marras 042015
 

Martinismi on yksi vähemmän tunnetuista esoterian suuntauksista Suomessa. Käsitteenä se on syntynyt 1800-luvun lopulla mutta juontaa ideologisesti juurensa 1700-luvun Ranskaan Martinez de Pasqually ja Louis-Claude de Saint-Martin -nimisiin miehiin. Opillisesti martinismi voidaan kiteyttää raamatulliseen teoriaan ensimmäisen ihmisen lankeemuksesta sekä jälleenyhdentymiseksi kutsuttavasta paluuprosessista takaisin jumalyhteyteen. Nykyisin martinismi yhdistetään ennen kaikkea kristilliseen mystiikkaan ja esoteeriseen kristillisyyteen, mutta tutkittaessa perinteen historiaa se osoittautuu paljon näitä käsitteitä moniulotteisemmaksi. Lisäksi martinismin ja ns. gnostilaisten kirkkokuntien välillä on ollut 1800-luvulta alkaen mielenkiintoisia henkilöyhteyksiä, joita ei voida jättää huomioimatta arvioitaessa martinismin asemaa länsimaisen esoterian historiassa.

Martinez de Pasqually syntyi vuonna 1727 Grenoblen kaupungissa Ranskassa. Hän oli 28-vuotiaasta asti aktiivisesti mukana Ranskan vapaamuurariliikkeessä ja perusti vuonna 1765 oman Ordre des Chevelier Maçons Élus Cohen de L’Univers –nimisen ryhmän. Sanojen Élus Cohen voidaan kääntää tarkoittavan ”valittuja pappeja”. Alemmilla tasoilla tämä ryhmä toimi puhtaasti vapaamuurarillisessa viitekehyksessä, mutta ylimmillä Reaux-Croix –asteilla jäsenille opetettiin salaista teurgista magiaa yhteyden saamiseksi fyysisen maailman takana vaikuttaviin voimiin. Pasquallyn mukaan enkeleiksi kutsuttavat jumalalliset olennot olivat ainoa yhteys langenneen ihmisen ja korkeimman Jumalan välillä. Kirjassaan Treatise on the Reintegration of Beings Pasqually esitti ensimmäisen kerran näkemyksiään Eedenin puutarhasta ja Kristuksesta parantajana, jonka avulla eheytyminen takaisin paratiisilliseen alkutilaan voitaisiin saavuttaa. Vuonna 1772 Pasqually muutti Haitille, jossa hänen arvellaan jatkaneen ryhmän toimintaa integroiden siihen vaikutteita paikallisesta voodoosta. Pasquallyn salaseuran on väitetty olleen vuonna 1791 järjestetyn suuren Bois Caïman –voodooseremonian taustalla. Seremoniassa kaikki paikalla olleet vannoivat taistelevansa Haitin vapauden puolesta. Tästä tapahtumasta alkanut vallankumous johti alueen itsenäistymiseen vuonna 1804.

Louis-Claude-de-Saint-Martin

Lous-Claude de Saint-Martin

Vuonna 1743 syntynyt Lous-Claude de Saint-Martin oli liittynyt valittuihin pappeihin vuonna 1768. Hän eteni nopeasti järjestön ylimmille asteille ja lisäksi hänestä tuli Pasquallyn henkilökohtainen sihteeri. Saint-Martin ei ollut kuitenkaan tyytyväinen järjestön monimutkaisiin teurgisiin rituaaleihin vaan piti sisäistä kontemplaatiota turvallisempana tienä tavoitellun päämäärän saavuttamiseen. Lopulta hän erosi Élus Cohen -ryhmästä ja alkoi kehittää ”sydämen tieksi” kutsumaansa suuntausta. Kuuluisaksi tulleen lainauksen mukaan hänen filosofiansa tarkoituksena on ”päästä sisään jumalallisen sydämeen ja saamaan jumalallinen sisään omaan sydämeensä”. 1600-luvun alussa vaikuttaneen saksalaismystikko Jakob Böhmen näkemykset hengellisestä reintegraatiosta ja jumaluuden naispuoleisesta olemuksesta olivat Pasquallyn lisäksi merkittävänä vaikuttajana Saint-Martinin kirjoissa. Saint-Martin kutsuikin Böhmeä toiseksi mestarikseen. Pseudonyymillä ”Tuntematon filosofi” kirjoitetut kirjat muodostavat nykyisin martinismiksi kutsuttavan oppisuunnan perustan. Saint-Martinin aikana tämä nimitys ei ollut käytössä, eikä hän tiettävästi muodostanut ympärilleen organisoitunutta ryhmää tai järjestöä.

