Paratutkimuksesta

 Posted by at 10.31  Artikkelit, Paratiede
joulu 212008
 

Eräs paratutkimuksen ja paratieteiden kiinnostava piirre on tutkimusalueen hidas mutta jatkuva kaventuminen. Paratutkimus tarkoittaa paranormaalien ilmiöiden, eli ilmöiden, joilla ei ole uskottavaa luonnontieteellistä selitystä, tutkimista. Kun ilmiö saa jonkun uskottavan selityksen, tai konventionaalinen tiede laajenee käsittämään myös ilmiön paranormaaliksi luokitellun selityksen, ilmiö lakkaa olemasta paranormaali. Ilmiö jättää lapsuuskotinsa ja tieteellisten arviointien, mittausten ja ennenkaikkea tutkijoiden ja tiedeyhteisön hyväksynnän kautta ilmiö muuttuu vakavastiotettavaksi tieteeksi. Näin on tapahtunut ainakin hallusinaation, hypnoosin, plasebo-ilmiön, akupunktion jne. kohdalla.

Tämän uskoisin johtavan siihen, että paratutkijoiden on jatkuvasti löydettävä uusia tutkimuskohteita entisten huvettua (oletuksena on tietenkin tutkijaluonne, joka on kiinnostunut nimenomaan uusista ja tuntemattomista asioista ja identifioi itsensä nimenomaan paratutkijaksi, eikä välttämättä liu’u ilmiön mukana konventionaalisen tieteen piiriin). Kun tutkija on näin pakotettu suuntaamaan mielenkiintonsa entistä yliluonnollisempiin ilmöihin ja niiden selittämiseen ei-konventionaalisin keinoin, ovat ilmiöt ja selitykset yhä harvinaisempia, epäuskottavampia, mielikuvituksellisempia ja oudompia. Tämä johtaa liialliseen hyväuskoisuuteen ja kaaoksen tilaan, jossa paratutkimuksesta kiinnostuneet jotuvat seulomaan älyttömästä määrästä omituisia ilmöitä/selityksiä ne edes jokseenkin uskottavat ja rationaaliset. Tämä taas vähentää koko paratutkimuksen uskottavuutta konventionaalisen tieteen silmissä. Esim. PSI-ilmiön tutkimisen vakavastiotettavuus kärsii suuresti kun samaan aikaan puhutaan abduktio-kokemuksista, kummituksista tai kuusiulotteisilta venuslaisilta kanavoiduista viesteistä(enkä nyt tarkoita etteivätkö kuusiulotteiset venuslaiset olisi mielikuvitusta kutkuttavia tyyppejä, ja jollain tasolla varmasti vakavastiotettavia, mutta tuskin tieteellisessä mielessä). Uskottavatkin selitykset ja todisteet ilmiöistä on helppo niputtaa väheksyvästi: ”tuo nyt on taas sitä paratiedettä”. Kun asia on kerrran leimattu huuhaaksi, on stigma hyvin vaikea ravistaa pois.

Paranormaalin ympärillä vallitsee siis jatkuvasti mylläävä kaaos, jossa eriasteisesti uskottavat väitteet sinkoilevat edestakaisin ja jossa jokaisella osaanottajalla on erilainen käsitys kulloisesestakin asiasta, ja useimmiten ainakin jonkinlainen mielipide mihin tahansa asiaan. Ristiriitaisia ilmiöitä, todisteita ja teorioita on mielinmäärin. Paranormaaliin ja rajatieteisiin tutustuminen on lopulta juuri tästä syystä erinomaisen opettavainen kokemus.

Mielipiteiden kaaos on kuin todellisuuden malli: koskaan ei voi olla varma asioiden paikkaansapitävyydestä, sama ilmiö koetaan hyvin monilla eri tavoilla ja kokemukset johtavat erilaisiin selitysmalleihin. Lopulta yksilö toivottavasti oppii lukemaan väitteitä ja faktoja kriittisesti ja kehittää omaa arvostelukykyään, ja viimekädessä oppii sen, että maailma toden totta on ristiriitainen paikka.

Totuus on siis aina suhteellinen käsite. Tämän ymmärtäminen vaatii kriittistä suhteutumista kaikkiin auktoriteetteihin. Kasvavaa lastakin on välillä hyvä narrata, jotta kriittinen arviointkyky kehittyisi. Lapsen on syytä oppia että kaikki mitä vanhemmat (ja sittemmin poliittiset, uskonnolliset tai tieteelliset auktoriteetit) sanovat, eivät välttämättä olekaan absoluuttinen totuus.

