Sääli on kerjäämisen työkalu. Miehiä kadunvarrella polvillaan krusifiksi kädessä, mummoja ikonit hyppysissään, lapsi surullisin silmin muki edessään ja raskaana olevia naisia pannaan tien päälle. Suomen keväässä putkahtavat yhtä aikaa maan pinnalle korvasienet, feissaajat, uskikset, juopot ja nämä romanikerjäläiset jotka ovat olettamukseni mukaan viime vuosina alkaneet ymmärtää myös festarien päälle. Rokkikansaa kannattaa seurata.
Istuin mukavasti penkillä Joensuun kävelykadulla seuraten torille kyhättyjä myyntikojuja, kahviloita ja rokkikansan menninkäisiä jotka oluineen ja siidereineen suunnistivat kohti metallin mätkettä. Tyhjien tölkkien ja pullojen kerääjien tutkivat maisemaa silmä tarkkana valmiina reagoimaan ja iskemään ennen muita kiinni tyhjenneeseen tölkkiin ja pulloon. Panttijärjestelmämme on erinomaisen hieno! Oli siis Ilosaarirockin viikonloppu, lauantai, ja kello näytti siinä ilta neljää. Kaunis kesäinen päivä, pikkaisen tuulen virettä ja miltei pilvetön taivas. Kaupungin talo kuikuili tuuhean, niin vihreän lehvästön takaa. Tämä tapahtui kesällä 2009.
Torilla näytti bisneskin kulkevan suhtkoht mukavasti; vietnamilaiset, intialaiset, turkkilaiset ja pakistanilaiset myivät etnoruokaa. Native American myi vaatteita ja koruja kuten marokkolaiset omassa kojussaan. Piirakan myyjät olivat poistuneet aikaa sitten, myytävät oli myyty loppuun. Terassilla selkäni takana soi tylsä mainstream ja asiakkaat huusivat ahkerasti toisilleen tuodakseen julki sen nimenomaisen ihmetyksensä, että olivat nyt kerta kaikkiaan todistettavasti juovuksissa. Lämpömittari entisen Säästöpankin, sittemmin roskapankin ja nykyisin Carelicumin marmorisella katolla valehteli komeasti helteelle, mutta runsaat kaksikymmentä astetta lämpöä kuitenkin oli. On siinäkin muuten talolla historia; konkurssien, leväperäisten pankinjohtajien, surullisten takausten ja lainojen kalliilla marmorilla rakennettu hallitsemattoman rahan maamerkki jonka kaupunki raatokasan päältä itselleen osti.
Yhtäkkiä eteeni aukeni asetelma. Kaksi nuorta tyttöä, korkeintaan kaksikymmeniäitä joista toinen raskaana ja toinen paperinippu kädessään tuijottivat minua, tummia kaunottaria, yllään t-paidat, farkut ja sandaalit, hiukset kevyesti nutturalla kummallakin. Paperinipputytöllä oli lisäksi vaaleita raitoja hiuksissaan. Raskaana olevalla oli napapaita pinkeänä, joka ei jättänyt hänen tilastaan arvailun varaa, päinvastoin sen tarkoitus oli todennäköisesti alleviivata se. Jostain he siihen yht ´äkkiä putosivat. Lokit rääkyivät ja tunnelma tiheni. Kaksi tumman ruskeaa silmäparia tapittivat minua. Raskaana oleva asetti toisen kätensä lantiolleen. Siinä kuva jota katselin ja odotin jotain tapahtuvaksi.
Paperinipputyttö ojensi minulle yhden lapuistaan. Siinä oli käsin mustekynällä kirjoitettu suomenkielinen siteeraus raamatusta, että Jumala rakastaa iloista antajaa. Toisessa ja kolmannessa lapussa samoin siteerauksia samaisesta kirjasta saman aiheen ympäriltä, joten ymmärsin että minun Jumala-suhteelleni on nyt otollinen paikka tehdä jotain erinomaista, tehdä jotain oikein. Raskaana oleva keskittyi olemaan raskaana ja säälittävän näköisenä. Tämä toinen, hyvin jämäkän oloinen tytär, puhkesi yllätäin puhumaan hyvää englantia ja niin meille aukesi keskustelu.
