Pakanuudesta

 Posted by at 13.03  Artikkelit, Henkisyys
loka 262008
 

Pakana on ihminen, joka ei usko samaan kuin valtauskonnon edustajat. Suomalaisessa kontekstissa se tarkoittaa kristinuskoa.

Puhdasoppisuuden eli ortodoksian katsotaan alkaneen luterilaisessa kirkossa noin vuonna 1580. Silloin uskonpuhdistuksen aikana syntyneet tunnustuskirjat koottin yhteen Sovinnonkirjaksi. Ajateltiin, että omat luterilaiset tunnustuskirjat ovat oikeassa ja muiden kirkkokuntien (katolinen, reformoitu, ortodoksinen…) opit ovat väärässä. Puhdasoppisuuden aikana haluttiin pitää luterilainen usko puhtaana vieraista vaikutteista. Tästä pyrkimyksestä on kyseinen aika saanut nimensä. (http://www.suol.fi/raamattunet/puhdoppi.html)

Minä taidan olla pakana. Ja on vanhat pakanat ja on uudet pakanat. On alkuperäinen ja on nykyaikainen. Ja sitten on vielä ne kaikki uskonnot joihin olisi hyvä uskoa että pelastuu – ai pelastuu miltä? Kuolemalta? Hui. Miten ihminen voikaan enää määritellä, missä kohtaa itse seisoo. Mutta jossakin kohtaa se seisoo ja uskoo. Ja kuolee.

Rakkaudesta olisi kiva puhua. Mutta nyt ei puhuta rakkaudesta vaan pakanismista. Tekstiohjelma jota käytän, ei ymmärrä koko sanaa. Opetan sen sille: pakanismi. Vai liittyisikö siihen kaikkeen kuitenkin rakkaus. Katsotaan.

Asuin Perun Amazonilla kerran. Tutkin šamanismia joka tuolla puolen saa omanlaisensa muodon, mitä kutsutaan curanderismoksi. Curandero on parantaja. Henkiparantaja. Kun ihmiset eivät saa lääketieteestä vastausta sairauksiinsa, he menevät curanderon luo joka antaa sairauteen usein toisenlaisen selityksen. Tuollapäin maailmaa sairaus ei tarkoita pelkästään fyysistä tai psyykkistä sairautta; sairaus tarkoittaa epätasapainotilaa olion elämässä. Ja niitähän voi olla sosiaalisissa suhteissa, taloudessa, henkisessä elämässä tai luonnossa. Epätasapainotila luonnossa voisi olla esimerkiksi tilanne, jossa on metsästetty tai kalastettu enemmän kuin luonnon tasapaino sallisi. Niinpä jokin luonnon otus on aiheuttanut ihmiselle jonkun sotkun elämään. Kas, kun lupa metsästää tai kalastaa  on aina pyydettävä luonnon omistajahengiltä. Luvan saa kun sitä pyytää ja muistaa kiittää.

Ayahuasca (Banisteriopsis caapi) on liaani, josta keitetään juomaa jonka avulla parantaja selvittää, mikä potilasta vaivaa. Ennen parantaja joi juoman itse ja hänen sielunsa matkusti henkimaailmaan henkioppaidensa avulla, saamaan vastauksia miksi epätasapainotila oli ilmennyt potilaan elämässä. Nykyään potilas juo ayahuascansa itse, menee itse transsiin ja selvittää itse, mikä häntä vaivaa parantajan vain tulkatessa symboleita ja pidellessä räyhääjähenkiä ulkopuolella rituaalitilan. Mutta amazonilla jengi juo ayahuascaa ihan muutenkin vain. Etsivät ratkaisua elämälle ja kuolemalle ja kaikelle mikä ihmismieltä askarruttaa. Kulkevat niin sanottua ”henkistä polkua”.

Mutta takaisin pakanismiin. Edellä kuvaamani rituaali on pakanistinen rituaali. Kristinuskossa pakanismi on hyvin negatiivisesti leimaantunut. Auts. Kannattaisiko leimata mitään niin voimakkaasti tietämättä ja tuntematta sitä todellisuutta, missä toiset elävät? Eikö tällainen meininki perustu pelkoon? Mistä pääsenkin lempiaiheeseeni: rakkauteen eli pelon vastavoimaan.

Mitä rakkaus on? Rakkaus on jumala. Ups, olinkin pakana. Mitä tekemistä jumalalla on maailmankuvani kanssa? No se, että pakana ei ole ateisti. Mutta yritetään uudestaan. Rakkaus on alkulähde. Se mistä me kaikki olemme kotoisin. Tai joidenkin mukaan me kyllä olemme kotoisin erilaisista kosmografisista paikoista. Juttelin kerran buddhalaisen astrologimunkin kanssa, joka kertoi että minä olen [ie. sieluni on] peräsin jumalasta. Jotkut taas ovat kotoisin jostain muualta, mutten kerennyt ihmetyksissäni kysyä mitä ne muut paikat olivat hänen kosmogoniansa mukaan. Uskon, että meissä jokaisessa on sielu, joka muistuttaa meitä siitä mistä olemme kotoisin. Tosin Gurdjieff väittää että kaikilla ihmisillä ei ole sielua… mutta en olekaan ehtinyt väitellä vielä hänen kanssaan. Aloitin vasta lukemaan kirjaa.

Noh. Tahdon puolustaa pakanoita.

Entä jos alkuperäinen tieto onkin oikeampaa kuin siitä sovellettu uusi tieto!? Toisaalta mikä edes on alkuperäistä. Mihin asti voidaan alkuperäinen jahdata ja napata kiinni? Mutta ihmisen pitää seisoa jossakin kohti ja tämä jossakin lienee se piste, mihin asti on asioita tutkinut. Vai?

