marras 022008
 

Kuolema kiinnostaa kaikkia. Ihan kaikkia. On valhetta väittää, että se ei kiinnostaisi tai että kuolemaan voisi suhtautua välinpitämättömästi. Niin puhuvat vain ihmiset, jotka ovat joko täysin valaistuneita tai sitten he ainoastaan luulevat olevansa sitä. Ja jos he luulevat olevansa valaistuneita niin sitten ollaankin jo syvällä valheessa.

Palaan taannoiseen aiheeseen, jossa käsittelin ajatusta siitä, että jos ei olisi kuolemaa, ei olisi myöskään uskontoja. Jokaisessa uskomusjärjestelmässä on oma maailmansyntymyyttinsä. Itseäni uskonnoissa kiinnostavat ne kohdat, jotka ovat yhteneväisiä toisten uskontojen samojen kohtien kanssa. Eli uskontojen universaalisuus ja se, että jos näitä kohtia tutkimalla löytyisi vaikka absoluutti totuus. Olisi mukavaa kertoa, että olen käynyt kuolemassa, mutta en ole vaikka läheltä on pitänyt. Nämä ’läheltä piti’ -tilanteet ovat johtaneet kuoleman – ja elämän – kunnioittamiseen.

Leikitään ajatusleikkiä, että kuolema on raja. Se on siirtymä johonkin kolmanteen todellisuuteen, johon voi ehkä päästä myös unien tai meditaation eli kakkostodellisuuksien kautta. Unissa ja meditaatiossa päästetään irti rationaalisesta mielestä. Kuolemassa voitaisiin ajatella rationaalisen mielen jäävät ruumiiseen – eli mieli kuolee. Mikä olio unissa ja kuolemassa sitten liikkuu ja siirtyy sinne rajan taa? Monet puhuvat elävien olentojen sieluista.

Raja.

Olotilan muutos.

Sielu.

Mikä on sielu? No tässä ajatusleikissä ihminen olisi lihassaan energian tiivistymä samoin kuin koko fyysinen maailma. Sielu on energian haihtuma eli siis tiivistymän vastakohta. Hienoinen ja kuultava, hohtava. Kulttuuriantropologi Clifford Sather teoksessaan Seeds of Play, Words of Power http://www.nanzan-u.ac.jp/SHUBUNKEN/publications/afs/pdf/a1477.pdf tutkii Iban-kansan shamanismia. Hän on onnistunut kuvaamaan sielun. Kirjassa on valokuva sielusta erään miehen kämmenellä. Sielu on kapeahkon puunlehden muotoinen, hohtavan valkoinen, väreilevä energia. Kuin huokaus.

Miksi elävillä olioilla sitten olisi sielu? No se pitäisi meidät tavallaan elossa. Ruumis olisi sielun kulkuväline, joka jää maatodellisuuteen ihmisen kuoltua. Se mihin sielu sitten matkustaisi kuolemassa, onkin toinen juttu.

Meksikossa vietetään paraikaa kuolleiden päivää. Kuolleiden päivä on meksikolainen perinne, jossa asteekki-intiaanien sekä heidän aikaansa edeltävien kansojen piirteitä yhdistyy katoliseen perinteeseen. Kuolleiden päivän tarkoitus on pitää yllä hyviä suhteita kuolleisiin esivanhempiin ja sukulaisiin.

Asteekkien kosmogonian mukaan maan alla on 9 kerrosta, joihin kuolleet päätyvät. Vainajat päätyvät eri kerroksiin riippuen kuolintavasta. Esimerkiksi jumalille uhratut ja synnytyksessä kuolleet lapset pääsivät suoraan Auringon eli suurimman jumalan luo. Vainajien kuoleman jälkeisen matkan uskottiin kestävän 4 vuotta, minkä vuoksi kuolleiden arkkuihin laitettiin mukaan matkaa varten sopivia tarvikkeita (ruokaa ja henkilökohtaisia, rakkaita esineitä).

Kun kristillinen perinne yhdistettiin asteekkien perinteeseen, sai juhla nykyisen muotonsa: kodit ja kadut täyttyvät alttareilla, joihin on laitettu kuolleiden henkilöiden herkkuruokia ja lempitavaroita. Lisäksi alttarit ovat täynnä kukkia, valokuvia, kynttilöitä sekä sokerisia pääkalloja, jotka muistuttavat kuolemasta ja jotka juhlan lopuksi jaetaan naapurien kanssa ja syödään pois.

Kuolemasta on erilaisia käsityksiä, siitä mitä siinä tapahtuu ja mihin sitten mennään. Entä, jos elämä onkin vain tämä hetki eikä mitään muuta. Ateistit taitavat ajatella niin. Millaisen elämän se tuottaa?