Romanian tai Bulgarian romaneja, arvelin ensin. Tytöt tuijottivat minua ensin mykkänä, mutta kohta esittivät asiansa. – Anna meille rahaa, auta! Uteliaisuuden yllyttämänä lupasin ostaa heille ruokaa. – Eikun rahaa, tyttö sanoi. – Ruokaa, intin takaisin ja perustelin syynkin. – Olen kuulopuheen uhri; jos annan teille rahaa, te lähetättekin ne jollekin joka on maksanut teidän matkanne tänne Suomeen, tai muutoin käyttää teitä hyväkseen. Nimenomaan siksi tarjoan teille ruokaa.
Raskaana oleva piti toista kämmentään vatsansa päällä. Tyttöjen ilmekään ei värähtänyt, vaan he palauttivat minut takaisin raamatun lauseisiin.
– Mutta minähän lupasin auttaa, päsmensin. Sain kuulla kohtuullisen luennon miten itsekäs olen, miten itsekkäitä me Suomessa kaikki olemme kun emme auta vaikka meillä on kaikki hyvin, meillä on varaa ja miten me voimmekaan sivuuttaa heidät vaikka Jumala käskee auttamaan.
He olivatkin Moldovasta, maasta jonka suurimpia vientituotteita ovat kansalaiset itse ja maan valuuttatulot koostuvat omaisten kotiin perheilleen osoitetuista rahalähetyksistä. Ehdotin kannattaisiko syyttävää sormea osoittaa kotimaatakin kohti? Olisiko siellä jotain korjattavaa? Moldovassa?
– Muuten, tarrauduin kiinni, – Puhut hyvää englantia. Koulutustasi en tiedä oletko oppinut vai opetellut kielen omin päin, mutta on päivän selvää että olet fiksu ihminen, ja se tässä rassaa! Lahjakas ihminen. Saattaisit saada aikaan vaikka mitä sen sijaan että rakennat asetelmia kerjäämistä varten. Ruokaa teille ostan varojeni mukaan, piste!
– Sinulla ei ole Jumalan kanssa mitään tekemistä, tyttö tuhahti ja he poistuivat. Ruoka ei kelvannut. Sinne he loittonivat Kauppakatua etelään seuraavan kimppuun.
Kaksi tyttöä, toinen raskaana. Asetelman piti herättää minussa jotain, ja herättikin. Pitikö sen herättää minussa sääliä? Minulla oli hetken tosi sekavat tunteet.
Kerroin tapahtumasta Synkkien Miesten lukupiirissämme, jossa tapaamme kahvikupposen ääressä perjantaisin alkaen klo13 ortodoksisäätiön taverna Eliaksessa jolloin asetamme meneillään olevat maailman asiat ruotuun. Yleensä pohdintaa on riittänyt varttia vaille kolmeen ja harmittavinta on kun kukaan ei huomaa ottaa onkeensa meidän elämän laatua kohottavia ratkaisujamme, sekä mikro- että makrotasolla ja kansainvälisestikin. Paikka menee kiinni kolmelta.
Keskustelusta koitui nytkin hyvää. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan yksi tavoite on tehdä sääli tarpeettomaksi, että kaikilla olisi riittävä perusturva, sosiaaliturvaverkko toimisi eikä kenenkään tarvitsisi kerjätä. Siihen tähtäsi kommunismi ja tähtää amerikkalainen unelma, muista puhumattakaan. Kunkin katsomuksen menestyksestä voidaan keskustella. Ikävä kyllä järjestelmä kuin järjestelmä synnyttää eliitin, joka ei korvaansa kurjuudelle lotkauta ja kerjääminen elää edelleen muodossa tai toisessa. Miten mittari pitäisi määritellä toimeentulotukianomuksesta kerjäämiseen ja onko almun antaminen loisimista toisen hädässä? Auttaja saa/teeskentelee itselleen hyvän olon.
Seuraavana päivänä kävin festivaali alueella ja siellä he olivat. Samanlainen nätti kesäinen iltapäivä. Tytöt keräsivät tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Seurasin tovin heidän varsin tehokasta toimintaa. Rokkikansa joi, parveili, hyppäsi benjin hyppyjä, kuseskeli, pussaili, kähmi toisiaan, hoilasi, kuuntelivat rokkia ja sammuivat.