Myöhemmin martinismin lähes kadottua 1800-luvun aikana uusgnostilaiset kirkkokunnat tekivät tulemistaan Ranskassa. Yhtenä merkittävänä henkilönä tässä liikkeessä oli Jules-Benoît Stanislas Doinel du Val-Michel, joka tunnetaan yleisemmin nimellä Jules Doinel. Vuonna 1842 syntynyt Doinel keräsi haltuunsa Ranskassa 1100-1300 -luvuilla vaikuttaneisiin kataareihin liittyviä asiakirjoja sekä valentilonaiseen gnostilaisuuteen liittyviä tekstejä. Vuosien 1888-1889 aikana Doinel koki useita uskonnollisia kokemuksia, joiden jälkeen hän päätti aloittaa gnostilaisuuden palauttamisen kristinuskoon. Tätä tarkoitusta varten hän perusti Pariisissa vuonna 1890 Église Gnostique –kirkon toimien itse kirkon patriarkkana. Tau Valentinus II -nimen ottaneen Doinelin näkemystä varhaiskristillisen ajan gnostilaisuuden ja keskiajan kataareiden yhteydestä voidaan pitää validina, sillä historiantutkimuksen valossa yhteydet näiden liikkeiden välillä näyttävät hyvin todennäköisiltä. Ajanlaskun ensimmäisten vuosisatojen aikana, katolisen kirkon dogmatisoituessa, gnostilaista kristillisyyttä edustaneet ryhmät joutuivat vainojen kohteeksi. Osa näiden liikkeiden kannattajista siirtyi Lähi-idän alueelta Balkanin niemimaalle, muodostaen bogomiileiksi kutsutun uskonliikkeen. Kataarit olivat suora jatkumo Pohjois-Italiaan ja Ranskaan siirtyneistä bogomiileista. Doinelin kirkon liturgia perustui rekonstrukturoituihin versioihin kataareiden rituaaleista ja näkyvimpänä erona valtakirkkoihin oli se, että gnostilaisten ja kataareiden tapaan kirkollisia virkoja hoitivat sekä miehet että naiset. Kirkon hallinnosta vastasi mies- ja naispuolisen piispan muodostama pari ja papisto koostui vastakkaista sukupuolta olevista diakonipareista. Kriittisenä huomiona voidaan esittää Doinelin näkemysten gnostilaisuudesta olleen puutteellisia, sillä suuri osa aihetta käsittelevästä lähdeaineistosta löydettiin Nag Hammadista vuonna 1945. Lisäksi 1800-luvulla tunnettu gnostilainen teksti Pistis Sofia käännettiin ranskaksi vasta vuonna 1895, minkä jälkeen Doinelin seuraaja Louis-Sophrone Fugairon täsmensi kirkon gnostilaista ideologiaa katekismuksessaan vuonna 1899.

Papus

Papus

Perustettuaan kirkkonsa Doinel vihki useita henkilöitä sen piispoiksi, eräänä näistä kirjailijanimellä ”Papus” tunnettu ranskalainen Gérard Encausse. Encausse oli nuoresta asti perehtynyt kabbalaan, alkemiaan ja seremonialliseen magiaan mm. Eliphas Levi -nimisen okkultistin kirjoitusten kautta. Encausse liittyi Teosofiseen seuraan heti sen perustamisen jälkeen mutta erosi pian kyllästyttyään seuran itämaisten näkemysten painottamiseen. Vuonna 1888 Encausse oli perustanut oman kabbalaan pohjautuvan ruusuristijärjestön. Hän oli jäsenenä useissa esoteerisissa ja vapaamuurarillisissa järjestöissä, mm. Hermetic Order of the Golden Dawnissa, mutta keskittyi erityisesti henkiin herättämänsä martinistijärjestön toimintaan. Vuonna 1891 Encausse kertoi saaneensa haltuunsa Martinez Pasquallyn alkuperäiset dokumentit 1700-luvulta ja saaneensa valtuuden riitin uudelleen käynnistämiseen ystävältään Henri Vicomte de Laagelta. De Laagelle valtuus oli siirtynyt hänen isoisältään, jonka martinismin perustaja Louis-Claude de Saint-Martin oli itse vihkinyt traditioon. Kuten todettua, Saint-Martinin teoriat sisältävät paljon vaikutteita 1600-luvun saksalaismystikolta Jakob Böhmeltä, esimerkiksi näkemyksen jumaluuden feminiinisestä olemuksesta, ”taivaallisesta Sofiasta” ja mystikon pyhästä avioliitosta tämän kanssa. Tämän eroottishengellisen vivahteen voidaan katsoa olevan jopa raison d’être sekä martinismin että ranskalaisen uusgnostilaisuuden taustalla, joten ei ole ihme, että nämä kaksi liikettä ovat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa.

Tärkeä linkki Encaussen martinistiperinteen ja Jules Doinelin Gnostilaisen kirkon  jatkumossa oli saksalainen vuonna 1855 syntynyt Theodor Reuss. Reuss oli korkea-arvoinen vapaamuurari Swedenborgilaisessa riitissä, Skottilaisessa riitissä ja Memphiksen ja Misraimin riitissä. Hän oli lisäksi jäsenenä useissa esoteerisissa liikkeissä kuten Socieatas Rosicrucianassa. Reuss ja Encausse tutustuivat 1900-luvun alussa vaihtaen hallussaan olleita patentteja: Encausse nimitti Reussin martinistijärjestön Saksan osaston tarkastajaksi, ja vastaavasti Reuss teki Encaussesta perustamansa Ordo Templi Orientisin kymmenennen asteen jäsenen. Reuss oli perustanut O.T.O:n 1900-luvun alussa vapaamuurariuden ylempiä astejärjestelmiä kokoavaksi järjestelmäksi yhdessä Carl Kellnerin, Franz Hartmannin ja Henry Kleinin kanssa. Reussin mukaan O.T.O. piti hallussaan paitsi esoterian ja vapaamuurariuden, myös kaiken todellisen uskonnollisuuden salaisuutta. l’Église Catholique Gnostique sai alkunsa Doinelin kuoleman jälkeen vuonna 1907 Eugéne Vintrasin perustaman Carmelin Kirkon ja Bernard-Raymond Fabré-Palapratin Alkukristillisen Johanniittakirkon liittyessä l’Église Gnostiqueen. Seuraavana vuonna kirkko muutti kuitenkin nimensä l’Église Gnostique Universelleksi eli Yleiseksi Gnostilaiseksi kirkoksi. Ennen tätä Ranskan O.T.O:n johdossa toiminut Encausse antoi yhdessä muiden Gnostilaisen kirkon piispojen kanssa Reussille vihkimyksen kirkon piispaksi. Kirkon muututtua Yleiseksi Gnostilaiseksi Kirkoksi jäi aiemman Gnostilais-katolisen kirkon auktoriteetti Reussille, joka tämän jälkeen liitti sen osaksi Ordo Templi Orientisia. Vuonna 1911 Encausse julisti Yleisen Gnostilaisen Kirkon Martinistijärjestön viralliseksi kirkoksi. Näiden kirkkojen päätehtävä oli tehdä eukaristian sakramenttiin osallistuminen mahdolliseksi roomalaiskatoliseen kirkkoon kuulumattomille, samaan tapaan kuin Vapaa katolinen kirkko toimii suhteessa Teosofiseen seuraan. Yksi O.T.O:n korkean asteen Reussilta saaneista henkilöistä oli haitilainen Lucien-Francois Jean-Maine. Hän oli saapunut Ranskaan vuonna 1899 saamaan piispanvihkimyksen Gnostilaiseen kirkkoon saatuaan sitä ennen isältään Pasquallyn teurgisen perinteen sisältäneen haitilaisen voodoon korkeimmat vihkimykset. Myöhemmin 1920-luvulla Jean-Maine perusti oman gnostilaisen kirkon nimeltä Ecclesia Gnostica Spiritualis ja irrottautui O.T.O.:sta perustaen Haitille Ordo Templi Orientis Antiqua -järjestön. Jean-Mainen perinteen jatkajana pidetään nykyään Michael Bertiauxia.

