Meinasin kirjoittaa tämän edellisen postauksen kommentteihin vastaukseksi nimimerkille aivokuollut, mutta teimpä sitten kuitenkin uuden jutun.
En tarkoittanut edellisen postauksen kritiikillä tietenkään sitä, ettei surutyön tekeminen ja tapahtumien käsittely olisi elintärkeitä asioita raskaiden vastoinkäymisten prosessoinnissa. Sensijaan aikomukseni oli enempikin kritiseerata Freudin traumateoriaan pohjaavan hoitomuodon yletöntä suosiota ja sen rajua kasvua vuodesta 1990. 1990 järjestettiin siis Suomen ensimmäinen ns. debriefing-istunto. Kiistellylle pohjalle rakentuva terapiointi nauttii kiistatonta suosiota niin tiedotusvälineiden kuin tavallisen kansan keskuudessa, vaikka todellisesta tehosta ei ole näyttöä. Onkin olemassa viitteitä, että kriisiterapia olisi ennemminkin haitallista. Esimerkiksi Tanskassa on tehty tutkimuksia, joissa kriisiapua saaneet onnettomuuksien uhrit ovat toipuneet huonommin kuin ilman hoitoa jääneet. Suomessa saatiin Myyrmannin ostoskeskkuksen pommi-iskun jälkihoidon yhteydessä samansuuntaisia lopputuloksia.
Suurin ongelma tässä on mielestäni se, että kriisiterapian tarpeellisuuden korostaminen muokkaa ihmisten käsityksiä omista kyvyistä selviytyä elämään väistämättömästi liittyvistä järkytyksistä ja menetyksistä. Tämä avuton ihmiskuva on saanut suurimman suosion kriisiterapian syntysijoilla USA:ssa, jossa huomattava osa työkykyisistä kansalaisista hoidattaa itseään vuosikausia kaikanlaisissa kalliissa terapioissa.
Kriisipsykologien asenne ihmisiä kohtaan on vahvasti holhoava ja ihmisten omaa selviytymiskykyä väheksyvä. Oletuksena on, että mieleltään eheän ja terveen ihmisen ei odoteta selviävän elämän vastoinkäymisistä ilman koulutetun auttajan apua.
Käytin tekstin lähteenä Pasi Jaakkosen artikkelia kirjasta Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa.