heli sarre

maalis 252010
 

Vuoden 2012 joulukuun 21. päivä on vain vajaan kahden vuoden päässä. Aikaa on vähän, jos on uskomista siihen, että maailmanloppu koittaa silloin – vihdoinkin. Näin länsimaissa. Niiden ulkopuolella suurin osa ihmiskuntaa jää vaille näitä uhkakuvia autuaan tietämättöminä kohta koittavasta lopusta, ainoana huolenaan, miten tulla toimeen päivästä toiseen.


Lopun enteitä kautta aikojen

Maailmanlopun ennustuksille ei näy olevan loppua, ja uusia tahkotaan aikaisempien jäätyä toteutumatta. Tuskin tällä hetkellä ihmisiä ajatteluttavat toteutuvat nekään, ja nähtäväksi jää, mistä löytyy uusia ja millaisia ne ovat.

Uskontojen historiaa, kansanrunoutta ja nykyisiä uskomuksia tutkivat tietävät, että lopun tuloa on ennustettu kautta aikojen. Profeetalliset uskonnot, kuten zoroastrialaisuus, juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat luoneet hyvän ja pahan taistelusta opinkappaleen, jota ei ole saanut epäillä. Paha kyllä, hyvän on mielletty voittavan vasta hirvittävän, maailmanlopun nimellä kulkevan tuhon jälkeen. Kun Harmageddonin taistelu ja Kristuksen toinen tuleminen ovat jääneet vain kristillisten fundamentalistien valikoimaan, viime vuosikymmeninä levinneet uususkonnot uhkailevat niitäkin kauheammilla näkymillä.

Loppua odotellessa aikaisemmat raamatulliset sadan paunan rakeet, putoavat tähdet, taivaalta satavat tulenlieskat sekä merten, järvien ja jokien vereksi muuttuminen eivät enää pelota, mutta näiden varsin uskomattomien lopun aikojen merkkien tilalle ovat tieteellisen maailmankuvan yleistyessä tulleet tuhon lähestymisestä varoittavat suurmaanjäristykset, tsunamit ja tuhotulvat, autiomaiden leviäminen ja lopullisena katastrofina ilmakehän ohentuminen niin, ettei ole mitä hengittää.

Aikaisempien 1990-luvulla ihmisiä säikytelleiden ennustusten jäätyä toteutumatta 2000-luvulle varmistettiin uusia maailmanloppuja. Kuka enää muistaa Harmonisen konvergenssin, jonka piti tehdä loppu ihmisistä heinäkuussa 1987? Entä vuodenvaihde 2000, menivätkö tietoverkot sekaisin?

Toukokuun 5. päivänä 2000 maapalloon nähden suoraan linjaan asettuneiden muiden aurinkokuntamme planeettojen piti horjauttaa maapallo radaltaan, mutta ihme kyllä, näin ei käynyt. Niinpä maailmanlopun uskovaisten katse suuntautuu vuoden 2012 joulunaluspäiviin: kun mayakalenterin yksi maailmankausi loppuu, loppuu aika myös koko ihmiskunnalta.

Salaliittoja, Antikristus ja Peto

Näyttää siltä, että aikaisemmat ennustukset ovat jääneet mayakalenterin varjoon ja jatkavat hiljaiseloaan vain salaliittoihin uskovien pienissä piireissä.

Siitä huolimatta, että äärikristilliset fundamentalistit ovat julistaneet new age -uskovaiset Antikristuksen joukoiksi, molempia yhdistävät maailmanloppua ennakoivat salaliitot, joissa pahikset ovat yleensä ihmishahmossa.

Uuden Testamentin Johanneksen ilmestyksen Petoa on ilmestyksestä lähtien kahdentuhannen vuoden ajan arveltu ensinnäkin varsin petomaiseksi keisari Neroksi, joka poltti Rooman ohella joukon kristittyjä, mutta myös Eurooppaa laajalti tuhonneeksi keisari Napoleoniksi. Myös diktaattorit Hitler, Stalin ja Mussolini kukin vuorollaan julistettiin Pedoksi ja Antikristukseksi. Kuitenkin tarkemmin Ilmestystä tutkittuaan tulkitsijat 1970-luvulla oivalsivat etsittävänsä naamioituneen rauhanrakentajaksi, ja Pedon tittelin saivat Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger ja Egyptin presidentti Anwar Sadat, edellinen luotuaan suhteet Kiinaan ja jälkimmäinen Israeliin. 1980-luvulla Neuvostoliiton viimeisen presidentin Mihail Gorbatshevin petouden vahvisti hänen päässään oleva syntymämerkki ja Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin hänen nimensä kirjanten lukumäärä.

Pedon etsijäin huomio kohdistui myös tieteeseen ja teknologiaan, joiden kehittyminen on niin ikään lopun ajan merkkejä. Erityisesti tietokonetekniikan läpimurto herätti epäilyksiä, ja petospesialistit väittelivät kiivaasti siitä, oliko Peto sittenkin EEC:n valtava tietokone, jonka lempinimen huhu kertoi olevan ”The Beast” ja käyttävän koodinaan Pedon lukua 666.

