egyptissä?

Tästä näkökulmasta katsottuna Neljä päivänlaskua saa aivan uuden ulottuvuuden: se on elävä ja jännittävä kertomus muistoista entisestä elämästä; astraaliolennoista, jotka vaativat kirjailijaa kirjoittamaan itsestään; metafysiikkaa hipovista keskusteluista pöllön, villikissan ja lahnojen kanssa, ja ennen kaikkea siitä, miten kiıjailijan ja Sinuhen välinen suhde kehittyi ja miten heidän yhteinen tarinansa kirjoittui paperille tuona kirjailijan elämän onnellisimpana kesänä. Noina kesän lyhyinä kuukausina hänellä ei ollut omien sanojensa mukaan mitään suurempaa iloa kuin kirjoittaminen, kun ei enää ollut suurta eroa yön ja päivän välillä, ja kun työn kuume kävi päivisin ihanaksi ja kaikki illat olivat kuin kimmeltävää unta.

Kuinka todellisia Sinuhe ja muut egyptiläiset Waltarille olivat, käy ilmi kirjailijan keskustelusta hänen Iääkärinsä kanssa, jolta hän haki apua hallusinaatioihinsa: “EgyptiIäiset ovat alkaneet vainota minua ja ne tunkevat väkisin ajatuksiini ja öisin ne tunkeutuvat uniini, niin ettei minulla ole siunaaman rauhaa enää heistä, vaikka he ovat ammoin sitten kuolleita egyptiläisiä ja pahin heistä on muuan Sinuhe, perin ikävä ja harmillinen mies, joka lakkaamatta ahdistelee minua, jotta kirjoittaisin hänestä kirjan.”

Kun lääkäri tämän kuullessaan väistyi pöytänsä toiselle puolelle ja hyvin lempeästi ja rauhoittavasti suositteli potilaalleen uudenlaista ja miellyttävää hoitokotia, jossa tämä voisi lepuuttaa mieltään ja jonka porttien ulkopuolelle egyptiläiset suljettaisiin, kirjailija kimmastui: “Kuka väittää, että haluan päästä eroon noista egyptiläisistäni, jotka vuosien kuluessa ovat käyneet minulle niin tutuiksi, että tunnen heistä useita jo paremmin kuin parhaat ystäväni. Päinvastoin aion kirjoittaa heistä ja aion kirjoittaa heistä paksun kirjan, kunhan kerkiän, ja sillä tavoin pääsen parhaiten eroon heistä ja teistä…”

Vaikka lääkäri piti Waltarin egyptiläisiä vain ikävinä pakkomielteinä, ja kirjailija itse hermostui heihin ajatellessaan, miten paljon paksuja ja turhia kirjoja maailmassa jo oli kirjoitettu, egyptiläiset kävivät yhä tunkeilevammiksi: “Ne hiiviskelivät päivisinkin huoneissani, niin että koirani alkoi murista. Koirani näet näki ne, vaikka perheeni ei niitä nähnyt, sillä koirat näkevät paljon sellaista mitä ihmiset eivät näe, ja ennen kaikkea koirat haistavat paljon sellaista mitä ihminen ei pysty haistamaan. Siksi koiramme haistoi kodissamme egyptiläisten hajun ja kävi levottomaksi ja alkoi murista.”

Kirjoittamaan ryhtyminen oli kuitenkin yhä vaikeaa, ja sydämensä oikkua seuratakseen ja samalla egyptiläisensä unohtaakseen kirjailija lähti matkalle. Hänen palattuaan takaisin tilanne oli kuitenkin sama, ja egyptiläiset vainosivat häntä yhä kiivaammin. Erityisesti Sinuhe kävi kiusalliseksi nojaillessaan
alituiseen käsi poskella kirjailijan kirjoituspöytään ja kärttäessään tätä aloittamaan kirjoittaminen. Kun päätös kirjan kirjoittamisesta viimein kypsyi
aikaisin keväällä, kiıjailija matkusti korpeen mummon luo koirineen ja kirjoituskoneineen, paljon paperia mukanaan.

Ennen lähtöään kirjailija sai hyvän enteen: hänen huoneensa leimahti täyteen valoa ja tulppaanit maljakossa ummistivat teriönsä ja aukaisivat ne kohta uudelleen kumartaen päänsä hänen edessään. Kirjailijan mielen täytti suunnaton riemu, sillä hän tiesi, että hänen työnsä oli onnistuva.

Waltari kertoo: “Egyptiläiseni leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, ja Sinuhe isuti kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.” Kirjailija mainitsee yksiselitteisesti, että hän alkoi kirjoittaa egyptiläisen sanelun mukaan. Merkitseekö tämä sitä, että Sinuhe Egyptiläinen on kuin onkin tuhansia vuosia sitten eläneen, nykyaikaan materialisoituneen henkilön kertomus omasta elämästään?

