Huumorijulkaisu Mysteerizinen toinen numero tupsahti äskettäin painosta. Lehti näyttää rujolta, halvasti tehdyltä ja ajottain hankalasti luettavalta, eli juuri siltä kuin pitääkin!

Hain jo ensimmäiseen numeroon hiukan punkahtavaa ilmettä, mutta tällä kertaa päätin lähteä puhtaaseen kopiokone-punkzine-estetiikkaan. Kopiokonetta ei ollut käytössä, enkä viitsinyt lähteä kirjastoon kopioimaan/nitomaan zineä kasaan, joten päädyin koostamaan lehden käytössä olevilla välineillä.

Järjestin sisällön ensin Indesignissa järkeväksi kokonaisuudeksi. Sen jälkeen tulostin tekstit ja kuvat paperille. Samalla tulostin muutamia pulic domain -kuvia käytettäväksi sivujen taustoina. Leikkelin palaset irti ja sommittelin niistä sivukokonaisuudet. Lisäsin muutamia käsin kirjoitettuja otsikoita. Kuvasin sivut kännykällä käyttäen jotain “skannaus”-appia, joka tekee kuvista käytännössä harmaasävyttömiä mustavalkokuvia. Tämä emuloi siis vanhanaikaisen kopiokoneen jälkeä. Joihinkin sivuihin jouduin jättämään myös harmaasävyjä, jottei teksti olisi mennyt aivan lukukelvottomiksi.

Alunperin suunnittelin piirtäväni kanneksi zinen syväläisjuttuun liittyvät potretin syväläisestä, jolla olisi muhkeat kalapuikkoviikset. Epäilin kuitenkin olisiko vitsi auennut kenellekään, joten en vaivautunut piirtohommiin, vaan käytin kansikuvan pohjana zinen ilmeeseen sopivaa Kurt Schwittersin teosta Compositie met typografische elementen.

Lopuksi vein kuvat takaisin Indesigniin. Tässä vaiheessa vaihdoin vielä kannen värin. Ensin suunnittelin tekeväni kannenkin pelkällä mustalla, mutta päädyin käyttämään ykkösnumerosta tuttua pinkkiä. Indesignista eksportoin painotiedoston, jonka lähetin (pikaisen tarjouskierroksen jälkeen) AM Digipainoon.

Lopputulokseen olen varsin tyytyväinen. Tosin olisi pitänyt tajuta pudottaa mustan tasoa. Nyt kopiokoneilluusio rikkoutuu sillä, että musta on modernin digipainokoneen peittävää mustaa, vaikkei aivan 100-prosenttista olekaan. Myös paperi olisi voinut olla vähemmän kylmäsävyistä ja sileää.

Sisältö

Sisältö koostuu jälleen lähinnä olemassaolleista materiaaleista. Pilakuvat ovat enimmäkseen somessa julkaistuja pläjäyksiä, joten sillä haavaa ei meikän seuraajille paljoakaan uutta. Tekstit ovat podcastia (joka sekin on valmistumassa kovaa kyytiä!) varten kirjoitettuja haastatteluja ja irtoläpät enimmäkseen kertaalleen sometettuja.

Suurimman työmäärän aiheutti monisivuinen Oletko aito okkultisti? -quiz, joka perustui pitkälti vanhoihin Saatat olla aito okkultisti -vitseihini, mutta vaati melkoisesti muokkaamista. Siitä muodostuikin zinen temaattinen runko.

Seuraavaan numeroon olisi kiva saada myös muidenkin tekijöiden materiaalia. Sitä voi tarjota alla näkyvän pääkirjoitussivun tietolaatikosta löytyvään osoitteeseen.

Hanki zine tästä.

Kirjoittelin lyhyen ajankohtaissatiiriartikkelin Martti Sirpakka, tekninen äänestäjä, keskittyy vain omaan suoritukseensa, ei vaalitulokseen.

Alunperin idea oli parodioida taktista äänestämistä, mutta lopulta jutusta muodostui äänestämisen ja urheilun koominen kombinaatio, jossa irvaillaan ajatukselle, että äänestäminen on vain suoritus.

Jutun voi lukea Uutissirkuksesta.

Tämä lyhykäinen tieteispläjäys valmistui jo reilusti vuoden 2022 puolella osana piirtopöydän haltuunoton kokeiluja. Tarjosin sitä ensimmäisenä Tähtivaeltajaan, koska itselleni lehti edustaa korkeaa laatua ja on ollut nuoruudessani vahvasti makuani ja tyylitajuani muovaava kokemus. Halusin siis nähdä sarjakuvani nimenomaan Tähtivaeltajan sivuilla ja onneksi myös päätoimittaja Jerrman piti sarjakuvasta riittävästi hyväksyäkseen sen julkaisuun. Tosin odotusaika oli melko pitkä, koska sarjakuvalle on ymmärrettävistä syistä lehdessä vain vähän tilaa ja tarjokkaita epäilemättä löytyy. Sarjis julkaistiin Tähtivaeltajan numerossa 3/2023.