Monet vakuuttuivat siitä, että valintamyymälöiden hintakoodit, käteisen rahan poistuminen käytöstä ja maksukorttien yleistyminen ovat alkusoittoa Pedon vallalle. Viimeistään silloin, kun ihmisten käteen tai otsaan kiinnitetään Ilmestyskirjan ennustama Pedon merkki, jota ilman ei saa ostaa eikä myydä, loppu on tosiasia. Valituille lähetetyissä kiertokirjeissä kehotettiin rikkomaan luotto- ja pankkikorttien sekä seteleiden hologrammikuviin salaisesti sisällytetty Pedon numero paistamalla kortti ja rahat mikroaaltouunissa. Korttien paisto ei estänyt paistajia elämästä luotolla, luottaen siihen, että lopun tullessa velkoja ei tarvitse maksaa takaisin. Niiden taas, jotka tietävät Pedon vakoilevan itseään televisio-, tietokone- tai kännykkäverkon kautta, on keksittävä muitakin suojautumiskonsteja kuin pistokkeiden irrottamisen verkosta.

Ranskalaisen 1500-luvulla elänyt ennustajaprofeetta on vahvistanut häntä kanavoineen amerikkalaisen Dolores Cannonin suulla maailmanlaajuisen, kulissien takaa maailmantaloutta ja -politiikkaa ohjaavan salaliiton olemassa olon. Salaliiton jäseninä Euroopan johtavat pankkiiri- ja teollisuussuvut ja heidän kanssaan liittoutuneet poliitikot eivät ole kaihtaneet luomasta talouskriisejä omia pyrkimyksiään edistämään. Jokin EU:n johtajista tulee osoittautumaan Pedoksi tai hänen adjutantikseen, ja hänen joukkojensa kanssa joutuu sotaan Antikristuksista viimeinen, jonka on povattu syntyneen Jerusalemissa vuonna 1962 ja jonka piti ilmestyä julkisuuteen jo vuonna 1995 harhauttamaan monia ”kultaisella kielellään” ja näennäisellä rauhantahdollaan. Hänet voittaa kuitenkin Yhdysvaltain, Venäjän, Kanadan ja Pohjoismaiden muodostama liitto, ja uuden maailman rakentaminen luonnonmullistusten ja atomi-, bakteeri- ja laseraseita käyttäneiden sotien jälkeen voi alkaa.

Hopien ja irokeesien ennustuksia

Ekokatastrofia ennustavat ekouskovaiset saavat hengellistä tukea Amerikkojen intiaanien perimätiedon tulkinnoistaan, joiden mukaan Maaäiti piankin karistaa suuressa puhdistuksessa itseään saastuttaneet ihmistäit pinnaltaan. Suquamish-heimon suuri päällikkö Seattle lausui vuonna 1853 totuuden: ”Me tiedämme, että valkoinen mies ei ymmärrä meidän tapojamme. Yksi palanen Maata on hänelle sama kuin toinen, sillä hän on vieras, joka tulee yöllä ja riistää Maasta mitä haluaa… Maa ei ole hänen veljensä vaan vihollisensa, ja kun hän on valloittanut Maan, hän jatkaa kulkuaan. Hänen ruokahalunsa ahmaiseen Maan ja jättää sen jälkeensä autiona… Opettakaa lapsillenne mitä me olemme opettaneet omille lapsillemme: Maa on meidän Äitimme. Mitä tapahtuu Maalle, tapahtuu Maan lapsille… Maa ei kuulu ihmisille, vaan ihmiset kuuluvat Maalle.”

Maaäidin ja ihmiskunnan kohtalosta huolestuneet Amerikan intiaanien perinnettä kantavat hopit ovat pyrkineet saamaan äänensä kuuluville, sillä kohta Maaäidin puhdistautumista mikään ei enää voi estää ja luonnonvoimat pääsevät valloilleen. Irokeesien tarina kolmesta käärmeestä kertoo symbolisesti tulevien vuosien poliittisesta kamppailusta. Valkoinen ja punainen käärme eli Yhdysvallat ja Venäjä ovat taistelleet uupumukseen saakka vallasta, ja ennustuksen mukaan musta käärme, arabimaat, tulee ja voittaa asevarustelun köyhdyttämät supervallat kiristämällä viimeisetkin varat öljyn varaan talouselämänsä rakentaneilta valtioilta.

Mitä odotettavissa

Maailmanlopun pelkojen lietsomisen todennäköisesti vahvistuessa ennen vuotta 2012 monet niistä tietoiset pysyttelevät kuitenkin rauhallisina, sillä he tulkitsevat ennustukset symbolisesti: henkinen pimeys ja tietämättömyys poistuvat. Jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa tulevaan omaksumalla pehmeät arvot, käyttämällä luontoystävälliä tuotteita, hoitamalla ihmissuhteensa, pidättymällä kielteisyydestä ja luottamalla tulevaisuuteen sekä aloittamalla rauhan meditoiminen.

Miksi toinen kuitenkin pelkää ja pelottelee muita, kun taas toinen nauraa ennustuksille? Loppujen lopuksi lienee kyse ihmisen psykologiasta. Monet pakenevat todellisuutta uskonnollisiin käsityksiin, joista koituu varsin vähän hyvää niihin uskoville. Uskonnon ja uskomusten väärinkäyttöä (”religiholism”) on verrattu muihin pakkomielteen omaisiin mielenhäiriöihin, kuten työ- ja seksihulluuteen (”workaholism”, ”sexaholism”) tai pakonomaiseen ostamiseen (”shopaholism”). Herkkäuskoisia ja tietämättömiä on sananparren mukaan helppo jymäyttää, ja jymäyttäjillä ovat omat henkilökohtaiset syynsä. Ennustukset kiihottavat mielikuvitusta ja herättävät jännitystä, ja sekä toteutuneita että toteutumattomia ennustuksia voidaan tulkita jälkikäteen tarkoituksenmukaisesti.

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Maailmanlopusta huolestuneiden sukulaislasten kanssa lopun mahdollisuutta pohdittaessa yksi huomasi ilokseen: “Jos me kaikki kuollaan yhdessä, kukaan ei jää suremaan”. Toinen hymyili: ”Eikä riitelemään perinnöistä”, ja kolmas säesti: ”Eikä järjestämään hautajaisia…”

maalis 172010
 

Kevätpäiväntasauksena monet okkulttiset voimat pääsevät valloilleen, ja noidat ja poppamiehet tekevät taikoja, joiden onnistuminen muulloin ei ole taattua edes heille.

Yksi tällainen taika on Kolumbuksen muna -temppu: kapean päänsä varaan tasaiselle puupöydälle seisomaan asetettu kananmuna jää tähän asentoon kaatumatta kyljelleen. Taika toimii niin kevät- kuin syyspäiväntasauksena paria tuntia tasauksen tarkkaa kellonaikaa ennen ja jälkeen – uskoit siihen tai et.

Nimensä temppu on saanut tunnetusta maailmanmatkaajasta Kristoffer Kolumbuksesta, joka tunsi monta muutakin hänen maailmanaikaansa salattua asiaa. Kerrotaan, että muinaiseen salaiseen viisauteen perehdyttyään hän ymmärsi maan olevan pallon eikä tabernaakkelin muotoisen, kuten ajan myös tieteellisenä auktoriteettina esiintynyt katolinen kirkko väitti.

Munatemppuakin suurempi ihme on, etteivät noituutta ja harhaoppeja vastaan taistelevat valtiaat päättäneet Kolumbuksen päiviä roviolla niinkuin niin monien muiden ajan noitien ja tiedemiesten, vaan antoivat hänen temppunsa tehtyään lähteä purjehtimaan auringonlaskua kohti. Ehkä he arvelivat miekkosen putoavan horisonttiin päästyään meren reunalta alas helvettiin – mene tiedä. Mutta purjehtimistemppu onnistui aivan yhtä hyvin kuin munatemppukin: meren takaa löytyi uusi manner.

Emme tiedä, minkä linnun munilla Kolumbus temppunsa teki, mutta nykyoloissa se on tehty ruokakaupasta ostetuilla raaoilla, huoneenlämpöisillä niin ruskeilla kuin valkoisilla kananmunilla ja kotona kasvatettujen viiriäisten kirjavilla munilla. Myös ankan ja hanhen munilla temppu onnistuu.

Fysiikan oppikirjoista ei käy ilmi, mikä salaperäinen voima muniin vaikuttaa juuri noina ajankohtina, jolloin kyllä muitakin ihmeitä on kirjattu tapahtuvan. Tivatessani selitystä amerikkalaiselta fysiikan tohtorilta hän ei pystynyt sitä selittämään, eikä myöskään juutalaiseen esoteriikkaan perehtynyt kabbalisti. Maalaisjärjellä voisi arvailla kyseen olevan painovoiman ja auringon vetovoiman yhteisvaikutuksesta, mutta miten – beats me.

Mitä opimme tästä ilmiöstä, joka on niin todellinen, että kananmunien seisottamisesta tuli 1990-luvulla niin suosittua, että jopa koululaiset asettelivat munia riveihin New Yorkissa katukäytäville? Ehkäpä se osoittaa, että vielä nykyäänkään emme tunne kaikkia luonnonlakien salaisuuksia ja että ei ole olemassa taikuutta, vaan puutteellista tietoa ilmiöiden aiheuttajista.