Entä jos sieluteoriat ovatkin totta. Entä jos me synnymme maailmaan kerta toisensa jälkeen ja joudumme kohtaamaan jokaisen tekomme seuraavassa elämässämme. Miten silloin suhtauduttaisiin elämän ja luonnon tuhoamiseen, raiskauksiin, murhiin, pettämisiin ja toisten ihmisten satuttamisiin? Ajateltaisiinko me kaksi kertaa ennen kuin aloittaisimme teon? Ajattelisimmeko me jopa sitä, että ajatuskin on energiaa ja ajatus johtaa tekoihin… että ajatus on voimakas ja wttä kannattaisi miettiä, mitä ajattelee?

Näissä hajatuksissa tämä pyhäinpäivä.

loka 262008
 

Onpas taas mielenkiintonen artikkeli psilosybiinin ja muiden hallusinogeenien terapiakäytöstä: Sacred Intentions: Inside the Johns Hopkins Psilocybin Studies

Artikkeli kertoo 2001-2005 tapahtuneista tutkimuksista ja tämän vuoden seurannasta, tutkijoista asian ympärillä, sekä muutaman koekaniinin omakohtaisista, elämää mullistavista kokemuksista.

Bill Richards kertoo psilosybiinitripin yleisestä kaavasta: ensin testattavat kokevat värien korostumista ja muita visuaalisia vaikutuksia, sitä mitä huumetripin yleensä kuvitellaan olevan. Tämän jälkeen siiirrytään psykodynaamiseen vaiheeseen, jossa käsitellään itsetuntemusta, pelkoja, vastuksia elämässä ym. henkilökohtaista. Tämän vaiheen jälkeen astutaan arkkityyppiseen todellisuuteen. Koetaan visioita uskonnollisista ja myyttisistä hahmoista, usein jopa oman elämänpiirin ja kokemusmaailman ulkopuolelta. Arkkityyppisen vaiheen jälkeen kohdataan mystinen taso. Mystiset kokemukset ovat niitä samoja, joita usein kuvataan uskonnollisten kokemusten ytimessä: pyhyyden, ihmeellisyyden, ykseyden, ajan ja tilan katoamisen, kauneuden, tietoisuuden ulkopuolelta tulevan tiedon ja ymmärryksen kokemuksia.

Nämä kokemukset muuttavat usein suhdetta todellisuuteen merkittävästi. Kokija arvioi uudestaan suhteensa ympäristöönsä ja omaan identiteettiin, omia tärkeysjärjestyksiä ja suhdettaan lähimmäisiin. Sunny Lundahlin ja muiden kokeiluun osallistuneiden omakohtaiset kokemukset asiasta ovat valaisevaa luettavaa. Kokemuksen jälkeen Lundahlin depressio ja ahdistus vähenivät merkittävästi. Yleensäkin ahdistuneet ja toivonsa menettäneet ihmiset hyötyvät mystisestä kokemuksesta eniten. Näitä ovat esimerkiksi kuolemaansa odottavat syöpäpotilaat. Negatiiviset tunteet kuten syyllisyys, viha, ahdistus, suru, perheenjäsenistä vieraantuminen, kohtalonsa kieltäminen ja jopa kuolemanpelko vähenevät radikaalisti.

Sen lisäksi että psilosybiinikokemuksella on dramaattinen kyky parantaa elämää kertarysäyksellä, muutokset ovat myös pysyviä. Sen uusi seurantatutkimus jälleen kerran todistaa. Toki asia on ollut tiedossa jo kauan, esimerkiksi Bill Wilson, Anonyymien alkoholistien perustaja, ylisti LSD:n henkistä muutosvoimaa, ja halusi jakaa sitä ilmaisiksi AA-kokouksissa.

Pakanuudesta

 Posted by at 13.03  Artikkelit, Henkisyys
loka 262008
 

Pakana on ihminen, joka ei usko samaan kuin valtauskonnon edustajat. Suomalaisessa kontekstissa se tarkoittaa kristinuskoa.

Puhdasoppisuuden eli ortodoksian katsotaan alkaneen luterilaisessa kirkossa noin vuonna 1580. Silloin uskonpuhdistuksen aikana syntyneet tunnustuskirjat koottin yhteen Sovinnonkirjaksi. Ajateltiin, että omat luterilaiset tunnustuskirjat ovat oikeassa ja muiden kirkkokuntien (katolinen, reformoitu, ortodoksinen…) opit ovat väärässä. Puhdasoppisuuden aikana haluttiin pitää luterilainen usko puhtaana vieraista vaikutteista. Tästä pyrkimyksestä on kyseinen aika saanut nimensä. (http://www.suol.fi/raamattunet/puhdoppi.html)

Minä taidan olla pakana. Ja on vanhat pakanat ja on uudet pakanat. On alkuperäinen ja on nykyaikainen. Ja sitten on vielä ne kaikki uskonnot joihin olisi hyvä uskoa että pelastuu – ai pelastuu miltä? Kuolemalta? Hui. Miten ihminen voikaan enää määritellä, missä kohtaa itse seisoo. Mutta jossakin kohtaa se seisoo ja uskoo. Ja kuolee.

