Luet kirjaa ja keskityt meneillään olevaan kohtaukseen niin intensiivisesti, ettet kuule mitä ympärilläsi tapahtuu. Istut ratikassa, ja sinulla on matkaa vielä monta pysäkkiä. On ilta ja ruuhka-aika, ihmisiä tulee ja menee. Ovien pneumatiikka pihisee ja koko kulkuneuvo rytisee, kuten ratikan kuuluu. Päässäsi pyörii elokuva, ideoitten ketju mielikuvia luetusta tekstistä. Mielikuvat juontuvat omista kokemuksistasi, näkymistä, kosketuksista, hajuista, äänistä, joita olet sieluusi tallentanut vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa elämäsi varrella. Se on sinun itsesi luoma virtuaalimaailma.
Kokemukset ovat joko suoria tai välillisiä. Pudottuaan kerran jäihin tervejärkinen muistaa takuulla olla menemättä enää uhmapäisyyttään heikolle jäälle. Välilliset muistikuvat ovat sen sijaan abstraktimpia, epäselvempiä, mutta niillä on arvonsa, jonka varaan voi laskea, esimerkiksi stereotypiat; ”ranskalainen on baskeripäinen monimutkaisesti asiansa esittävä viiksekäs, käsillään ilmaan huitova patongin syöjä ja viinin särpijä!” Stereotypiat syntyvät työkaluiksi maailman hahmottamiseksi, pääasiassa ilman omakohtaista kokemusta, muualta kuultuina puutteellisella tiedolla -mikä seikka usein lasketaan sille synniksi asti.
Mutta minkälaiseksi kuvittelet kirjasi päähenkilön? Minkä näköinen on Rikos ja Rangaistus -kirjan Raskolnikov? Hän on pitkä, tumma, laiha, ristiverinen, komea, säälittävä, köyhä, parrakas, parraton, kiltti, huonosti käyttäytyvä; hahmon muuttuessa kuta useammalta kysytään.
Entä kuinka paikka elää mielikuvissa? Käpylässä kesät olivat kauniita. Minä viihdyin siellä koska siellä oli paljon siilejä. Puu-Käpylään oli matkaa vain parisataa metriä. Tiesin tarkkaan koska juosta mäkeä alas bussipysäkille siihen oikeaan bussiin ja vaihtaa Sturen- ja Mäkelänkadun risteyksessä ratikkaan. Se oli työmatkani Ruoholahteen. Siinä kulmatalossa oli ratikkapysäkin kohdalla ulkopintaremontti. Eräänä aamuna näin miehen putoavan telineeltä jostain kolmannesta tai neljännestä kerroksesta katuun jääden niille sijoilleen. Tuo näky tulee poikkeuksetta mieleen kulkiessani ohi tuosta paikasta, tai kun luen jostain kyseisestä seudusta, tai kuulen puhuttavan sanallakaan. Se on minun ikioma maantieteellinen kiintopiste Helsingissä. Se on ja pysyy kuvana minun päässäni.
Elokuvan on väitetty näyttävän todellisuuden todellisempana kuin se oikeasti on, Hill Street Blues -sarjan peruskallio oli realistisen affektin aikaan saaminen, puhumattakaan sairaalasarjoista. Katsoja uskoo tapahtuvien asioiden ja toimenpiteiden imitoivan todellisuutta. Virtuaalisuus taas on utooppista ja keinotekoista todellisuutta ja periaatteessa kaiken voi muuttaa virtuaaliseksi. Elokuvassa leikkaus liikuttaa katsojaa paikasta toiseen, virtuaalimaailmassa liikkuminen lienee nopeampaa ja hallittavissa käyttäjänsä tahdolla, mutta nopeinta päästä paikasta A paikkaan B on ihmisen mielikuvitus. Se on kuin uni joka lähtee uinahtaessamme matkalle, eikä nukkuvaa ihmistä saa herättää.