Kannattaa kokeilla kevätpäiväntasauksena 20.03., ja toivotaan, että joku neropatti keksii toimivan selityksen Kolumbuksen muna -ilmiölle.

maalis 052010
 

Kehosta poistuminen, astraalivaellus, OOBE eli out-of-body experience – mielikuvituksen leikkiä, hallusinaatioita vai taruakin ihmeellisempää todellisuutta?

Eri kulttuureiden ja aikakausien perimätiedosta ja kirjallisuudesta ei suinkaan puutu viitteitä ja tietoa tästä varsin erikoisesta ilmiöstä, mutta siitä huolimatta OOBEa on tutkittu nykypäivän länsimaissa vain vähän. Niinpä ilmiötä kokemattomien, kirjallisuuteen ja tutkimukseen perehtymättömien on vaikea uskoa ihmisen tietoisuuden voivan poistua hänen kehostaan hänen oman tahtonsa ja harjoituksensa avulla.

Kuvan lähde: http://www.flickr.com/photos/molesarecoming/ / CC BY 2.0

Kirjallisuudessa OOBE on määritelty tilaksi, jossa ihmisen fyysinen keho on passiivinen ja aivan kuin unessa samalla kun hänen tietoinen mielensä on aktiivinen, hereillä ja erillään kehosta. Ilmiöön kuuluu olennaisesti, että tietoisuus pystyy jättämään kehon, siirtymään muualle, havainnoimaan ympäristöään ja muistamaan havaintonsa ja kokemuksensa palattuaan takaisin kehoon.

Esoteerisessa perinteessä tietoista kehosta poistumista ja tässä tilassa siirtymistä haluttuun joko fyysisessä tai ns. astraalimaailmassa olevaan paikkaan on nimitetty astraalivaeltamiseksi. Laajimmillaan OOBEksi voi käsittää myös normaalin unitilan ja selkounet, ja näin ollen se on jokapäiväisempi tapahtuma kuin ensi kuulemalta näyttää.

Spontaani kehosta poistuminen

Laboratorio-olosuhteissa OOBE-ilmiötä tutkinut fil.tri Janet Lee Mitchell toteaa kenen tahansa voivan tahtomattaankin kokea sen tietyissä tilanteissa: ylivoimaisessa väsymystilassa, lääkkeiden tai huumeiden vaikutuksen alaisena, sensorisen deprivaation eli ihmisen aistivaikutelmilta eristämisen avulla, meditaatiossa, hypnoosissa tai vain rentoutuessa. Spontaaneita kehosta irtautumisia on kirjattu elämälle vaarallisissa tilanteissa: onnettomuuksissa, koomassa, tajuttomana, leikkauksissa, synnytyksissä, migreeni- ja epilepsiakohtauksissa, sodassa tai muunlaisen fyysisen ja psykologisen stressin aikana. Myös kuolemanlähikokemuksen eli NDE:n (near-death experience) ja shamanistisen ”henkien vallassa” olon Mitchell luokittelee OOBEksi.

Tri Mitchell huomauttaa, että psykologian oppikirjat käyttävät OOBE-kokemuksesta omia termejään kuten depersonalisaatio, dissosiaatio, minän jakautuminen, autoskopia jne. Selvää on, että länsimainen psykologia ja psykiatria on taipuvainen pitämään OOBE-kokemuksia lääketieteellistä hoitoa edellyttävinä tiloina.

Mitä OOBEssa tapahtuu

Kertomukset salaisiin mysteereihin initioitujen astraalimatkoista, shamaanien ja joogien kokemuksista sekä spontaaneista kehosta poistumisista pitävät yhtä tutkimuksen kanssa. OOBE-kokemuksessa ihminen näkee fyysisen kehonsa sen ulkopuolelta ja kokee, että kehosta poistunut tietoisuus ei ole painovoiman eikä muidenkaan fyysistä kehoa rajoittavien fysiikan lakien alainen: hän kokee pystyvänsä leijailemaan ilmassa, liikkumaan seinien tai minkä muun tahansa aineen läpi sekä liikkumaan ajatuksensa avulla ja nopeudella. On myös tapauksia, joissa OOBE-tilassa oleva on pystynyt luomaan itsestään utuisen hahmon, jonka sekä hän itse että muut ovat havainneet kaukana hänen nukkuvan fyysisen kehonsa olinpaikasta.

Fyysiset lait rajoittavat OOBE-tilassa olevaa vain vähän: siirtyminen paikasta toiseen tapahtuu tahdon ja ajatuksen voimalla. Aisteista toimivat lähinnä näkö ja kuulo, niitä harvemmin kosketus, ja haju- ja makuaistit toimivat erittäin harvoin.

