Vielä koulusurmista

 Posted by at 14.40  Linkit, Yhteiskunta
marras 122007
 

Fraktaaliepäjärjestyksettömyys-blogin kirjoittaja analysoi koulusurmaajan motiiveja kiinnostavasti sosiologisista lähtökohdista: Se olisit voinut olla sinä. Erityisesti kirjoittaja kiinnittää huomiota ammuskelijan tavallisuuteen ja koululaitoksen kuristavuuteen. Harmi etten ole tutustunut sosiologiaan sen vertaa, että tietäisin kuuluuko tuo kyyninen ”ihmiset kopiokoneina” -teema sosiologiseen paradigmaan, vai onko se osa kirjoittajan omaa maailmankatsomusta.

Tuusulan koulutapaturman suorittaja nosti ”panokset” korkealle ja kopioi murha ja itsemurhakäyttäytymistä. Molemmat ovat suurimpia kansallisia ideaaleja sotatilassa. Siihen meidät kasvatetaan lapsesta lähtien säestämällä ala-astettamme nationalismilla ja talviosodan sankaritarinoilla. Sotaelokuvissa itsensä uhraaminen ryhmän puolesta on verrattavissa Kristus-myyttiin. Sotatilassa ihmisten murhaaminen on suurinta mahdollista sankaruutta. Tuusulan tapaturmassa tehtiin molemmat: murha ja itsemurha. Itsemurha voimakkaan symbolisen teon jälkeen on varoittava viesti meille siitä millaisen maailman me epäonnekkaat elossaolevat joudumme kohtaamaan.

Fraktaaliepäsagdsafgdflökf on muutenkin kiinnostava blogi, liittäisin sen blogrolliini jos olisin jaksanut sellaisen tehdä.

Kriisiterapiasta

 Posted by at 1.13  Yhteiskunta
marras 122007
 

Meinasin kirjoittaa tämän edellisen postauksen kommentteihin vastaukseksi nimimerkille aivokuollut, mutta teimpä sitten kuitenkin uuden jutun.

En tarkoittanut edellisen postauksen kritiikillä tietenkään sitä, ettei surutyön tekeminen ja tapahtumien käsittely olisi elintärkeitä asioita raskaiden vastoinkäymisten prosessoinnissa. Sensijaan aikomukseni oli enempikin kritiseerata Freudin traumateoriaan pohjaavan hoitomuodon yletöntä suosiota ja sen rajua kasvua vuodesta 1990. 1990 järjestettiin siis Suomen ensimmäinen ns. debriefing-istunto. Kiistellylle pohjalle rakentuva terapiointi nauttii kiistatonta suosiota niin tiedotusvälineiden kuin tavallisen kansan keskuudessa, vaikka todellisesta tehosta ei ole näyttöä. Onkin olemassa viitteitä, että kriisiterapia olisi ennemminkin haitallista. Esimerkiksi Tanskassa on tehty tutkimuksia, joissa kriisiapua saaneet onnettomuuksien uhrit ovat toipuneet huonommin kuin ilman hoitoa jääneet. Suomessa saatiin Myyrmannin ostoskeskkuksen pommi-iskun jälkihoidon  yhteydessä samansuuntaisia lopputuloksia.

Suurin ongelma tässä on mielestäni se, että kriisiterapian tarpeellisuuden korostaminen muokkaa ihmisten käsityksiä omista kyvyistä selviytyä elämään väistämättömästi liittyvistä järkytyksistä ja menetyksistä. Tämä avuton ihmiskuva on saanut suurimman suosion kriisiterapian syntysijoilla USA:ssa, jossa huomattava osa työkykyisistä kansalaisista hoidattaa itseään vuosikausia kaikanlaisissa kalliissa terapioissa.

Kriisipsykologien asenne ihmisiä kohtaan on vahvasti holhoava ja ihmisten omaa selviytymiskykyä väheksyvä. Oletuksena on, että mieleltään eheän ja terveen ihmisen ei odoteta selviävän elämän vastoinkäymisistä ilman koulutetun auttajan apua.

Käytin tekstin lähteenä Pasi Jaakkosen artikkelia kirjasta Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa.