Katsoin taannoin Jaco Van Dormaelin Mr. Nobody -elokuvan. Leffa oli varsin onnistunut tutkielma elämän eteen heittämistä valintatilanteista ja valintojen vaikutuksista. Tarinan ytimessä on nuori Nemo (ilmeinen viittaus Winsor McCayn uneksivaan sarjakuvahahmoon) tekemässä mahdotonta valintaa erovien vanhempien välillä. Kertoja-Nemo vihjaa myös pystyvänsä näkemään tulevaisuuteen, vaikka asiaa ei sen kummemmin elokuvassa käsitellä tai todistella. Tarinan rakenne koostuu useammasta vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jotka kumpuavat mahdollisista valinnoista. Rakenteelle annetaan useampi selitys, mutta yksi niistä herätti erityisesti meikäläisen huomion.
Tarinan uloimpana kehyksenä toimivat vuoden 2092 tapahtumat, ikäloppu Nemo on tekemässä kuolemaa. Hän kertoo poukkoilevaa elämäntarinaansa toimittajalle, ja sanoo eri todellisuuksien olevan “arkkitehdin” aikaansaannosta. Arkkitehti viittaa 9-vuotiaaseen, nukkuvaan, tulevaisuuteen näkevään Nemoon. Kaikki tarinan eri juonteet olisivat siis lapsen unta.
Universumin arkkitehti on tuttu käsite myös gnostilaisessa kristinuskossa. Ennenkuin palaan elokuvaviihteen pariin, esittelen hiukan gnostilaisuuden perusteemoja.
Gnostilaisuus oli myöhäisantiikin aikana syntynyt, platonismista, juutalaisuudesta ja kristinuskosta vaikutteita saanut uskonta. Se kehittyi hetken aikaa rinnan kristinuskon kanssa, mutta tuomittiin pian harhaoppiseksi ja hävitettiin lähes tyystin. Ainoa yhä elossa kituutteleva gnostilainen suuntaus on Iranissa ja Irakissa harjoitettava Mandealaisuus. Länsimainen esoteria, okkultismi ja new age ovat saaneet vahvasti vaikutteita gnostilaisista ajatuksista.
Gnostilainen kosmologia ponnistaa hyvä-paha -dualismista. Jumala nähdään kaukaisena, täydellisenä olentona. Jumala emanoituu aioneiksi, eräänlaisiksi Jumaluuden luonteenpiirteitä edustaviksi olennoiksi. Näiden aioneiden määrä ja olomuoto vaihtelevat lähteestä riippuen, mutta ne muistuttavat kristillisiä enkeleitä tai uusplatonistisia ideaaleja.
Aionit voivat emanoida lisää, luoda uusia olentoja. Eräs aioneista, Sofia (viisaus), kuitenkin mokaa homman. Ilmeisesti hän yrittää emanoida ilman maskuliinista pariaan (gnostilaisuuteen liittyy vahvasti myös meskuliini-feminiini -dualismi), ja synnyttää olennon nimeltä Yaldabaoth. Tuore äiti huomaa luoneensa pahasti viallisen olennon, ja viskaa häpeissään hirviömäisen luomuksensa johonkin syrjäiseen maailmankaikkeuden kolkkaan.
Yksinäisyydessä kehittyvä Yaldabaoth luulee olevansa ainoa olento maailmankaikkeudessa ja aloittaa oman luomistyönsä. Taitamaton olento luo vajavaisen todellisuuden, meidän fyysisen maailmamme ja ihmiskunnan. Hän julistaa itsensä ainaoksi Jumalaksi ja pitää jöötä kuin vanhan testamentin Jumala konsanaan.
Ihminen on siis eristetty syrjäiseen maailmankaikkeuden kolkkaan, sekopäisen arkkitehdin, demiurgin, alaisuuteen ilman tietoa aidosta jumalallisesta alkuperästä.
Gnostilaiseen oppiin kuuluu kuitenkin myös ihmissielussa asustava tiedon kipinä, joka Yaldabaothin ja Sofian kautta juontuu itse korkeimmasta jumaluudesta. Termi Gnosis, viittaa tämän tiedon valoon pääsemistä, ymmärrystä maailmankaikkeuden todellisesta luonteesta. Kristillisessä tulkinnassa tämä kipinä on tietenkin Kristus, ja hänen maallinen olemuksensa, Jeesus.
Gnostilaiset ideat ovat olleet varsin suosittuja elokuvaviihteessä viime vuosikymmeninä. Kieltämättä arkkityyppinen ajatus siitä, että kokemamme ja näkemämme todellisuus on pahantahtoisesti tai pelkkää tietämättömyyttä aikaansaatu vankila, jonka taakse varsinainen, vapauttava todellisuus piiloutuu, on monella tapaa mielikuvitusta kiehtova. Selkeimpiä esimerkkejä gnostilaisista ideoista ovat tietenkin elokuvat The Matrix ja The Truman Show. Kumpikin elokuva tekevät selkeitä viittauksia gnostilaiseen todellisuuteen, ja niitä on helppo lukea gnostilaisina allegorioina. Muita samaa aihetta käsitteleviä elokuvia ovat mm. aiemmassa postauksessa käsittelemäni Philip K. Dick -filmatisoinnit sekä vaikkapa Dark City, Jacob’s Ladder, eXistenZ, The Thirteenth Floor, Vanilla Sky, Fight Club, piakkoin tuleva Sucker Punch ja onhan näitä.
Asiaa googlaillessani satuin törmäämään Matrixin innoittamaan filosofiseen pohdiskeluun siitä kuinka todennäköistä on, että elämme tälläkin hetkellä tietokonesimulaatiossa. Nick Bostrom, Oxfordin yliopiston filosofian tohtori, arvelee mahdollisuuden olevan 20 prosentin luokkaa.
On varsin todennäköistä, että nykyisen teknologisen kehityksen vauhdilla muutamassa vuosikymmenessä voimme luoda virtuaalimaailmoja, jotka simuloivat elämää ja ihmisen keskushermostoa riittävän täydellisesti luodakseen tietoisuuden harhan. Jos tulevaisuuden ihmisillä on ollenkaan kiinnostusta tutkia historiaa, käyttäytymistä tai omia sukujuuriaan simulaatioiden avulla, tai jos he edes huvituksekseen rakentavat kansoitettuja Second Lifen tai World of Warcraftin kaltaisia virtuaalimaailmoja, voi simulaatioiden määrä lähentyä eläneiden ihmisten lukumäärää, ja todennäköisyys sille, että tämän tekstin kirjoittaja tai lukija ovat simulaatioita, kasvaa.
Jos taas todellisuus ei ole simulaatio, tarkoittaa se että ihmiskunta on kykenemätön kehittämään teknologiaa, joka tuottaisi riittävää määrää simulaatioita. Tai ehkäpä ihmiskunta on ajautunut itsetuhoisen käyttäytymisensä loogiseen päätepisteeseen ennen tarvittavan teknologian kehittymistä.
Jos teknologia pääsee kehittymään riittävän pitkälle, on myös hyvin mahdollista, että simulaatioden sisällä kehitellään omia simulaatioita. Periaatteessa sisäkkäisiä simulaatioita voi olla lukemattomia, jos vain laskentateho antaa myöten. Idea lähestyy hyvin lähelle gnostilaista maailmankuvaa eriasteisista luoja-olennoista. Tiedonkipinän löytäminen virtuaalitodellisuudessa ei ehkä kuitenkaan johda gnosikseen ja sitä kautta yhteyteen alkuperäiseen jumaluuteen, vaan ehkäpä pelkästään simulaation sammuttamiseen häiriökäyttäymisten takia.
Näitä ideoita pyöriteltiin Matrixissa, mutta myös turhaan unholaan jääneessä 13th Floor -elokuvassa, jossa murhamysteeri ja tutkijoiden rakentama virtuaalitodellisuus nivoutuvat aika kiinnostavalla tavalla yhteen. Loppuratkaisussa (btw, jos et halua elokuvaa spoilattavan, kannattaa skipata loppukappale) käy ilmi, että kyseessä on juuri kerroksittain rakentunut simulaatio.
Tuore gnostilaisia ajatuksia ja simulaatiota pyörittelevä elokuva on Tron Legacy, jossa arkkitehdin virkaa hoitaa alkuperäisen luojajumalan Kevin Flynnin ilkeä kaksoisolento Clu. Clu on alistanut Flynnin alunperin rakentaman virtuaalisen maailman (elokuvassa maailmaa kuvaava termi The Grid taidettiin suomentaa Matriisiksi), oman hirmuvaltansa alle ja karkottanut Flynnin erämaahan. Flynnin pojan, Samin tehtävä on pelastaa Grid ja pelin ulkopuolinen, todellinen maailma Clun armeijan hyökkäykseltä. Elokuvan juonessa ei ole ihmeemmin mitään järkeä, mutta taustatarinan lisäksi mukaan on heitetty täkyiksi muitakin viitteitä gnostilaisiin ideoihin, esimerkiksi gnostilaisittain nimettu ohjelma, Abraxas, sekä jatkuvaa dualismisymboliikkaa. Lopussa sekä hyvä-paha-vastakappeleet yhtyvät Flynnin ja Clun sulautuessa räjähdyksenomaisesti yhteen, että feminiini-maskuliini-dualismi kokonaistuu Samin ja naispuolisen Quorra-ohjelman saadessa toisensa todellisessa maailmassa. Quorra on sekä feminiinisen prinsiipin (Sofia) ilmentymä, myös allegoria matalammasta todellisuudesta, eli Gridistä, korkeampaan todellisuuteen kurkottavasta olennosta.