Mietin myös sarjakuvan ulkomaille tarjoamista ja kysyin asiaan vinkkejä käsikirjoittaja/kirjailija Hannu Kesolalta. Kesolallahan on kokemusta käsikirjoitusten myymisestä Heavy Metaliin ja muihin jenkkilehtiin, joten häneltä neuvon kysyminen vaikutti luontevalta. Mukavana heppuna Kesola antoi yhteystiedot erääseen amerikkalaiseen antologialehteen, jossa oltiinkin kiinnostuneita julkaisemaan pätkä, kunhan sopiva rako löytyy. Vielä ei ole löytynyt ja mahtaako löytyäkään.

Sarjis on siis yksi muutamasta scifi-/kauhujutusta, joiden parissa olen puuhastellut pikkuhiljaa – tosin ainoa tähän mennessä valmistunut. Toinen on aivan loppusuoralla, mutta viime aikoina eräs pitempi projekti on syönyt ajan näiltä novellihankkeilta. Tästä pitemmästä sarjakuvasta toivottavasti kuullaan tarkemmin ennen pitkää.

Lue sarjis tästä.

Julkaisin 40-sivuisen vihkollisen splatterpunkista ammentavaa lyhytproosaa ja runoja. Tyyli on transgressiivistä, seksiä ja väkivaltaa tihkuvaa rujostelua. Harkitsin jopa sisältövaroituksen liittämistä kanteen, sen verran ryönäisissä vesissä ajoittain kahlataan. Tosin oletan genretietoisen lukijan ymmärtävän missä mennään. Muut toivoakseni osaavat pysyä tekeleestä erossa.

Takakansiteksti:

Painajaismainen sukellus vantaalaisen ostoskeskuksen irvokkaaseen lähimenneisyyteen.

80-luvulla rakennettuun ja 2012 purettuun Vantaan Hahlokallion pahamaineiseen ostoskeskukseen liittyy monia hämäräperäisiä kuolemia, kummallisia uskomuksia, joukkopsykooseja ja selittämättömiä myrkytysoireita. Ostarin historiaa tutkineen Anni Pintereen jäämistöstä löytyneet tarinat ja runot julkaistaan nyt vihdoin kolmiosaisena pienkustannesarjana.

Innostuin lyhyemmän muodon kauhusta luettuani Matthew M. Bartlettin törkyhyvän esikoiskokoelman Gateways to Abomination. Surrealistiset, kauniisti kirjoitetut, aikailematta kauhun pimeään ytimeen sukeltavat tarinat saivat ajattelemaan, että hitto, tämmöistä olisi mukava kirjoittaa. Varsinkin perinteisen tarinarakenteen korvaaminen tajunnanvirtamaisella ryöpytyksellä tuntui vapauttavalta. Omiin teksteihini hiipi luonnostaan vahvempaa rakenteellisuutta ja itseäni kiinnostavia teemoja, joten pastissinmaulta toivottavasti vältytään. Toki vaikutteet on varmasti havaittavissa.

Jotenkin kokonaisuuteen tuntui sopivan myös runoja, joten uskaltauduin kokeilemaan myös niitä. Aiempaa kokemusta runojen kirjoittamisesta, tai edes lukemisesta ei paljoakaan ollut. Tosin luin alle Tommi Parkon Runoilijan työkalupakki -kirjan, joka selkeytti kyllä erinomaisesti runouden keinoja. Ilman sitä en olisi tullut edes yrittäneeksi.

Vihkoja on tarkoitus julkaista kaksi lisää. Oman aikaansaavuuteni tuntien veikkaisin, että näiden ilmestymisen todennäköisyys on luokkaa fifty-sixty. Raakamateriaalia on kuitenkin jo runsaasti mätänemässä uusiksi, toivottavasti entistä absurdeimmiksi kauhuiksi.

Vihkon ulkoasua miettiessä lähdin helpoimman kautta ja piirsin nipun suolia ja ostarin epämääräisen hahmon. Olisin halunnut painattaa kansikuvat pelkällä mustalla värilliselle kartongille niin, että ensimmäisen vihkon kansi olisi punainen ja seuraavat jotain muuta väriä, itse kuva-aiheen pysyessä samana. Siitä olisi tullut mukava retrozinefiilis. Tämä kävi kuitenkin mahdottomaksi, sillä ilmeisesti koronan jälkeen joku värikartonkia valmistava tehdas meni konkurssiin ja nyt ainakaan pääkaupunkiseudulla ei oikein mistään saa läpivärjättyä kartonkia (tai jotain tällaista eräs digipainohenkilö selitti). Päädyin sitten toteuttamaan kannen perinteisempään tapaan.

Kauhun ja himon ostari: Hahlokallion ostoskeskukseen liittyviä kertomuksia, kuulopuheita ja urbaanilegendoja, osa 1 on nyt tilattavissa verkkokaupasta 8 euron hintaan ja meikältä tai Aavetaajuuden putiikilta 7 eurolla.

Vihkosta on tehty 150 kappaleen numeroitu painos.

“Ihastuttavan groteskeja kehokauhuvisioita ja räkäisen lähiötodellisuuden nyrjäyttelyä, joka jää kummittelemaan mieleen. Täysin Clive Barkerin veroista tavaraa.”

– Artemis Kelosaari

Tästä löytyy projektin päivittyvä infosivu.