Lisälinkit:

marras 272008
 

Magia ja uskonto on äkkiseltään helppo nähdä kuuluvan samaan maailmankuvaan, onhan kummankin peruspyrkimys luoda yhteys transendentteihin voimiin. Näillä on kuitenkin myös pohjimmiltaan merkittäviä eroja. Uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit osoittavat alistumista ylemmän voiman tahtoon. Leimallista on Jumalan pyyteetön palvominen, ylistäminen ja vastoinrikkomusten alituinen hyvittäminen. Magialle taas on ominaista pyrkimys ottaa valta yli luonnon, sattuman ja henkiolentojen, tai vähintäänkin toimia näiden kanssa tasavertaisina. Tarkoitus on ohjailla luonnolliset tapahtumat oman tai yhteisön tahdon mukaisiksi. Vanhimmat tunnetut maagiset käytännöthän pyrkivät juuri tähän: turvaamaan metsästysonnen tai hyvän sadon. Tietenkin esim. 100 kertaa toistettu pyyntörukous lähenee maagista mekaniikkaa, eli rajanveto voi olla joskus hankalaa. Ymmärtänette kuitenkin lähtökohtaisen eron. Rukouksen ja magian eroja pohtii myös Matti Tossavainen, tosin redusoiden magian alkukantaisuudeksi.

Moderni magia nähdään enemmän henkilökohtaisena työskentelynä ja henkisenä kasvuna kuin yhteisöllisenä toimintana, mutta itsen ja ympäristönsä hallinta on yhä erityisasemassa. Kuten joku jossain yhteydessä sattuvasti lohkaisi, magia on universumin Leatherman’s Tool. Työkalu, joka jeesaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Eräs keino hallita on ymmärtää. Maagin tulee ymmärtää ylemmän todellisuuden mekaniikka. Hänen tulee tietää millä sanoilla mitkäkin luonnonhenget, henkiolennot, enkelit ja demonit saa tekemään mitä maagi haluaa. Maagin tulee tuntea henkivaltojen nimet, piirtää tietyt sinetit, tehdä eleet, osata invokaatiot ja evokaatiot. Modernimman maagisen ajattelun puitteissa maagi ymmärtää oman psyykkeensä toiminnan, ymmärtää uskomusjärjestelmänsä mekanismit, kielen merkityksen, tuntee oman ja kollektiivisen alitajunnan, symbolit, temput…

Olli Alho vetää ”Makiaa magiaa”-kirjasen artikkelissa edellisestä yhteläisyyksiä jopa viihdetaikuuteen.
Esiintyvä taikuri tuntee sleittien kulut ja on opetellut ne täysin automatisoiduiksi. Hänellä on tieto jota katselijalla ei ole. Katselijan kannalta tapahtuu ihmeitä: todellisuus ei ole enää ennustettavissa, ruutukuningatar on jossain aivan muualla kuin mihin katselija sen asetti. Ihme on kuitenkin vain katselijan havainnoissa, taikuri ymmärtää salatun logiikan ja pystyy esittämään ihmeen varmuudella, hämmentymättä todellisuuden kausaaliteetin säröytymisestä. Taikuri näyttää käsittelevän todellisuutta mielensä mukaan.

Näin magia läheneekin uskonnon sijaan tiedettä. Magia lähtee todellisuuteen vaikuttavien mekanismien ymmärtämisestä, ei uskosta korkeampien voimien armoon tai niiden arvaamattomuuden pelosta.

Myös tiedonhankinta muistuttaa tieteellistä prosessia. Uskonnon piirissä tieto tulee annettuna ja siihen tulee suhtautua vääristelemättömänä totuutena, dogmana. Maagi, tai tässä tapausessa paremminkin mystikko, luottaa vain omaan kokemukseensa, empiiriseen tutkimukseen. Esimerkiksi mietiskelyn kautta mystikko pyrkii suoraan yhteyteen Jumalaan ja hakee ekstaattisia kokemuksia. Lopulta hän saavuttaa tiedon, gnosiksen. Vaihtoehtoinen reitti voi olla syödä kourallinen kärpässieniä, langeta loveen ja hakea tieto alamaailman henkiolennoilta. Tuli tieto sitten gnostilaisittain ihmisen sisäpuolelta, jumaluuden kipinästä ihmisen sielussa, taikka keskustelussa pyhän suojelusenkelin tai jonkun muun ulkopuolisen entiteetin kanssa, on tieto aina omien henkilökohtaisten kokemusten kautta todennettua, eli ainakin henkilökohtaisella tasolla todempaa kuin dogmaattinen ja annettuna otettu tieto.