OOBE-kokemusten todenperäisyyttä epäileville fil.tri Mitchell huomauttaa, että mieli, tietoisuus ja mentaali elämä on riippumaton aivoista: mieli/tietoisuus käyttää aivoja kuten tietokoneen käyttäjä tietokonetta ja näin se on vapaa toimimaan muuallakin kuin koneella eli aivoissa tai aivojen kautta. Hän lainaa lääketieteen Nobel-palkinnon saanutta Sir John C. Ecclesiä, joka on tullut päätelmään, että “mielellä on oma olemassaolonsa, oma itsenäisyytensä, erillään aivoista. Mieli toimii itsenäisesti aivojen avulla, mutta on niitä korkeammalla tasolla.” Näin ollen ihmisen tietoisuus on havainnoija, jolla on aivot ja fyysinen keho, mutta joka ei ole pelkästään keho ja joka pystyy fyysisestä kehosta irtautuneena mitä ihmeellisimpiin kokemuksiin.

OOBE on opittavissa harjoituksella

Jos spontaanit kehosta poistumiset jätetään laskuista, taidon tietoisesti opetelleita lienee länsimaissa vain harvoja, niin pitkällinen, aikaa vievä ja kärsivällisyyttä vaativa taidon harjoittelu on. Oppikirjat, joista ei kylläkään ole puutetta, suosittavat OOBE-taidon oppimisesta kiinnostuneille kasvissyöntiä, nautintoaineistä pidättymistä sekä säännöllistä meditointia ja visualisointia. Fil.tri Keith Harary lupaa OOBEn omalla tekniikallaan kuukaudessa, mutta hänenkin metodinsa vaatii sinnikkyyttä, uskoa onnistumiseen ja ennen kaikkea runsaasti aikaa harjoitella.

Kehosta poistumisen taidon voi oppia myös vähemmälläkin vaivalla, tosin opetus- ja harjoitusohjelmaan osallistuminen voi käydä melko arvokkaaksi. Ohjelmia tarjoaa maailman ehkä tunnetuimman ja taitavimman OOBE-matkailijan, nyt jo edesmenneen insinööri Robert A. Monroen perustama Monroe Institute Virginiassa Yhdysvalloissa.

Ensimmäisen OOBEnsa spontaanisti kokenut Monroe kiinnostui kokemastaan niin, että hän alkoi ensi hämmennyksensä jälkeen tutkia, mistä ilmiössä on kyse. Hän havaitsi, että molempien aivopuoliskojen sähköisen toiminnan synkronoiminen saa aikaan kehosta poistumiskokemuksen koehenkilöissä. Tämän havainnon ja tutkimuksen pohjalta Monroe Institute tarjoaa ohjelmia taidon oppimiseksi ja sen harjoittamiseksi myös kotioloissa.

Kiintoisaa on, että lahjakkaimmista oppilaistaan Monroe muodosti “tutkimusmatkailijaryhmän”, jonka jäsenet kokoontuivat yhteen matkustelemaan OOBE-tilassa niin meidän maailmankaikkeudessamme kuin muissa ulottuvuuksissa. Vastaavanlaisista matkoista maapallolle, muille planeetoille, muihin galakseihin ja “astraalimaailmoihin” on kerrottu muinaisessa kirjallisuudessa kautta maailman rannan.

Kirjallisuutta:

Janet Lee Mitchell. Out-of-Body Experiences. A Handbook. Ballantine, 1988.
Robert A. Monroe. Journeys Out of the Body. Doubleday, 1977.
Robert A. Monroe. Far Journeys. Doubleday, 1985.
Robert A. Monroe. Ultimate Journey. Main Street Books, 1996. Suom. Mahtava matka, Taivaankaari, 2003.

www.monroeinstitute.org/

helmi 122010
 

MIKA WALTARIN NELJÄ PÄIVÄNLASKUA on kiintoisa näkymä kirjailijan suurromaanin Sinuhe Egyptiläisen syntyhistoriaan ja kaikkiin niihin merkillisiin kokemuksiin, joita kirjailijalla oli kirjoitustyön kestäessä.

Kirjan ilmestymisen aikoihin kirja-arvostelijat ihastelivat sitä ”hurjana, ällistyttävänä, purevana ja viehättävänä” kertomuksena, ”Iapsellisen viisaana ja viisaan IapselIisena” jutusteluna, ja kirjassa nähtiin ”vaIIaton tarina kirjailijasta ja hänen syrjähyppyjä tekevästä sydämestään”.

Kaikki tämä oli täysin totta, mutta hämmästyttävästi huomiotta jäivät Neljän päivänlaskun metafyysiset ja parapsykologiset pohdiskelut. Kuitenkin niiden perusteella voidaan täydellä syyllä kysyä, kirjoittiko Waltari Sinuhen automaattikirjoituksella eli kanavoiko hän kirjan, pannen paperille tuhansia vuosia sitten eläneen egyptiläisen lääkärin kokemukset tämän sanelun mukaan, vai onko teos muistiinpano sen kirjoittajan omasta aikaisemmasta elämästä, hänen omasta inkarnaatiostaan muinaisessa Egyptissä?