Tällä kertaa he eivät olleen kahden, vaan mukana häärivät ainakin vanhempi vilttihattuinen mies ja vanha liinapäinen nainen vinosti roikkuvassa villapuserossaan ja paljon elämää nähneessä hameessaan. Ringissä he pohtivat jotain, ampaisten sitten pullojen ja tölkkien perään. Kopautin tyttöä olkapäähän, siis sitä joka osasi englantia, ja kysyin kuinka he voivat? Hän nousi hetkeksi pystyyn ja tuijotti minua silmiin musta roskasäkki kourassaan. Hän muisti minut. Vilttihattuinen ukko pysähtyi myös ja katsoi meitä molempia. Jälleen jostain kilahti tyhjä tölkki maahan muitten tölkkien sekaan ja tyttö säntäsi niihin kiinni. Hän sanoi äidinkielellään jotain minulle mennessään, ennen kuin käänsi katseensa tölkkeihin joita alkoi kahmia kassiinsa. Olisi kiva tietää mitä hän minulle sanoi. Miksi nämä kerjäläistytöt jäivät mieleeni, huonosta omastatunnostako? En usko.
Kauan sitten Kuopiossa, joskus 1800-luvun puolessa välissä J. V. Snellman tuijotti kotinsa ikkunasta ulos ja näki siellä kerjäläisiä. Suomessa oli ankara nälänhätä ja maa täynnä vaeltavia nälkäisiä. Snellman pohti kurjia katsoessaan, että jos nuo saisivat käydä koulua, opiskella ja sivistää itseään omalla kielellään, he saattaisivat tuosta nousta. Niin tehtiin ja hyvin kävi. Olemme maailmalla mainittu sivistyskansa, me kaikki saamme mahdollisuuden sivistyä, se on itsestään selvyys. Paitsi nyt sitäkin ollaan antaumuksella tupeloimassa. Muuten, kerjäävätkö Kreikka, Irlanti, Espanja ja muut vai pyytävätkö he apua?
Hyvä pohdinta. Itse olen törmännyt samaan asiaan Perussa, Intiassa, Sambiassa ja Etelä-Afrikassa. Ihmiset kerjäävät eri tavalla. Intiassa vihaiset lapset tuijottivat minua silmiin, Sambiassa katse on kuin luovuttaneen eläimen, Perussa kerjääminen oli joko iloista (lapset) tai sitten hiljaista ja vähän surumielistä. Etelä-Afrikassa olin jatkuvan varuillani. Olin kuullut niin monta tarinaa siitä, miten kova ja rikollinen kansa Etelä-Afrikassa asuu. Pelkäsin. En päästänyt ketään lähellekään.
Kaikki tämä on työaluettani. Toimin siis avustushommissa. Olen lehtiä lukemalla oppinut, että kerjäläiselle ei saa antaa rahaa vaan työkaluja. Johan se Jeesuskin sen opetti. Ja työkaluja me työni kautta annammekin, parhaassa tapauksessa koulutusta.
Mutta sitten on tämä henkilökohtainen taso. Antaako vaiko eikö, kulkiessaan kaduilla? Jos annan, millä perusteella valitsen sen, kenelle annan? Etelän maissa periaatteeni on, että kaikki ruoka mikä jää lautaselleni, saa lähteä kerjäläisten suihin. Ja se lähteekin niin pikaisesti, että tuskin edes huomaan pienten käsien käyneen lautasellani kun se jo on tyhjä. Tai sitten jätän tahallani pitsaa, annan sen kadulla odottavalle kerjäläismiehelle ja saan kiitoksen.
Joka kerta sydämeni on repeämispisteessä, kun näken todellista köyhyyttä. Joskus se tarkoittaa jalattomia ihmisiä, sokeita, kuuroja, vammaisia kaduilla huutamassa nälkäänsä. Tai kun tapasin Sambiassa noin kolmekymmentä HIV-positiivista ihmistä, joista yli puolet oli lisäksi kuuroja. Hekin halusivat minulta jotain, mutta pystyin turvautumaan järjestöni taakse. Kyllä, me alamme tukea teidän toimintaanne. Lopulta kuitenkin minä sain mukaani pussillisen pähkinöitä ja hamekankaan, missä oli mainoskuva presidentinvaaleista. Muuta heillä ei ollut antaa. Mutta antoivat sen, minkä voivat.