1900-luvun esoterian keskeisimmäksi vaikuttajaksi tullut Aleister Crowley oli syntynyt Warwickshiressa Englannissa  vuonna 1875. Crowley oli jo nuorena liittynyt Golden Dawn -järjestöön, johon myös Encausse kuului. Vuonna 1912 Crowley tapasi Reussin, joka tämän jälkeen teki hänestä Ordo Templi Orientisin englanninkielisen kielialueen johtajan. Vuonna 1913 Crowley kirjoitti uusiksi Gnostilais-katolisen kirkon messun tutustuttuaan Moskovassa ortodoksikirkon liturgiaan. Samalla kirkosta alettiin käyttää yleisesti latinankielistä nimeä Ecclesia Gnostica Catholica. Myöhemmin Reussin kuoltua Crowley nousi O.T.O:n johtoon mutta oli jo sitä ennen kirjoittanut järjestön vihkimyskaavat uusiksi perustamansa thelema-opin mukaisiksi. Thelema oli saanut alkunsa, kun Crowley oli vuonna 1904 vastaanottanut Kairossa Lain Kirjaksi kutsuttavan kirjoituksen. Lain Kirjan oli tarkoitus aloittaa uusi aikakausi inhimillisessä ajattelussa, kulttuurissa ja uskonnossa uskontojen “keskeisen salaisuuden” ollessa tietenkin muuttumaton. Opin keskiössä on työskentely yksilön todellisen tahdon ja identiteetin löytämiseksi. Kaikkea tällaista työskentelyä kutsutaan thelemassa magiaksi, elämisen taidoksi, kun taas toisten tahtoon puuttuminen nähdään mustana magiana. Kuten Jules Doinel aikoinaan myös Crowley piti tärkeänä, että järjestö oli avoin sekä miehille että naisille. Papittaren rooli onkin oleellinen EGC:n Gnostisessa messussa. Yhteydet ruusuristiläisyyden ja martinismin sekä toisaalta O.T.O:n ja EGC:n välillä jatkuvat edelleen tänäkin päivänä. Vuonna 1921 Reuss oli antanut O.T.O:n seitsemännen asteen kunniajäsenyyden Muinaisen ja Mystisen Ruusuristiveljeskunnan A.M.O.R.C:n perustajalle Harvey Spencer Lewisille. Perinteinen Martinistiveljeskunta on nykyisin osa A.M.O.R.C:n organisaatiota, EGC:n toimiessa Ordo Templi Orientisin liturgisena haarana.

Tarot-korttien historia

 Posted by at 14.40  Tarot
joulu 292009
 

Tarot-peli ja tarotin synty

Kukaan ei tiedä mistä tarot-korttien kuva-aiheet ovat varsinaisesti peräisin. Siitä on kuitenkin esitetty hanakasti hyvin vaihtelevia ja mielikuvitusta kutkuttavia teorioita. Jotkut väittävät tarotin periytyvän muinaiselta Atlantikselta, toiset ovat olleet varmoja tarot-syboliikan egyptilaisesta alkuperästä, jotkut taas pitäytyvät pelkästään todistettavissa faktoissa ja väittävät tarotilla olevan korkeintaan 1400-luvulle ulottuvat juuret.

Tarotin tutkimisen voi jakaa karkeasti kahteen haaraan. Toinen edustaa niin sanottua esoteerista historiantulkintaa ja toinen niin sanottua eksoteerista tulkintaa.

Esoteerinen tulkinta väittää tarokortteihin kätkeytyvän salaisuuksia. Tulkinta perustuu ajatukseen, että joskus muinoin tarot-kortit muodostivat eräänlaisen kirjan, joka sisälsi opetuksia ikuisista viisauksista. Myöhemmin ymmärrys näistä viisauksista joko unohtui, tai se tietoisesti naamioitiin kirkon vainolta piiloon viattoman näköiseksi korttipeliksi. Tarot-kirjan sivut ikäänkuin revittiin irralliseksi ja kätkettiin vain niiden löydettäväksi, jotka osaisivat tulkita salattut totuudet ja avata mystisen Tarot-koodin.