Kirjailija mainitsee, että ryhdyttyään kirjoittamaan hän ei enää pelännyt kirjoittamista, vaan seurusteli päivät pitkät aamusta iltaan egyptiläistensä kanssa ja tutustui heihin niin läheisesti, että alkoi suorastaan pitää heistä. “Myös Sinuhe, joka aikaisemmin oli vaikuttanut niin häiritsevältä ja harmittavalta, parani huomattavasti tuttavuutemme käydessä yhä läheisemmäksi, joskin hänessä yhä oli lukuisia piirteitä, joita en lainkaan ymmärtänyt enkä aina voinut hyväksyä.”

Luomistyö otti kirjailijan kokonaan valtoihinsa: “Kuta pitemmälle työni edistyi, sitä enemmän se valtasi minut ja luulen, että näiden viikkojen aikana elin enemmän muinaisten egyptiläisteni kanssa kuin perheeni seurassa.” Waltari kertoo, että kirjoittamisen kestäessä “kaikki minussa hehkui ja paloi ja tunsin aivoissani saman suloisen, lempeän kuumeen kuin joskus ennen työn alkaessa sujua” ja “kirjoittaminen oli minulle ilo ja kaikki minussa riemuitsi
kirjoittaessani, niin etten enää lainkaan tuntenut itseäni”.

Niin voimakkaasti Waltari eli Sinuhen tarinaa Neljän päivänlaskun mukaan, että hänen kokemustaan voidaan pitää erittäin elävänä muistona aikaisemmasta elämästä: elettyään koko päivän tulipalojen kohinassa, faaraon vartijoiden viskoessa ihmisiä Theban laitureilta virtaan krokotiilien syötäviksi, hän tunsi itsensä illalla erittäin sairaaksi ja kirosi katkerasti Sinuhea, joka kertoi hänelle näin kauheita tapauksia niin itsepintaisesti, että kirjailija toisinaan vastahakoisuuden hetkinä epäili hänen suorastaan nauttivan kertomastaan.

Oliko Waltari kanava, jonka kautta tuhansia vuosia sitten eläneet egyptilälset halusivat tarinansa kerrottavan, mihin viittaa kirjailijan ilmaisu “kertoi minulIa”, vai onko kirja Sinuhesta ja hänen ajastaan muisto kirjailijan omasta aikaisemmasta elämästä Sinuhena? Sanoohan kirjailija kaksimerkityksellisesti päähenkilönsä olleen ystävänsä ja kenties parhaan miespuolisen ystävänsä: “Hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua.”

Silti Waltarille Sinuhe oli vanha, väsynyt mies, ja pahasti myrtynyt kaikesta turhuudesta, minkä oli nähnyt tapahtuvan auringon alla. Myöhemmin, suhteen Sinuheen käydessä myönteisemmäksi ja läheisemmäksi, vanhenevan Sinuhen mielenrauha tarttui kirjailijaan. Mieltään askarruttaviin metafyysisiin elämän ja kuoleman kysymyksiin hän ei kuitenkaan saanut Sinuhelta vastausta: “Jossakin mieleni salassa oli minulla näet tunne, ettei Sinuhen karvas viisaus tehnyt hyvää minulle, vaan että yhä oli olemassa jotakin, mitä Sinuhe ei ollut löytänyt ja mikä minun oli löydettävä ennen kuin olisi vaImis.”

Waltarin kiinnostuksesta metafysiikkaan ja parapsykologiaan tuskin voi olla epäilystä. Hän sanoo: “Olin tutkinut paitsi teoreettista filosofiaa sekä psykoanalyysiä että parapsykologiaa eikä surrealismikaan ollut minulle täysin vieras ala.”

Ei siis ihme, että kaiken tuon “vahingollisen tiedon” rinnalla “varsin vaaratonta lapsenleikkiä” oli yritys villikissan avustuksella kesäisenä yönä valmistaa sellainen juoma, jonka avulla noidat pystyivät lentämään. Oikullisen sydämensä pakottamana, ikävän kaihertaessa mieltä hän tahtoi saada kyvyn
lentää ystävättärensä luo.

Lentoonlähdön sijasta keväinen ihme toistui kesäyössä mummon pihamaalla. Tummat orvokit, valkoiset floksiat ja fosforinväriset valmut kumarsivat häntä hänen kulkiessaan ohi. Noitien keittoa toisen kerran maistettuaan aikaisemman mieluisan raukeuden sijasta kirjailija tunsi hirveän kuumeen vapisuttavan ruumistaan ja rannan kaislat muuttuivat hänen silmissään notkeiksi, alastomiksi neidoiksi, jotka kahlasivat vyötäisiä myöten yönlämpimässä vedessä vaaleanvihreät hiukset hulmuten vienossa tuulessa.

Kompastellen kirjailija kahlasi veteen, sillä “maistettuani kärpässientä kolmannen kerran mielestäni maailmassa ei enää ollut mitään Iuvatonta tai vaaraIlista” ja “minulla oli tunne, että jos saisin suljetuksi syliini edes yhden näistä kaislaneidoista, minulta ei enää puuttuisi mitään eikä minun enää milloinkaan olisi nälkä tai jano, vaan kaikki arvoitukset Iaukeisivat minussa ja saisin mielelleni rauhan”.

Kaislaneidot osoittautuivat vain harhoiksi, eikä viimeinenkään kulaus noitajuomaa hiotusta lasista tuonut toivottua tulosta: vaikka “tuli puhkesi kaikkiin jäseniini, luulin olevan nuori jälleen ja noitien riemu pulppuili minussa”, kiıjoittajan aikoessa nousta ilmaan suunnaton lamaannus valtasi hänet ja voimatta liikkua tai puhua hän vajosi kauheiden unien valtaan. Tajuihinsa tultuaan hän löysi itsensä rannan rämeikössä, piisamirotan uhkaamana, kuolemankaltaisen horroksen vallassa, pudottuaan noitien uuniluudan päältä, mistä tukalasta tilanteesta uskollinen koira hänet pelasti.

Lentoonlähtöyritys ei onnistunut: metafyysisiin kysymyksiin eivät villikissan, pöllön, rannassa kutevien lahnojen eivätkä Sika-Santran vastaukset tuoneet valaistusta. Waltari oli hyvin oikeassa sanoessaan: “Vanha viisaus on jo tosiaan unohtunut, ja pahan tiedon mukana on hävinnyt myös hyvä tieto. mutta ihminen on luonut tiedostaan uusia ja entistä monimutkaisempia järjestelmiä kuten esimerkiksi psykoanalyysin, surrealismin, parapsykologian ja suhteellisuusteorian, jotka koskettelevat näitä samoja asioita.”

Vai tunnistammeko ehkä Waltarin oman filosofian pöllön vastauksessa hänelle: “Kenties elämä on unen kaltaista eikä ole suurta eroa yöllä eikä päivällä, vaan kaikki päivät ovat samanlaisia ja kaikki ikävä sammuu aikanaan ja unhon hiekka sataa muistojesi ylle…”

Myös kyselijän oma sydän vakuuttaa samaa: “Joko uskot, mieletön isäntäni? Pöllö on oikeassa. Ei ole kuolemattomuutta ihmistä varten…” Vai onko kirjailijan vakaumus hänen uhmakas vastauksensa: “Olkoon siis, ettei ole mitään ikuista, ja olkoon, ettei kuolemattomuus ole ihmistä varten. Silti aioin tavoitella kuolemattomuutta siinä mitassa kuin se on vallassani, vaikka kuolemattomuuteni olisikin vain häviävä ajatus, unohtuva hymy, harmaantuva paperi ja närkästynyt vastaväite… Kaiken tämän teen rakkauteni tähden ja tuloon sen jälkeen himo, suru, pettymys ja kuolema…”

Rakkaus, johon kirjailija viittaa, kulkee yhtenä punaisena lankana Neljässä päivänlaskussa. Waltari vakuuttaa pöllölle, jota “kaikkina aikoina on pidetty viisauden lintuna, vaikka ne jotka vihaavat viisautta käyttävät pöllön nimeä haukkumanimenä”, ettei hän “koskaan aikaisemmin ole mitään tällaista kokenut , vaan hän on toisenlainen kuin kaikki naiset, joita olen kohdannut… ja hän ymmärtää myös kaiken mitä en sano, niin ettei maailmassa ole ketään toista ihmistä, joka juuri sillä tavoin voisi minua ymmärtää, enkä koskaan olisi edes uskonut, että maailmassa saattaisi olla ketään sellaista ihmistä, ellen olisi kohdannut häntä.” Mikä mahtoikaan olla tämän savunharmaasilmäisien naisen suhde kirjailijaan heidän aikaisemmissa elämissään? Jos Waltari oli Sinuhe, oliko nainen Minea vai Merit?

Vaikka kysymys Sinuhe Egyptiläisen inspiraation lähteistä jäisikin vaille vastausta, yhdestä asiasta voimme olla samaa mieltä: Neljä päivänlaskua on Waltaria parhaimmillaan. Kertomus on monikerroksinen, samalla vakava ja Ieikillinen satu aikuisille ja oppitunti itsensä etsijöille, tarina, joka herättää ajatuksia jokaisessa lukijassa.