Rakkaudesta olisi kiva puhua. Mutta nyt ei puhuta rakkaudesta vaan pakanismista. Tekstiohjelma jota käytän, ei ymmärrä koko sanaa. Opetan sen sille: pakanismi. Vai liittyisikö siihen kaikkeen kuitenkin rakkaus. Katsotaan.

Asuin Perun Amazonilla kerran. Tutkin šamanismia joka tuolla puolen saa omanlaisensa muodon, mitä kutsutaan curanderismoksi. Curandero on parantaja. Henkiparantaja. Kun ihmiset eivät saa lääketieteestä vastausta sairauksiinsa, he menevät curanderon luo joka antaa sairauteen usein toisenlaisen selityksen. Tuollapäin maailmaa sairaus ei tarkoita pelkästään fyysistä tai psyykkistä sairautta; sairaus tarkoittaa epätasapainotilaa olion elämässä. Ja niitähän voi olla sosiaalisissa suhteissa, taloudessa, henkisessä elämässä tai luonnossa. Epätasapainotila luonnossa voisi olla esimerkiksi tilanne, jossa on metsästetty tai kalastettu enemmän kuin luonnon tasapaino sallisi. Niinpä jokin luonnon otus on aiheuttanut ihmiselle jonkun sotkun elämään. Kas, kun lupa metsästää tai kalastaa  on aina pyydettävä luonnon omistajahengiltä. Luvan saa kun sitä pyytää ja muistaa kiittää.

Ayahuasca (Banisteriopsis caapi) on liaani, josta keitetään juomaa jonka avulla parantaja selvittää, mikä potilasta vaivaa. Ennen parantaja joi juoman itse ja hänen sielunsa matkusti henkimaailmaan henkioppaidensa avulla, saamaan vastauksia miksi epätasapainotila oli ilmennyt potilaan elämässä. Nykyään potilas juo ayahuascansa itse, menee itse transsiin ja selvittää itse, mikä häntä vaivaa parantajan vain tulkatessa symboleita ja pidellessä räyhääjähenkiä ulkopuolella rituaalitilan. Mutta amazonilla jengi juo ayahuascaa ihan muutenkin vain. Etsivät ratkaisua elämälle ja kuolemalle ja kaikelle mikä ihmismieltä askarruttaa. Kulkevat niin sanottua ”henkistä polkua”.

Mutta takaisin pakanismiin. Edellä kuvaamani rituaali on pakanistinen rituaali. Kristinuskossa pakanismi on hyvin negatiivisesti leimaantunut. Auts. Kannattaisiko leimata mitään niin voimakkaasti tietämättä ja tuntematta sitä todellisuutta, missä toiset elävät? Eikö tällainen meininki perustu pelkoon? Mistä pääsenkin lempiaiheeseeni: rakkauteen eli pelon vastavoimaan.

Mitä rakkaus on? Rakkaus on jumala. Ups, olinkin pakana. Mitä tekemistä jumalalla on maailmankuvani kanssa? No se, että pakana ei ole ateisti. Mutta yritetään uudestaan. Rakkaus on alkulähde. Se mistä me kaikki olemme kotoisin. Tai joidenkin mukaan me kyllä olemme kotoisin erilaisista kosmografisista paikoista. Juttelin kerran buddhalaisen astrologimunkin kanssa, joka kertoi että minä olen [ie. sieluni on] peräsin jumalasta. Jotkut taas ovat kotoisin jostain muualta, mutten kerennyt ihmetyksissäni kysyä mitä ne muut paikat olivat hänen kosmogoniansa mukaan. Uskon, että meissä jokaisessa on sielu, joka muistuttaa meitä siitä mistä olemme kotoisin. Tosin Gurdjieff väittää että kaikilla ihmisillä ei ole sielua… mutta en olekaan ehtinyt väitellä vielä hänen kanssaan. Aloitin vasta lukemaan kirjaa.

Noh. Tahdon puolustaa pakanoita.

Entä jos alkuperäinen tieto onkin oikeampaa kuin siitä sovellettu uusi tieto!? Toisaalta mikä edes on alkuperäistä. Mihin asti voidaan alkuperäinen jahdata ja napata kiinni? Mutta ihmisen pitää seisoa jossakin kohti ja tämä jossakin lienee se piste, mihin asti on asioita tutkinut. Vai?

Myöhäiskeskiajalla alettiin etsiä paholaisen kanssa liittoutuneita noitia. Kaikenlainen uhkailu, kiroaminen ja jopa hyvää tarkoittava taikominen luettiin noituudeksi. Puhdasoppisuuden aikana haluttiin pitää luterilainen usko puhtaana vieraista vaikutteista ja siksi vanhaa kansanuskoakaan (Ukko, Ahti, Tapio, haltijat, tontut…) ei suvaittu.