Toinen tuore elokuva on Christopher Nolanin Inception. Elokuvassa seikkaillaan sisäkkäisissä todellisuuksissa, tällä kertaa tosin tietokoneen luomien maailmojen sijaan unimaailmoissa, joita tosin muokkaavat jälleen arkkitehdeiksi kutsutut henkilöt. Elokuva ammentaa ideansa gnostilaisuuden sijaan selkeämmin jungilaisista maailmoista. Tosin Jung oli hyvin kiinnostunut gnostilaisuudesta ja voidaampa koko jungilaisen psykologian ydin, eli ihmisen eheytyminen – individuaatioprosessi – nähdä dualismin sulautumisena yhdeksi kokonaiseksi minäksi. Inceptionin päähenkilö Cobb on edesmenneeksi vaimoksi henkilöityneen feminiinisen puolensa riivaama, ja tarinan edetessä hänen täytyy kohdata varjonsa ja eheytyä.
Lisäksi elokuva vilisee vihjeitä siihen suuntaan, että koko tarina tapahtuisi jonkun ulkopuolisen arkkitehdin luomassa unitodellisuudessa, limbossa, eikä lopulta kukaan herää todellisuuteen.
Chud.com analysoi Inceptionia ansiokkaasti metaelokuvana, onhan elokuva taidemuotona ikään kuin yhdessä koettua unta, josta herätään elokuvan lopputekstien alkaessa. Koko elokuvataiteen voi siis nähdä eräänlaisena gnostilaisena allegoriana, ovathan elokuvien hahmot käsikirjoittajan, ohjaajan ja näyttelijöiden yhteistyössä luomia virtuaalisia henkilöitä. Harvoin kuitenkin törmää elokuviin, joissa henkilöhahmot alkaisivat epäilemään omaa olemassaoloaan ja haikailemaan todellisuuteen valkokankaan ulkopuolella. Tällaisiakin on varmasti tehty, nyt äkkiseltään ei tule mieleen muita kuin Alejandro Jodorowskyn okkulttinen syvyyspommi, The Holy Mountain, ja sen ikimuistoinen loppukohtaus.
Loppuun vielä listaa gnostilaisia ideoita viljelevistä elokuvista. Jos tulee mieleen lisäyksiä, niin ilmoittakaa kommentteihin. Linkit vie CDONiin.
Mr Nobody
Inception
Matrix-trilogia
Dark City
Jacob’s Ladder
The Lathe of Heaven
The Truman Show
Total Recall
Existenz
Videodrome
The Fountain
13th Floor
The Game
Vanilla sky
Pleasantville
Twelve monkeys
Groundhog Day
Run Lola Run (Muistuttaa muuten rakenteellisesti hiukan Mr. Nobodya)
Fight Club
V for Vendetta
Tron / Tron Legacy
Avalon
Eternal Sunshine of the Spotless Mind
Lord of Illusions
Waking Life
Scanner Darkly
Avatar
Hieno kirjoitus! Sikälikin upposi, koska on tullut tämän viikon ajan kahlattua “Gnosis and Hermeticism” -esseekokoelmaa. Varsinkin Joscelyn Godwin:in “Music and the Hermetic Tradition” on tänään ihastuttanut.
kiitti.
olisi tosi mielenkiintoista kuulla mitä tuossa esseessä kerrotaan? jos huvittaa referoida.
Tämmösethän ne on parhaita elokuvia. Donnie Darko kuuluu myös joukkoon!
Lynchin Mulholland Drive kuuluu myös joukkoon
Kiitos lisäyksistä!
Itelle tuli mieleen hyvin gnostilainen pätkä, The League of Gentlemen’s Apocalypse. En muista millä nimellä tuo tuli suomeen, mutta on siis Herrasmiesliiga-tv-sarjaan perustuva kokoillan elokuva. Leffassa tv-sarjan hahmoja joutuu todelliseen maailmaan, ja tv-sarjan lopettaminen uhkaa hahmojen maailman olemassaoloa. Seuraa paljon sekavia ja koomillisia tilanteita. Hyvä leffa oli muistaakseni.
Minusta Tähtiportti on erittäin gnostilainen sarja. Ihmisille Luojina ja Jumalina esiintyvät hahmot ovat narsistisia öykkäreitä, goa’uldit, joille keskeistä ei ole niinkään se, mitä ihmiset uskovat kuin se, että ihmiset tottelevat ja ori’t, joiden tarkoitus on saada sekoitettua ihmisten pää heidän omalla hölynpölyllään ja saada nämä täten alistettua. Sitten ovat vielä muinaiset, jotka ovat ihmisiä, jotka ovat nousseet korkeammalle tasolle ja jotka ovat luoneet koko porttijärjestelmän, mutta koska he ovat korkeammalla tasolla, he eivät voi puuttua Linnunradan konflikteihin.
Hei loistavaa, Tähtiportti on mennyt jotenkin ihan ohi, pari osaa mitä oon sattunut katsomaan, ei oikein oo innostaneet, mutta nyt pitää ilmeisesti tsekata tuo sarja vähän tarkemmin. Kiitos vinkistä.