Tästä näkökulmasta katsottuna Neljä päivänlaskua saa aivan uuden ulottuvuuden: se on elävä ja jännittävä kertomus muistoista entisestä elämästä; astraaliolennoista, jotka vaativat kirjailijaa kirjoittamaan itsestään; metafysiikkaa hipovista keskusteluista pöllön, villikissan ja lahnojen kanssa, ja ennen kaikkea siitä, miten kiıjailijan ja Sinuhen välinen suhde kehittyi ja miten heidän yhteinen tarinansa kirjoittui paperille tuona kirjailijan elämän onnellisimpana kesänä. Noina kesän lyhyinä kuukausina hänellä ei ollut omien sanojensa mukaan mitään suurempaa iloa kuin kirjoittaminen, kun ei enää ollut suurta eroa yön ja päivän välillä, ja kun työn kuume kävi päivisin ihanaksi ja kaikki illat olivat kuin kimmeltävää unta.

Kuinka todellisia Sinuhe ja muut egyptiläiset Waltarille olivat, käy ilmi kirjailijan keskustelusta hänen Iääkärinsä kanssa, jolta hän haki apua hallusinaatioihinsa: ”EgyptiIäiset ovat alkaneet vainota minua ja ne tunkevat väkisin ajatuksiini ja öisin ne tunkeutuvat uniini, niin ettei minulla ole siunaaman rauhaa enää heistä, vaikka he ovat ammoin sitten kuolleita egyptiläisiä ja pahin heistä on muuan Sinuhe, perin ikävä ja harmillinen mies, joka lakkaamatta ahdistelee minua, jotta kirjoittaisin hänestä kirjan.”

Kun lääkäri tämän kuullessaan väistyi pöytänsä toiselle puolelle ja hyvin lempeästi ja rauhoittavasti suositteli potilaalleen uudenlaista ja miellyttävää hoitokotia, jossa tämä voisi lepuuttaa mieltään ja jonka porttien ulkopuolelle egyptiläiset suljettaisiin, kirjailija kimmastui: ”Kuka väittää, että haluan päästä eroon noista egyptiläisistäni, jotka vuosien kuluessa ovat käyneet minulle niin tutuiksi, että tunnen heistä useita jo paremmin kuin parhaat ystäväni. Päinvastoin aion kirjoittaa heistä ja aion kirjoittaa heistä paksun kirjan, kunhan kerkiän, ja sillä tavoin pääsen parhaiten eroon heistä ja teistä…”

Vaikka lääkäri piti Waltarin egyptiläisiä vain ikävinä pakkomielteinä, ja kirjailija itse hermostui heihin ajatellessaan, miten paljon paksuja ja turhia kirjoja maailmassa jo oli kirjoitettu, egyptiläiset kävivät yhä tunkeilevammiksi: ”Ne hiiviskelivät päivisinkin huoneissani, niin että koirani alkoi murista. Koirani näet näki ne, vaikka perheeni ei niitä nähnyt, sillä koirat näkevät paljon sellaista mitä ihmiset eivät näe, ja ennen kaikkea koirat haistavat paljon sellaista mitä ihminen ei pysty haistamaan. Siksi koiramme haistoi kodissamme egyptiläisten hajun ja kävi levottomaksi ja alkoi murista.”

Kirjoittamaan ryhtyminen oli kuitenkin yhä vaikeaa, ja sydämensä oikkua seuratakseen ja samalla egyptiläisensä unohtaakseen kirjailija lähti matkalle. Hänen palattuaan takaisin tilanne oli kuitenkin sama, ja egyptiläiset vainosivat häntä yhä kiivaammin. Erityisesti Sinuhe kävi kiusalliseksi nojaillessaan
alituiseen käsi poskella kirjailijan kirjoituspöytään ja kärttäessään tätä aloittamaan kirjoittaminen. Kun päätös kirjan kirjoittamisesta viimein kypsyi
aikaisin keväällä, kiıjailija matkusti korpeen mummon luo koirineen ja kirjoituskoneineen, paljon paperia mukanaan.

Ennen lähtöään kirjailija sai hyvän enteen: hänen huoneensa leimahti täyteen valoa ja tulppaanit maljakossa ummistivat teriönsä ja aukaisivat ne kohta uudelleen kumartaen päänsä hänen edessään. Kirjailijan mielen täytti suunnaton riemu, sillä hän tiesi, että hänen työnsä oli onnistuva.

Waltari kertoo: ”Egyptiläiseni leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, ja Sinuhe isuti kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.” Kirjailija mainitsee yksiselitteisesti, että hän alkoi kirjoittaa egyptiläisen sanelun mukaan. Merkitseekö tämä sitä, että Sinuhe Egyptiläinen on kuin onkin tuhansia vuosia sitten eläneen, nykyaikaan materialisoituneen henkilön kertomus omasta elämästään?