Myöhäiskeskiajalla alettiin etsiä paholaisen kanssa liittoutuneita noitia. Kaikenlainen uhkailu, kiroaminen ja jopa hyvää tarkoittava taikominen luettiin noituudeksi. Puhdasoppisuuden aikana haluttiin pitää luterilainen usko puhtaana vieraista vaikutteista ja siksi vanhaa kansanuskoakaan (Ukko, Ahti, Tapio, haltijat, tontut…) ei suvaittu.

Erityisesti luterilainen kirkko oli jyrkkä vanhaan kansanuskoon liittyviä menoja ja loitsuja kohtaan. Ortodoksinen kirkko Karjalassa oli huomattavasti sallivampi ja Karjalassa säilyikin 1800- ja 1900-luvulle monia kansanuskonnon tapoja ja rituaaleja. Läntisestä Suomesta ne hävisivät jo aiemmin. Parantajanaisilla, jotka olivat yleensä myös kansankätilöitä, oli vaara tulla tuomituksi noitina, koska he käyttivät erilaisten luonnonyrttien lisäksi loitsuja parantaessaan. (ibid)

Mutta eikö olekin hienoa miten ihminen, luoja ja luonto yhdistyvät. Nykyään ainakin Amazonilla. Luonnon omistajahengiltä (esp. dueño tai madre) pyydetään lupa anastaa eläimiä tai luonnonantimia ihmisen ruuaksi. Ja se on OK. Mutta – kun ihmisen ego tulee metsälle mukaan, unohdetaan jumalat. Ajatellaan, että Minä metsästän niin paljon kuin pystyn. Sitten Minä myyn niitä muillekin ja loput mitä en jaksa syödä voin heittää mätänemään takapihalleni.

Uskallan väittää, että pakanat rakastivat enemmän. Uskallan väittää, että pakanat näkivät kauemmas. Uskallan väittää, että pakanat kuulivat paremmin koska osasivat kuunnella. Ja keitä ovat ne kaikki muut? Sitä voi jokainen miettiä itse.

Hasta luego…

Memento mori

 Posted by at 18.44  Henkisyys, Taide
marras 032007
 

Olen useaan otteeseen määritellyt, että eräs hyvän taideteoksen merkki on teoksen elähdyttävyys. Yksi keino saada aikaan tuntemus elämisen voimasta, asemasta elämän kiertokulussa tai jostain niistä lukemattomista vitaalisuuden virtaavista energioista on käsitellä taiteen aiheena kuolemaa.

Kuoleman muistaminen yhdistyy usein ajatukseen elämän nauttimisesta vielä kun voi. ”Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan”, kuten Jesajakin muistelee paheksuvasti kirjassaan. Ajatus onkin hiukan ristiriidassa kristillisen synnintunnon kanssa. Kristittyjähän syömingit ja juomingit odottaa vasta kuoleman jälkeen, tämänpuolinen elämä tulee pyhittää kärsien, hammasta purren ja otsa hiessä. Toinen vaihtoehto ikuiselle ilonpidolle on tietysti Helvetti. Kristityille kuoleman muistaminen siis on viimeisen tuomion muistamista, muistuttelua siitä, että lopulta niin hyvät kuin pahat palkitaan ansioidensa mukaan, joten on parempi pysyä nöyränä ja jumalanpelossa. Klassinen länsimainen (kristillinen) kuolemasymboliikka käsittää pääkalloja ja sääriluita, enkeleitä ja luurankojen tanssia, sammuneita kynttilöitä€, tiimalaseja ja lakastuvia kukkia ($olisi muuten mielenkiintoista analysoida lastenmuodin kuolemakuvastoa. Ainakin taannoin H&M:n lastenosastolla palloillessa oli oikeasti vaikea törmätä vaatteisiin joissa ei olisi ollut pääkalloprinttejä).

Hiukan vielä elähdyttävämpi on ainakin kaikille budokoille tuttu ajatus siitä, kuinka joka aamu ja ilta täytyy muistaa oma kuolevaisuutensa, jotta voisi elää hyvän elämän ja ymmärtää hetken kauneus. Jokainen hetki voi olla viimeinen, joten siitä on syytä osata nauttia. Tulee mieleen zen-kertomus miehestä, joka joutui tiikerin takaa-ajamana kielekkeen yli ja köynnöksen varaan, sekä ylhäällä että alhaalla varma kuolema. Hiiri alkoi nakertaa poikki köynnöstä, eikä miehellä ollut enää mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Silloin hän huomasi kielekkeen reunalla kasvavan mansikan. Se oli makein, mehukkain ja kaikin puolin parhaimman makuinen asia, mitä hän oli elämänsä aikana maistanut.

Se mikä toi mieleen kirjoittaa kuolemasta (pyhäinpäivän lisäksi), oli artikkeli johon törmäsin. Artikkeli kertoo tutkimuksesta, jossa jännittävien koejärjestelyiden kautta tultiin siihen lopputulokseen, että oman kuoleman muistaminen aiheuttaa tiedostamattomia onnellisuuden tuntemuksia.

Lynch ja TM Israelissa

 Posted by at 13.27  Henkisyys, Linkit
loka 202007
 

Sanotaan, että todellinen rauha ei ole vain sodan poissaoloa, vaan kaiken kielteisen ja kaiken kärsimisen poissaoloa. Todellinen rauha tulee elämän syvimmän tason elävöittämisestä, Lynch kiteyttää.

YLE