Sittemmin monet esoteerikot ovat pyrkineet palauttamaan tarotit alkuperäiseen paljaaseen muotoonsa, mutta todellisuudessa he ovat vain sekoittaneet korttien järjestystä, vaihtaneet korttien nimiä ja liittäneet korttien kuva-aiheisiin uusia, mielestään relevantteja symboleja. Tämä on osaltaan sumentanut tarot-symbolien alkuperää.

Eksoteerinen tulkinta taas rajaa tutkimuksen ulkopuolelle teoriat salatuita tarkoitusperistä, ja paneutuu pelkästään nykyään löydettäviin faktoihin.

Tarottien faktinen historia on vahvasti sidoksissa tavallisten pelikorttien kehitykseen. Tarotpakka määritelläänkin syntyneen siitä, kun egyptiläisten mamelukien Eurooppaan tuomaan 52 kortin pelikorttipakkaan lisättiin 22 valttikorttia ja jokaiseen maahan yksi hovikortti lisää. Ensimmäiset lähes kokonaiset tarot-pakat ovat peräisin 1400-luvun alkupuoliskolta Milanon aluetta hallinneiden Viscontin ja Sforzan sukujen hoveista. Vanhimmat säilyneet kortit olivat siis aatelisten huvituksia, eikä mikään viittaa silloisten tarotkorttien muuhun kuin pelaamiskäyttöön.

Aatelisten tilaamat, käsin maalatut, lähinnä taideteoksiksi rinnastettavat kortit ovat säilyneet meidän päiviimme saakka, koska niitä on säilytetty huolella arvonsa mukaisesti. Sen sijaan rahvaan käyttämät puupiirroksista painetut kortit olivat lähinnä kulutustavaraa, ja näitä kortteja on säilynyt paljon huonommin. Varsinaisesti ei siis tiedetä ovatko ylhäisön käyttämät kortit ensimmäisiä tarot-kortteja, vai oliko niiden taustalla vielä vanhempi perinne. Rahvaan käyttämät kortit eroavan hiukan aatelisten korteista, joiden kuvamaailma oli hillitympää, esimerkiksi Pyörä-kortin hahmojen eläimellisiä piirteitä oli häivytetty taustakuviointiin. Aatelisten korteista myös puuttuvat Paholainen ja Torni, ne ovat joko hävinneet, tai tarottien kuvittajat näkivät paremmaksi jättää hämäräperäisimmät kortit kokonaan pois.

Puupiirroskorteista vakiintui pikkuhiljaa tarotin perusmalli, niin kutsuttu Marseillen pakka.

Tarot-korttien kuva-aiheiden alkuperää selvitellessä on tutkittu renesanssiajan muuta visuaalista kuvastoa. Selkein rinnastus tarot-kortteihin löytyi ns. Mantegnan tarokista. Tätä viidenkymmenen kuvan sarjaa ei käytetty pelaamiseen, vaan todennäköisesti opetustarkoituksessa, muistamisen ja mieleenpainamisen apuvälineinä. Kuvat sisältävät kymmenen hahmon sarjoina ammattikuntia, yhdeksän runotarta ja Apollon, klassiset taiteet ja tieteet, seitsemän hyvettä ja kolme valon henkeä, taivaankappaleet sekä Ensimmäisen liikuttajan. Taroteista tuttuja hahmoja ovat muun muassa Aurinko, Kuu, Voima (kuva alla), Kohtuus, Hallitsija ja Hallitsijatar. Tämäntyyppiset opetustarkoitukseen tehdyt kuvataulut ovat saattaneet olla tarotin valttikortteihin valittujen kuva-aiheiden taustalla.

1500-luvulla tarot-pakan muodon vakiintumisen myötä peli alkoi levitä ja saavutti suurta suosiota. Tarot alkoi saada muotoja myös pelin ulkopuolella kun korttiaiheiden ihmisen persoonallisuuksia tyylittelevien hahmojen yleismaailmallisuus huomattiin. Syntyi tarocchi appropriati, eli luonteenomainen tarot. Aluksi tarot-pelin aikana saatettiin huvitella kuvailemalla pelaajia tarot-tyypittelyiden mukaan, ja pikkuhiljaa tarocchi appropriati sai myös pelkästään kirjallisia muotoja kun hahmoista tuli yleinen tapa kuvata ihmisten luonteenlaatuja runoelmissa, soneteissa ja satiireissa. Erityisesti tätä käytettiin Italian hovien naispuolisista edustajista.

Okkultimi

1400-luvulla latinaksi käännetty Hermes Trismegistoksen kirjoittamaksi nimetty, alunperin ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla kirjoitettu tekstikokoelma Corpus Hermeticum oli osaltaan vaikuttamassa renesanssiajan Euroopassa syntyyneeseen kiinnostuksen esoteerisia oppeja kohtaan. Myös vanhat alkemistiset opit ja juutalainen mystiikka – kabbala – alkoi kiinnostaa kristittyjä okkultisteja. Pimeän keskiajan kurjuuden sijaan katseet käännettiin sitä edeltävään valoisampaan, sivistyneeseen aikaan, antiikkiin, hermeettiseen filosofiaan ja uusplatonismiin. Näiden henkisten järjestelmien avulla ajateltiin päästävän lopulta käsiksi alkuperäisiin totuuksiin.