Kirjailija mainitsee, että ryhdyttyään kirjoittamaan hän ei enää pelännyt kirjoittamista, vaan seurusteli päivät pitkät aamusta iltaan egyptiläistensä kanssa ja tutustui heihin niin läheisesti, että alkoi suorastaan pitää heistä. ”Myös Sinuhe, joka aikaisemmin oli vaikuttanut niin häiritsevältä ja harmittavalta, parani huomattavasti tuttavuutemme käydessä yhä läheisemmäksi, joskin hänessä yhä oli lukuisia piirteitä, joita en lainkaan ymmärtänyt enkä aina voinut hyväksyä.”

Luomistyö otti kirjailijan kokonaan valtoihinsa: ”Kuta pitemmälle työni edistyi, sitä enemmän se valtasi minut ja luulen, että näiden viikkojen aikana elin enemmän muinaisten egyptiläisteni kanssa kuin perheeni seurassa.” Waltari kertoo, että kirjoittamisen kestäessä ”kaikki minussa hehkui ja paloi ja tunsin aivoissani saman suloisen, lempeän kuumeen kuin joskus ennen työn alkaessa sujua” ja ”kirjoittaminen oli minulle ilo ja kaikki minussa riemuitsi
kirjoittaessani, niin etten enää lainkaan tuntenut itseäni”.

Niin voimakkaasti Waltari eli Sinuhen tarinaa Neljän päivänlaskun mukaan, että hänen kokemustaan voidaan pitää erittäin elävänä muistona aikaisemmasta elämästä: elettyään koko päivän tulipalojen kohinassa, faaraon vartijoiden viskoessa ihmisiä Theban laitureilta virtaan krokotiilien syötäviksi, hän tunsi itsensä illalla erittäin sairaaksi ja kirosi katkerasti Sinuhea, joka kertoi hänelle näin kauheita tapauksia niin itsepintaisesti, että kirjailija toisinaan vastahakoisuuden hetkinä epäili hänen suorastaan nauttivan kertomastaan.

Oliko Waltari kanava, jonka kautta tuhansia vuosia sitten eläneet egyptilälset halusivat tarinansa kerrottavan, mihin viittaa kirjailijan ilmaisu ”kertoi minulIa”, vai onko kirja Sinuhesta ja hänen ajastaan muisto kirjailijan omasta aikaisemmasta elämästä Sinuhena? Sanoohan kirjailija kaksimerkityksellisesti päähenkilönsä olleen ystävänsä ja kenties parhaan miespuolisen ystävänsä: ”Hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua.”

Silti Waltarille Sinuhe oli vanha, väsynyt mies, ja pahasti myrtynyt kaikesta turhuudesta, minkä oli nähnyt tapahtuvan auringon alla. Myöhemmin, suhteen Sinuheen käydessä myönteisemmäksi ja läheisemmäksi, vanhenevan Sinuhen mielenrauha tarttui kirjailijaan. Mieltään askarruttaviin metafyysisiin elämän ja kuoleman kysymyksiin hän ei kuitenkaan saanut Sinuhelta vastausta: ”Jossakin mieleni salassa oli minulla näet tunne, ettei Sinuhen karvas viisaus tehnyt hyvää minulle, vaan että yhä oli olemassa jotakin, mitä Sinuhe ei ollut löytänyt ja mikä minun oli löydettävä ennen kuin olisi vaImis.”

Waltarin kiinnostuksesta metafysiikkaan ja parapsykologiaan tuskin voi olla epäilystä. Hän sanoo: ”Olin tutkinut paitsi teoreettista filosofiaa sekä psykoanalyysiä että parapsykologiaa eikä surrealismikaan ollut minulle täysin vieras ala.”

Ei siis ihme, että kaiken tuon ”vahingollisen tiedon” rinnalla ”varsin vaaratonta lapsenleikkiä” oli yritys villikissan avustuksella kesäisenä yönä valmistaa sellainen juoma, jonka avulla noidat pystyivät lentämään. Oikullisen sydämensä pakottamana, ikävän kaihertaessa mieltä hän tahtoi saada kyvyn
lentää ystävättärensä luo.

Lentoonlähdön sijasta keväinen ihme toistui kesäyössä mummon pihamaalla. Tummat orvokit, valkoiset floksiat ja fosforinväriset valmut kumarsivat häntä hänen kulkiessaan ohi. Noitien keittoa toisen kerran maistettuaan aikaisemman mieluisan raukeuden sijasta kirjailija tunsi hirveän kuumeen vapisuttavan ruumistaan ja rannan kaislat muuttuivat hänen silmissään notkeiksi, alastomiksi neidoiksi, jotka kahlasivat vyötäisiä myöten yönlämpimässä vedessä vaaleanvihreät hiukset hulmuten vienossa tuulessa.