Ristiriitoja sisällä. Ei saa antaa, pitää antaa. Ja kuitenkin kaikessa henkisessä opissa, mitä olen lukenut, opetetaan: jos uskot, että sinulla on, sinulla on ja sinulla tulee aina olemaan. Energian pitää kiertää. Siinä vaiheessa kun energiaa (materia on energian tiivistynein muoto) aletaan patoamaan, omistamaan, koko systeemi menee tukkoon ja energiankierto pysähtyy. Ja kun liike pysähtyy, elämä pysähtyy.
Entä mitä haittaa siitä on, jos antaa kerjäläiselle rahaa?
Kerran Hakaniemessä kävelin kerjäläisen ohitse antamatta. Hetken kuluttua eteeni tuli englantia puhuva mies, joka kertoi tarvitsevansa bussirahaa. En miettinyt hetkeäkään, kun kaivoin kolikoita lompakostani. Mielessäni ei edes käynyt, ettenkö olisi antanut niitä muutamaa hassua kolikkoa.
Sitten jäin miettimään. Miksi minä kävelin romanikerjäläisen, mutta en brittiaksentilla puhuvan miehen ohitse? Miksi?
Kerjäläiselle pitää antaa. Edes jotain. Tämän olen opettanut myös pienelle pojalleni. Mutta kaikille ei voi antaa. Miten tehdä valinta?
Myönnän kehittäneeni täysin irrationaalisen ja intuitivisen metodin kerjäläisten seulomiseen. En edes itse tiedä tarkalleen mihin perustan valintani. Pari esimerkkiä surkeasta ja täysin epäloogisesta moraalistani:
Juopoille yritän irrottaa edes pari kolikkoa. Ne ovat tyytyväisiä melkein kaikkeen. Vaihtorahaa ei kannata pyytää, muuten käy mikä killinki tahansa. Kiitollisuus kumpuaa suoraan metaboliasta: se on aitoa, kun fysiologia puhuu.
Katusoittajat kierrän kaukaa, ellei satu olemaan tuttu. Kadulla istujille yritän löytää taskun pohjalta jonkin kolikon.
Etelä-Venäjällä istuskelin baarissa. Sisään tuli mummu pikkuisen lapsenlapsensa kanssa. Lapsi oli suloinen ja harmaatukkainen mummo myös. Olin ainoa asiakas. Mummo pyysi itkuisella äänellä rahaa, kun pitäisi saada pojalle maitoa. “Nu, babushka”, sanoin. “Kulman takana on magazin, menkäämme ostamaan vnukalle maitoa.” Ei kelvannut. En tiennyt, että suloiset mummot osaavat kiroilla niin hyvin.
Miksen antanut suoraan rahaa mummulle? Vittuako se minulle tosiaan kuuluu, mihin hän rahansa käyttää. Miksi heitän ilman muuta rähjäisemmälle kyläjuopolle vitosen, mutta hellyttävän mummun ja lapsenlapsen motiiveja pitää ruveta epäilemään?
Kutsun metodiani harmonian menetelmäksi. Kerjäläinen velvoittaa mielestäni antamiseen silloin, kun hän on siinä missä hänen on välttämättä oltava. Asemapaikallaan. Virkaa hoitamassa. Töissä. Kyläjuoppo hortoilee naama mustana raitilla, koska jonkun on sekin paikka täytettävä. Ei se välttämättä mikään kutsumus ole, mutta tehtävä se on. Ja minä hoidan velvollisuuteni antamalla kolikon tai pari. Ei mitään henkilökohtaista. Meidät molemmat voisi vaihtaa milloin tahansa johonkin muuhun henkilöön, ja koko kuvio pyörisi täsmälleen samalla tavalla.
Kerjäläiset, jotka eivät täytä jotain tehtävää, ovat siellä bisnestarkoituksissa. Minulla on oma bisnes hoidettavana. En minä ehdi tai halua muiden liikeasioita järjestellä. Kyse on henkilökohtaisesta asiasta. Maailma ei millään tavalla muuttuisi, jos ne olisivat jossain muualla.
Miten erottaa nämä kaksi toisistaan: välttämättömät ja satunnaiset kerjäläiset? Päältä katsoen ei mitenkään. Hoh Kuzkan reportaasi kadulta antaa ehkä jotain vinkkiä.