Erityisesti luterilainen kirkko oli jyrkkä vanhaan kansanuskoon liittyviä menoja ja loitsuja kohtaan. Ortodoksinen kirkko Karjalassa oli huomattavasti sallivampi ja Karjalassa säilyikin 1800- ja 1900-luvulle monia kansanuskonnon tapoja ja rituaaleja. Läntisestä Suomesta ne hävisivät jo aiemmin. Parantajanaisilla, jotka olivat yleensä myös kansankätilöitä, oli vaara tulla tuomituksi noitina, koska he käyttivät erilaisten luonnonyrttien lisäksi loitsuja parantaessaan. (ibid)

Mutta eikö olekin hienoa miten ihminen, luoja ja luonto yhdistyvät. Nykyään ainakin Amazonilla. Luonnon omistajahengiltä (esp. dueño tai madre) pyydetään lupa anastaa eläimiä tai luonnonantimia ihmisen ruuaksi. Ja se on OK. Mutta – kun ihmisen ego tulee metsälle mukaan, unohdetaan jumalat. Ajatellaan, että Minä metsästän niin paljon kuin pystyn. Sitten Minä myyn niitä muillekin ja loput mitä en jaksa syödä voin heittää mätänemään takapihalleni.

Uskallan väittää, että pakanat rakastivat enemmän. Uskallan väittää, että pakanat näkivät kauemmas. Uskallan väittää, että pakanat kuulivat paremmin koska osasivat kuunnella. Ja keitä ovat ne kaikki muut? Sitä voi jokainen miettiä itse.

Hasta luego…

Memento mori

 Posted by at 18.44  Henkisyys, Taide
marras 032007
 

Olen useaan otteeseen määritellyt, että eräs hyvän taideteoksen merkki on teoksen elähdyttävyys. Yksi keino saada aikaan tuntemus elämisen voimasta, asemasta elämän kiertokulussa tai jostain niistä lukemattomista vitaalisuuden virtaavista energioista on käsitellä taiteen aiheena kuolemaa.

Kuoleman muistaminen yhdistyy usein ajatukseen elämän nauttimisesta vielä kun voi. ”Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan”, kuten Jesajakin muistelee paheksuvasti kirjassaan. Ajatus onkin hiukan ristiriidassa kristillisen synnintunnon kanssa. Kristittyjähän syömingit ja juomingit odottaa vasta kuoleman jälkeen, tämänpuolinen elämä tulee pyhittää kärsien, hammasta purren ja otsa hiessä. Toinen vaihtoehto ikuiselle ilonpidolle on tietysti Helvetti. Kristityille kuoleman muistaminen siis on viimeisen tuomion muistamista, muistuttelua siitä, että lopulta niin hyvät kuin pahat palkitaan ansioidensa mukaan, joten on parempi pysyä nöyränä ja jumalanpelossa. Klassinen länsimainen (kristillinen) kuolemasymboliikka käsittää pääkalloja ja sääriluita, enkeleitä ja luurankojen tanssia, sammuneita kynttilöitä€, tiimalaseja ja lakastuvia kukkia ($olisi muuten mielenkiintoista analysoida lastenmuodin kuolemakuvastoa. Ainakin taannoin H&M:n lastenosastolla palloillessa oli oikeasti vaikea törmätä vaatteisiin joissa ei olisi ollut pääkalloprinttejä).

Hiukan vielä elähdyttävämpi on ainakin kaikille budokoille tuttu ajatus siitä, kuinka joka aamu ja ilta täytyy muistaa oma kuolevaisuutensa, jotta voisi elää hyvän elämän ja ymmärtää hetken kauneus. Jokainen hetki voi olla viimeinen, joten siitä on syytä osata nauttia. Tulee mieleen zen-kertomus miehestä, joka joutui tiikerin takaa-ajamana kielekkeen yli ja köynnöksen varaan, sekä ylhäällä että alhaalla varma kuolema. Hiiri alkoi nakertaa poikki köynnöstä, eikä miehellä ollut enää mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Silloin hän huomasi kielekkeen reunalla kasvavan mansikan. Se oli makein, mehukkain ja kaikin puolin parhaimman makuinen asia, mitä hän oli elämänsä aikana maistanut.

Se mikä toi mieleen kirjoittaa kuolemasta (pyhäinpäivän lisäksi), oli artikkeli johon törmäsin. Artikkeli kertoo tutkimuksesta, jossa jännittävien koejärjestelyiden kautta tultiin siihen lopputulokseen, että oman kuoleman muistaminen aiheuttaa tiedostamattomia onnellisuuden tuntemuksia.