Vaikka André Breton kirjoitti, että kaikkein surrealistisin teko on ammuskella sokkona väkijoukkoon, ei tästä Tuusulan vallankumouksellisesta koulusurmaajasta ole hyötyä muille kuin kriisipsykologeille ja kirkolle. Jo muutaman tunnin sisällä kirkko osasi hyödyntää julkisuusarvon markkinoinnissaan. Eivätkä kriisiavun ammattilaiset
olleet sen hitaampia. Seuraavaksi on sitten kaikenmaailman terapeuttien vuoro korostaa kriisiterapian elintärkeyttä, ja tietenkin veronmaksajien kustannuksella.
Kriisi- ja traumaterapian hyödyllisyydestähän ei siis ole mitään kovin varteenotettavaa näyttöä, silti siihen on ihmisten luontaisen hyväntahtoisuuden ansiosta helppo tuupata rahaa sillä verukkeella, että “jos tästä jotain hyötyä olisi”. Eivätkä psykologit tietenkään hyvää rahasampoa ala kritisoimaan, ja hehän ovat ainoita alan auktoriteetteja. Käsittääkseni kriisien mielensisäisen käsittelyn tavoitteena on asioiden hyväksyminen ja lopulta unohtaminen häiritsemästä jokapäiväistä elämää, ja kaikenmaailman traumaterapioissa muistojen vetvominen tuskin edistää unohtamisprosesseja.
Omasta kokemuksesta voin sanoa ettei asoita ole niin helppoa unohtaa jos niitä ei ole kunnolla käynyt läpi. Ne jää tuonne mieleen pyörimään ja niitä ajattelee liikaa. Toisin sanoen en usko terapian olevan pelkkää tyhjänpäiväisyyttä. Se voi selvittää ihmiselle monta asiaa ja sen kautta niitä voi olla helpompi käsitellä… ja ehkä lopulta unohtaa. Tai ehkä niiden kanssa pitää vaan oppia elämään. Kaikkea paskaa tapahtuu mutta se vaan kuuluu tähän.