1700-luvun valistusajalle tultaessa taas korostui älyn ja tiedon voitto mystiikasta ja taikauskosta. Katseet kääntyivät menneisyyden sijasta nykyaikaan ja eurooppalainen kulttuuri nähtiin ensimmäistä kertaa kehityksen huippuna. Esoteerisempiakin näkemyksiä löytyi. Eräs valistusajan vastarannankiiski oli protestanttipappi, vapaamuurari ja lingvisti, Antoine Court de Gébelin, joka kirjoitti yhdeksänosaisen teoksen Le Monde primitif, analysé et comparé avec le monde moderne, eli Primitiivinen maailma, sen analyysi ja vertaily nykypäivän maailmaan. De Gébelinin ajatus oli, että primitiivinen maailma oli yhtä sivistynyt ja valistunut kuin nykyaika.

De Gébelin tutustui sattumalta suosionsa pohjamudissa viruviin tarot-pelikortteihin, ja heti ne nähdessään hän tunnisti tarotin alkuperältään egyptiläiseksi ja tulkitsi valttikorttien sisältävän ikivanhoja salaisuuksia ja allegorioita. Esimerkiksi Vaunut-kortti kuvasi Osirista, Tähti kuvasi Siriusta, Tuomio-kortissa de Gébelin näki maailman luomisen ja niin edelleen. De Gébelin kartoitti korttien historian lähteneen egyptiläisistä papeista, jotka tiivistivät ikivanhan “Thothin kirjan” valttikorttien kuviin. Pikkuhiljaa kortit olisivat ajautuneet Rooman kautta Ranskaan korttipeliksi degeneroituneessa muodossa.

Myöhempi tutkimus ei ole löytänyt de Gébelinin väitteille tarotin egyptiläisistä juurista minkäänlaisia todisteita. 1700-luvun valistuksenajan rationaalisuuden vastapainoksi syntynyt romantiikan aikakausi otti kuitenkin ahnaasti vastaan mielikuvitusta kutkuttelevat kertomukset ikivanhoista salaisuuksista. De Gébelin lanseerasi lähtemättömästi okkultistien mielenkiinnon tarotia kohtaan ja pani alulle nykyaikaan jatkuvat yritykset löytää tarot-symbolien takaa niiden alkuperäinen, salattu muoto.

Tavallisia pelikortteja oli käytetty lähes heti Eurooppaan ilmaantumisesta lähtien povaamiseen, olihan korttipakka näppärä satunnaislukugeneraattori, joka mahdollisti kohtalon käden lukeminen, samaan tapaan kuin vaikkapa satunnaisen sivun avaaminen Raamatusta. Tarot-korttien käyttäminen ennustamisessa alkoi vasta paljon myöhemmin. De Gébelinin Primitiivinen maailma -teoksessa julkaistiin myös Comte de Melletin essee, joka ensimmäistä kertaa yhdisti tarot-kortit 22 heprean aakkoseen ja esitti ajatuksen, että pelikorteilla ennustaminen oli kaikuja tarot-korttien salaisena pysyneestä käytöstä. Vaikka de Mellet veti yhteläisyyksiä pelikorteilla ennustamisen ja tarotin välille, hän ei kuitenkaan esitellyt täydellistä ennustamisen systeemiä, sen teki muutaman vuoden kuluttua pariisilainen siemenkauppias ja ennustaja Jean-Babtiste Alliette, joka oli jo aiemmin kirjoittanut kirjan pelikorteilla ennustamisesta ja tunnettiin paremmin nimellä Etteilla.

Etteillan mielestä ennustaminen oli jännittävää ja miellyttävää ajanvietettä, johon voi suhtautua joko vakavasti tai kepeästi, riippuen siitä miten paljon ennustuksiin uskoo. Hän ei siis suhtautunut kuolemanvakavasti tarottien ikiaikaisiin viisauksiin, eikä perustanut vapaamuurareista tai muista esoteerisistä veljeskunnista. Luultavasti näistä syistä myöhemmät okkultistisen tulkinnan kannattajat ovat väheksyneet Etteillan näkemyksiä. Hänet on nähty opportunisitina ja Gébelinin ja de Melletin ideoiden plagioijana. Kuitenkin Etteillan systeemi ja hänen ensimmäiset pelkästään ennustustarkoituksiin tehdyt korttinsa sytyttivät uudelleen hiipuvan kiinnostuksen tarot-kortteihin. Pelinä tarot oli jo menettänyt suosionsa ja ilman ennustamisen tuomaa huomiota olisi koko tarot saattanut painua unohduksiin.

Etteilla muokkasi tarot-pakan edustamaan mielikuvaansa alkuperäisestä egyptiläisestä pakasta ja vaihtoi korttien nimien paikalle korttien ennustamiseen käytetyt merkitykset. Esimerkiksi Taikuri-kortissa luki oikeinpäin suru ja väärinpäin sairaus. Etteillan pakka erosi monelta osin merkittävästi sitä edeltäneistä ja myös sitä seuranneista pakoista, ja onkin virkistävä sivujuonne tarotin historiassa.

