Kallonporaaminen eli trepanaatio on kymmenentuhatta vuotta vanha kirurgian muoto. Trepanointia on harjoitettu eripuolilla maapalloa erilaisista syistä. Joissain tapauksissa operaatio toimi alkeellisena ensiapuhoitona päätraumoihin: kallon sisään kasaantuvan veren ja luunsirpaleiden poistossa. Poraukset ovat liittyneet myös yrityksiin parantaa epilepsiaa, migreeniä, mielenvikaisuutta. Nämä vaivat ymmärrettiin vielä antiikinkin aikoihin pahojen henkien aikaansaannoksina, joten kallon reijittäminen karkoitti tehokkaasti sielussa (sielun on useissa kulttuureissa ymmärretty asustelevan pääkopassa) lymyilevät ilkiöt. Ilmeisesti voimallisia maagisia kykyjä antavia henkiä on myös kutsuttu sisään reiän kautta.
Kallonporaamiseen liittyy siis vanhentunutta lääketiedettä ja magiaa. Valistus ja parantunut terveydenhuolto on tehnyt trepanaatiosta terpeettoman hoitomuodon. Miksi sitten netistä löytyy useita sivustoja ja jopa haltioituneita kertomuksia itsetehdyistä kallonporauksista?
Trepanaatiosta väitetään olevan monenlaisia hyötyjä: kognitiiviset kyvyt paranevat, trepanoidut ovat energisempiä, luovempia, keskittyneempiä ja aikaansaavampia.
Vapaaehtoisen trepanaation kannattajat perustelevat toimenpiteen fyysiset hyödyt Hollantilaisen Bart Hugesin teorioilla.
Hugesin mukaan kallonporauksen avulla aikuinen ihminen voi päästä aivotoimintansa osalta takaisin menetettyyn lapsenomaiseen tilaan, jossa luovuus pulppuaa ja maailma näyttää kiehtovalta, innostavalta paikalta elää. Tämä virkeän aivotoiminnan tila menetetään ihmisen varttuessa ja kallon kuroutuessa umpinaiseksi, ahdistavaksi kopaksi.
Vastasyntyneen kallossa on reikä, aukile, jonka läpi voi nähdä jopa sydämensykkeen. Aukileen umpeutuessa ja kallon kovettuessa verenpaine kallon sisällä kasvaa, eikä veri enää virtaa yhtä tehokkaasti. Trepanaation tavoite on vähentää kallonsisäistä painetta, virkistää aivoverenkiertoa ja antaa aivoille tilaa sykkiä. Tämän pitäisi palauttaa paksun kallon sisään vangittujen aivojen energisyys ja luovuus lapsen tasolle. Kallonporauksella väitetään olevan positiivisia vaikutuksia myös masennuksen ja muiden psykologisten vaivojen hoidossa.
Huges huomioi myös evoluution aiheuttamat hankaluudet: ihmisen noustessa kävelemään, ja pään keikkuessa parhaimmillaan kahden metrin korkeudessa, vähenee verenkierto aivoissa. Trepanaation pitäisi siis vaikuttaa aivoverenkiertoon kutakuinkin samalla tavalla kuin kymmenminuuttinen päälläseisonta.
Koko juttu on tietenkin leimattu lääketieteellisissä piireissä huuhaaksi. Kuten vaihtoehtohoidoissa yleensä, tutkimuksia on puolesta ja vastaan. Ainakaan kallon ja aivojen väliin kerääntyvän ylimääräisen nesteen poistamiseksi tehdyt venttiilit eivät ole olleet suurestikaan hyödyksi. Toisaalta 2009 tehty venäläistutkimus antoi viitteitä aivojen lisääntyneeseen verenvirtaukseen, joka mahdollisesti estäisi varhaista dementoitumista. Näytön puutteesta lääketieteen ammattilaiset eivät luonnollisestikaan suostu kallonporauksia tekemään, joten monet trepanaatiosta innostuneet ovat päätyneet kovertamaan kallojaan omatoimisesti. Prosessi on hankala ja vaarallinen. Infektioiden riskit ovat suuret ja poratessa voi sohaista vahingossa liian syvälle. Myöskään reiän päälle kasvava iho ei ole kovinkaan hyvä suoja ulkomaailman teräviä asioita vastaan.
Ehkä siis trepanaatiosta kiinnostuneiden kannattaa ensin seisoa päällään muutaman minuutin ja kokeilla josko siitä olisi jo apua.
Lisäys: A Hole in the Head -dokumenttielokuvan traileri.
Juttelin neurologisella polilla työskentelevän ystäväni kanssa, ja sain sen verran tarkennusta tuohon artikkeliin. Trepanaatiota kyllä tehdään nykyään, melko yleisestikin, yleensä kroonisten hematoomien poistoon. Hematooma on käytännössä mustelma tai verenvuoto aivoissa, joka imastaan pois kalloon poratun reiän kautta. Isoa kallonpala-pois-leikkauksen-jälkeen-takaisin -operaatiota ei siis tarvita, ja syntynyt reikä peitetään vain jollain pehmeäköllä mössöllä, ja annetaan parantua itsekseen (ellei sitten vaivan kroonistuessa jouduta hyytyneen veren poistoa tekemään uudestaan, mikä on kuulemma aika yleistä). Tiedä sitten minkälainen kognitiivinen tila näillä leikkauspotilailla on. Ehkä reiän paikkaus on sen verran jämäkkä, ettei aivot kamalasti pääse sen kautta vapauteen pullistelemaan.
Kannattaa myös aina muistaa, että mm. muinaisilla areenoilla tai taistelukentillä laajoista päävammoista kärsiviä taistelijoita trepanoitiin aina vasta viimeisenä keinona, koska lääketieteessä oli yleisessä tiedossa ko. operaation jäävän usein ihmisille viimeiseksi koskaan suoritettavaksi ‘lääkinnälliseksi’ toimenpiteeksi.
Trepanointi vaurioitti usein aivokalvoa, joka juurikin suojaa aivojen herkkää kudosta infektioilta. Kun aivokalvo vaurioitui, seurasi siitä lähes varma kuolemaan johtava tulehdus. Mutta päävammasta kärsinyt henkilö koki varmastikkin hetken autuaan helpotuksen, aivojen sisäisen verenvuodon ja turvotuksen aiheuttaneen paineen purkautuessa kalloon ilmestyneestä kolikon kokoisesta reiästä, vapauttaen puristuksissa olleet suonet kierrättämään aivoille elintärkeää happipitoista verta. Tietystikkin voisi arvella myös mahdollisen aivojen sisäisen verenvuodon äityvän siitä vain pahempaan suuntaan, koska katkenneita verisuonia kurissa pitänyt paine kaikkosi.
Voisi myös olettaa, että verisuonten mahdollisesti laajetessa trepanoitu ihminen kokee esim. henkistä virkistymistä, sillä veren hapenpitoisuuden lisäämisellähän on jotensakkin euforisoiva vaikutus.