Vakavahenkistä okkultismin tutkimista jatkoi 1800-luvun merkittävin maagi Eliphas Lévi. Hän oli avainhahmoja heräteltäessä valistusajalla unohtunutta kiinnostusta mystisiin filosofioihin, hermetismiin ja magiaan. Lévi yhdisteli kabbalaa, astrologiaa, seremoniamaagisia perinteitä ja siinä sivussa myös tarotin elimelliseksi osaksi maagista järjestelmäänsä. Hän perusti magiansa kolmeen perusoppiin. Ensinnäkin materiaalinen maailma oli vain pieni osa maailmankaikkeuden kokonaisuutta. Kaikki maailmankaikkeudessa oli yhteydessä toisiinsa niin sanotun Astraalivalon avulla. Astraalivalo on Lévin nimitys eetterille, kaikkialla tilassa olevalle energialle. Toiseksi ihmisen tahdonvoima on nähtävä todellisena voimana, joka pystyy saamaan aikaan muutoksia niin materiaalisessa todellisuudessa kuin Astraalivalossa ja muillakin todellisuuden tasoilla. Kolmanneksi ihminen on mikrokosmos, makrokosmisen maailman kuva, ja nämä kaksi olemisen tasoa ovat kytköksissä toisiinsa. Alemmalla tasolla tapahtuvat muutokset aiheuttavat muutoksia myös ylemmällä tasolla. Näillä periaatteilla Lévi lanseerasi koko läntisen okkultismin, jonka lähtemätön osa myös tarot on siitä lähtien ollut.

Koska Lévi näki kaiken olevan yhteydessä toisiinsa, oli luontevaa ajatella maailmankaikkeuden muodostuvan vastaavuuksien verkostosta, jossa esimerkiksi eläinradan merkkejä vastasivat tietyt värit, kasvit, tuoksut, jumaluudet ja niin edelleen. Tarot solahti yllättävän vaivattomasti vastaamaan heprean aakkosten lisäksi myös kabbalistisen elämänpuun 22 polkua. Pakan neljä maata taas edustavat niin neljää elementtiä, vuodenaikoja, perhesuhteita kuin Jumalan nimen neljää kirjainta ja elämänpuun neljää osaa. Tämän Lévi näki todistavan, että sekä tarot että kabbala ammentavat samasta muinaisen viisauden lähteestä.

Lévin mukaan tarot-kortteja saattoi käyttää myös ennustamiseen, mutta siihenkin tuli liittää pyrkimykset henkiseen kasvuun. Sensijaan hän halveksi Ettaillen tapaa alentaa korttien käyttö pelkäksi povaamiseksi rahasta. Lévi ei myöskään pitänyt Etteillen kortteihin tekemiä muutoksia oikeasuuntaisina, vaan jatkoi omaa työtään de Gébelinin ja marseillen pakan pohjalta.

Golden Dawn

Tarottien sulauttamista osaksi länsimaista rituaalimagiaa jatkoi englantilainen esoteerinen järjestö Kultaisen aamunkoiton hermeettinen sääntökunta, eli lyhyemmin Golden Dawn.

Golden Dawn syntyi modernien salaseurojen kulta-aikaan 1800-luvulla ja se tunnetaan pyrkimyksestään kutoa hermeettis-kabbalistis-alkemistinen perinne saumattomaksi kokonaisuudeksi. Tarotin avulla Golden Dawnin keskeiseen symboliin, elämänpuuhun saatiin mukaan kuvallinen ulottuvuus kirjainten, nimien ja lukujen lisäksi. Järjestö käytti tarottia monissa rituaaleissaan, esimerkiksi jokaisen jäsenen tuli käsin kopioida henkilökohtainen korttipakka järjestön mallin mukaan.

Golden Dawnin käyttämää pakkaa ei julkaistu kuin vasta 1970-luvulla, mutta järjestön tulkinnat tulivat tutuiksi kahden merkittävän Golden Dawnin pohjalta ponnistaneen tarot-teoreetikon kautta. Toinen näistä oli Arthur Edward Waite, jonka ohjeiden pohjalta Pamela Colman Smith piirsi niinsanotun Rider-Waite -pakan. Pakka julkaistiin vuonna 1910 ja se saavutti nopeasti suuren suosion ja on nykyäänkin todennäköisesti myydyin tarot-pakka englanninkielisissä maissa. Pakan suosioon on varmasti vaikuttanut muun muassa se, että myös numerokortit olivat kuvitettuja, joten korttien merkitykset oli helpompi muistaa. Perinteisesti numerokorteissa oli vain pelikortteja muistuttavat symmetriset kuvioinnit.

Waite edusti Golden Dawnin mystiikkaa painottavaa haaraa, eikä ollut niinkään kiinnostunut magian avulla saavutettavista tuloksista. Hänen tulkintansa tarotista myös poikkesi jonkun verran järjestön tulkinnoista, hän ei esimerkiksi välittänyt yhdistää kortteja heprealaisiin aakkosiin. Waiten mielestä oli tärkeämpää mietiskellä korttien äärellä itsenäisesti, eikä niinkään liittää niitä teoreettisiin kehyksiin. Waite perustaa tulkintansa enemmän kuva-aiheiden universaaleihin ja yleistajuisiin symboleihin kuin numerologiaan ja kabbalistisiin kiemuroihin.

Toinen Golden Dawnista lähtöisin oleva, nykyään hyvin suosittu pakka on englantilaisen okkultistin, kirjailijan ja vuorikiipeilijän Aleister Crowleyn suunnittelemat ja Frieda Harrisin näyttävästi maalaamat Thoth-tarotit. Siinä missä Waiten pakka pyrki kiteyttämään korttien merkitykset, viljeli Crowley hanakasti eri perinteisiin harovaa symboliikkaa. Crowleyn näkemys erosi Waiten näkemyksestä myös sillä, että piti tarot-kortteja magian työkaluina. Kortit eivät olleet vain passiivisesti kuvaa maailmaa, vaan oikein käytettynä ne ohjaisivat käyttäjänsä toimia tietyn tahdonalaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Golden Dawn oli länsimaisen magian sulatusuuni, joka onnistui yhdistämään moninaiset järjestelmät jokseenkin järjelliseksi kokonaisuudeksi. Järjestö ei kuitenkaan pystynyt pitämään itseään sisäisesti kokonaisena, vaan se hajosi vain kymmenisen vuotta syntymänsä jälkeen skandaalien saattelemana. Kiinnostus esoteerisiin oppeihin oli pohjalukemissa kymmeniä vuosia, kunnes jälleen vastaliikkeenä teollistuneen yhteiskunnan rationalisuudelle nousi kukoistukseen 1960-luvulla new agen ja hippiliikkeen saattelemina. Tarotkin alkoi jälleen kerätä suosiota. Tarotin nousuun oli merkittävästi vaikuttamassa sveitsiläisen psykologin Carl Gustav Jungin elämäntyö myyttien, uskontojen ja arkkityyppien tutkijana.

Arkkityypit

Jung kehitteli teorian kollektiivisesta alitajunnasta. Tämä jokaiselle periytyvä tiedostamattoman osa pitää sisällään arkkityyppejä. Arkkityypit ovat jokaisen ihmisen psyykkeessä vaikuttavia alkukuvia, kuten Sankari, Äiti, Vanha viisas mies, tai ideatason arkkityyppejä, kuten Kotiinpaluu, Kuolema tai Ylösnousemus. Arkkityyppien universaalisuus saa samat aiheet kumpuamaan esiin tarinoissa ja myyteissä, kulttuuritaustasta riippumatta. Arkkityyppien tuli olla tasapainossa ihmisen henkilökohtaisen psyykkeen kanssa.

Jungin teoriat herättivät valtavasti kiinnostusta tarot-tulkitsijoiden keskuudeessa. Tarot-korttien huomattiin heijastelivat arkkityyppejä, eikä oleellista ollut enää esoteeristen järjestelmien, vastaavuuksien ja korttien merkitysten pänttääminen, vaan se, kuinka jokainen kortti avautui henkilökohtaisella tasolla. Korttien järjestys rinnastettiin Jungilaiseen individuaatioprosessin käsitteeseen, jolloin kortit nähtiin matkana kohti eheytynyttä ja kokonaista minää, joka on oppinut tuntemaan itsensä ja käyttämään hyödykseen koko potentiaalinsa.

Populaarikulttuuri

Nykyajan ihmiselle tarotit eivät ole niinkään tuttuja ennustamisen tai henkisen kasvun välineinä, vaan popuulaarikulttuurin kautta. Esimerkiksi heavymetal-musiikki, joka muutoinkin tapaa flirttailla okkultistisen aiheiden kanssa, käyttää tarotkuvastoa ahkerasti hyväkseen. Eräs Suomalainen heavy-bändi on jopa nimeltään Tarot.

Kortit vilahtelevat myös vähän väliä sarjakuvissa, elokuvissa ja kirjoissa, yleensä luomassa mystistä ja uhkaavaa tunnelmaa, mutta joskus ne myös toimivat tarinoiden temaattisina lähtökohtina kuten vaikkapa Italo Calvinon teoksissa tai Minttu Hapulin kirjassa Tarot-tarinat.

Kuvataiteessa tarot-kortteja on käsitelty pääasiassa kahdella tapaa. Tarotsymboliikkaa on joko käytetty symbolisena tehokeinona, tai taiteilija on tehnyt omat versionsa tarot-korteista. Jälkimmäisestä on hyvänä esimerkkinä muun muassa multimediataiteilija Marita Liulian nykysuomalaiselle suunnatut kortit.

Parhaimmillaan tarot voi olla äärimmäisen nautittavaa kuvataidetta, joka palvelee käyttäjäänsä useammalla tasolla: sekä esteettisenä, että henkisenä itseoivalluksen välineenä, joka kykenee saattamaan tutkiskelijansa eteenpäin pitkin henkisen kasvun polkua.

tammi 052009
 

jean_dodal_tarot_trump_10Tarokkikorttien okkulttisen tulkinnan perinne on karkeasti jaettavissa kahteen haaraan: englanninkieliseen ja ranskankieliseen perinteeseen. Englanninkielinen perinne on pitkälti seurausta Kultaisen aamunkoiton hermeettisen sääntökunnan (Hermetic order of the Golden Dawn) kehittelemistä tulkinnoista. Tästä perinteestä kumpuavat ehkä tunnetuimmat kaupalliset tarokkipakat: A. E. Waiten noin vuonna 1909 jatkokehittelemä ns. Waite-Colman-Smith -pakka, sekä Aleister Crowleyn Thoth-tarokki (noin 1944). Toista linjaa noudattaa ns. Marseillen tarokeista juonnetut pakat, joista tunnetuin lienee Oswald Wirthin noin vuonna 1889 kehittämä pelkkää isoa arkanaa hyödyntävä pakka. Myös Marseillen pakkaa itsessään käytetään Ranskankielisessä perinteessä laajasti. Marseillen pakka onkin vanhimpia tunnettuja korttimalleja tarokin historiassa, ja siksi erityisasemassa aina tarokkisymboliikkaa pohdittaessa. Kaikki okkulttisessa käytössä olevat tarokkipakkojen kuvitukset juontuvat pääpiirteittäin Marseillen tarokkien symboliikasta.

Marseillen pakan kuvakieli on selkeästi keskiaikaista ja kristillistä. Muutamia kummallisuuksia toki tarokkeihin mahtuu, kuten naispuolinen paavi. Tarokkien myöhempi okkulttinen kehitys on pyrkinyt häivyttämään kristillistä perinnettä ja hakee esoteerista symboliikkaa myös kristillisyyden ulkopuolelta, ehkä selkeimmin egyptiläisestä symboliikasta.

Egyptiläinen vaikutus näkyy myös Kohtalonpyörä-kortissa, jota nyt tutkailen tarkemmin.

Kortin perusteemat ovat pyörä ja kahdesta neljään myytillistä olentoa pyörän ympärillä. Yksinkertaisin malli teemasta on Golden Dawn -tarokkien (ainakin Robert Wangin että Ciceron pariskunnan versioiden, Golden Dawnin edellytti jokaisen initiaatin tekevän itselleen henkilökohtaiset tarokit, joten mallit eroavat toisistaan jonkun verran) kortti, jossa pyörä on yksinkertainen 12-puolainen kärrinpyörä, jonka yläpuolella istuu sfinski ja alapuolella koirannaamainen, apinamainen otus. Luku kaksitoista viittaa eläinradan merkkeihin (vrt. GD:n Maailma-kortti). Alhaalla oleva eläin kuvaa ihmisen eläimellistä, maailmallista puolta, ja ylhäällä olefa sfinksi taas korkeampaa itseä. Sfinksi koostuu neljän olennon ruumiinosista: Ihmisen päästä, linnun siivistä, leijonen eturuumiista ja härän takaruumiista. Nämä perinteisesti neljään apostoliin liitetyt symbolit kuvaavat myös maailman neljää peruselementtiä. Waite käyttää myös neljän eläimen symboliikkaa, mutta lisää eläimet myös kortin neljään kulmaan, samaan tapaan kuin Maailma-kortissa.

Waitelta (tai kenties Eliphas Léviltä) on peräisin myös jossain korteissa käytetty pyörän malli jossa pyörän keskellä on heksagrammi, ja kirjaimet t, a, r ja o, jolloin teksti on luettavissa joko rota tai tarot. Rota on, kuten jo arvata ehkä saatoittekin, latinankielinen vastine pyörä-sanalle. Kirjaimistä voidaan myös muodostaa lause ”Rota Taro, orat Tora Ator”, eli hiukan oikoen ”Tarot-pyörä kertoo Hathorin lain.”

Marseillen tarokissa pyörä on telineeseen asetettu ja kammella pyöritettävä. Pyörää ympäröiviä hahmoja on kolme. Päälimmäisenä erillisellä tasanteella istuu kruunupäinen miekkaa pitelevä hahmo. Kaksi muuta hahmoa ovat takertuneet pyörään. Toinen menee alas, toinen ylöspäin. Esoteerinen traditio tulkitsee kolme hahmoa kolmen maailmassa vaikuttavan perusvoiman kuvaajiksi: negatiiviseksi, positiiviseksi ja neutraloivaksi voimaksi. Negatiivinen, alaspäin suuntautuva liike kuvataan usein Tyfoniksi; käärmeeksi tai demoniseksi hahmoksi. Positiivinen ja ylöspäin suuntautuva voimaa taas edustaa muinaisten kreikkalaisten palvoma jumala Hermanubis, kummallinen yhdistelmä Hermestä ja Anubista. Neutraloivaa voimaa edustaa jälleen omalla jalustallaan paikallaan pysyvä sfinksi.

Selkeimmän kuvaukseen näiden kolmen voiman luonteesta olen törmännyt Hindulaisuuden kolminaisuudessa, trimurtissa. Korkeinta olevaisuutta projisoi kolmijakoinen voima, joissa elämää synnyttävää ja luovaa voimaa edustaa Brahmā. Elämää ylläpitävää ja uudistavaa voimaa edustaa jumaluus Viṣṇu ja lopulta kaiken tuhoavaa voimaa edustaa Śiva. Hindulainen tulkinta ajan olemuksesta on kuitenkin syklinen, joten tuhoutumisen jälkeen elämänpyörä pyörähtää uuteen syntymään.

Gurdjieffiläinen gnostilais-esoteerinen kosmologia asettaa kolmen voiman periaatteen erityisasemaan korvaamaan taolaisen kosmologian dualistisen jin-jang -ajattelun. Kolmen periaate olettaa kaikissa tapahtumissa olevan aina läsnä nämä kolme voimaa. Myös absoluutti koostuu kolmesta voimasta, joista jokainen sisältää täyden tahdon ja tietoisuuden, erillisinä absoluutin tahdosta ja tietoisuudesta. Törmäyskohdissaan nämä voimat luovat tapahtumia ja ”maailmoja”. Kaikissa näissä maailmoissa vaikuttavat jälleen kolme erillistä voimaa, eivätkä nämä voimat enää muodosta yhdessä absoluuttia, vaan ovat tavallaan ”toisen luokan” todellisuuksia. Näiden todellisuuksien sisäiset kolme voimaa luovat jälleen kohtaamispisteissään uusia ilmiöitä ja maailmoja. Maailmojen tasojen lisääntyessä maailmoihin vaikuttavien voimien määrä lisääntyy, sillä maailmojen kolme voimaa vaikuttavat myös näiden maailmojen sisään syntyneissä maailmoissa. Gurdjieffin mukaan maailma jossa me elämme, on järjestykseltään kuudes, ja tässä maailmassa olemme kaikkiaan 96:n voiman alaisuudessa.

Karkasin nyt vähän aiheesta, mutta mielestäni Gurdjieffilainen kosmologia on hyvä esimerkki esoteerisista maailmantulkintamalleista ja niiden monimuotoisuudesta. Todellisuus nähdään pyörteenä, jossa ylemmät ja alemmat maailmat ovat jatkuvassa vaikutussuhteessa keskenään. Kuten joissakin Kohtalonpyörä-korteissa pyörän keskeltä löytyvä heksagrammi meille kertoo: niin ylhäällä kuin alhaalla.