Kompastellen kirjailija kahlasi veteen, sillä ”maistettuani kärpässientä kolmannen kerran mielestäni maailmassa ei enää ollut mitään Iuvatonta tai vaaraIlista” ja ”minulla oli tunne, että jos saisin suljetuksi syliini edes yhden näistä kaislaneidoista, minulta ei enää puuttuisi mitään eikä minun enää milloinkaan olisi nälkä tai jano, vaan kaikki arvoitukset Iaukeisivat minussa ja saisin mielelleni rauhan”.

Kaislaneidot osoittautuivat vain harhoiksi, eikä viimeinenkään kulaus noitajuomaa hiotusta lasista tuonut toivottua tulosta: vaikka ”tuli puhkesi kaikkiin jäseniini, luulin olevan nuori jälleen ja noitien riemu pulppuili minussa”, kiıjoittajan aikoessa nousta ilmaan suunnaton lamaannus valtasi hänet ja voimatta liikkua tai puhua hän vajosi kauheiden unien valtaan. Tajuihinsa tultuaan hän löysi itsensä rannan rämeikössä, piisamirotan uhkaamana, kuolemankaltaisen horroksen vallassa, pudottuaan noitien uuniluudan päältä, mistä tukalasta tilanteesta uskollinen koira hänet pelasti.

Lentoonlähtöyritys ei onnistunut: metafyysisiin kysymyksiin eivät villikissan, pöllön, rannassa kutevien lahnojen eivätkä Sika-Santran vastaukset tuoneet valaistusta. Waltari oli hyvin oikeassa sanoessaan: ”Vanha viisaus on jo tosiaan unohtunut, ja pahan tiedon mukana on hävinnyt myös hyvä tieto. mutta ihminen on luonut tiedostaan uusia ja entistä monimutkaisempia järjestelmiä kuten esimerkiksi psykoanalyysin, surrealismin, parapsykologian ja suhteellisuusteorian, jotka koskettelevat näitä samoja asioita.”

Vai tunnistammeko ehkä Waltarin oman filosofian pöllön vastauksessa hänelle: ”Kenties elämä on unen kaltaista eikä ole suurta eroa yöllä eikä päivällä, vaan kaikki päivät ovat samanlaisia ja kaikki ikävä sammuu aikanaan ja unhon hiekka sataa muistojesi ylle…”

Myös kyselijän oma sydän vakuuttaa samaa: ”Joko uskot, mieletön isäntäni? Pöllö on oikeassa. Ei ole kuolemattomuutta ihmistä varten…” Vai onko kirjailijan vakaumus hänen uhmakas vastauksensa: ”Olkoon siis, ettei ole mitään ikuista, ja olkoon, ettei kuolemattomuus ole ihmistä varten. Silti aioin tavoitella kuolemattomuutta siinä mitassa kuin se on vallassani, vaikka kuolemattomuuteni olisikin vain häviävä ajatus, unohtuva hymy, harmaantuva paperi ja närkästynyt vastaväite… Kaiken tämän teen rakkauteni tähden ja tuloon sen jälkeen himo, suru, pettymys ja kuolema…”

Rakkaus, johon kirjailija viittaa, kulkee yhtenä punaisena lankana Neljässä päivänlaskussa. Waltari vakuuttaa pöllölle, jota ”kaikkina aikoina on pidetty viisauden lintuna, vaikka ne jotka vihaavat viisautta käyttävät pöllön nimeä haukkumanimenä”, ettei hän ”koskaan aikaisemmin ole mitään tällaista kokenut , vaan hän on toisenlainen kuin kaikki naiset, joita olen kohdannut… ja hän ymmärtää myös kaiken mitä en sano, niin ettei maailmassa ole ketään toista ihmistä, joka juuri sillä tavoin voisi minua ymmärtää, enkä koskaan olisi edes uskonut, että maailmassa saattaisi olla ketään sellaista ihmistä, ellen olisi kohdannut häntä.” Mikä mahtoikaan olla tämän savunharmaasilmäisien naisen suhde kirjailijaan heidän aikaisemmissa elämissään? Jos Waltari oli Sinuhe, oliko nainen Minea vai Merit?

Vaikka kysymys Sinuhe Egyptiläisen inspiraation lähteistä jäisikin vaille vastausta, yhdestä asiasta voimme olla samaa mieltä: Neljä päivänlaskua on Waltaria parhaimmillaan. Kertomus on monikerroksinen, samalla vakava ja Ieikillinen satu aikuisille ja oppitunti itsensä etsijöille, tarina, joka herättää ajatuksia jokaisessa lukijassa.

tammi 272010
 

Tajunnassa alkaa alkaa nyt Heli Sarren kirjoittamien artikkeleiden sarja. Sarre on yliaistillisista ilmiöistä ja kansanperinteestä kiinnostunut kirjoittaja. Hänen artikkeleitaan on julkaistu runsaasti mm. Ultra-lehdessä. Ensimmäiseksi Sarren artikkeli paranormaaleista ilmiöistä ja tietoisesta maailmankaikkeudesta, olkaa hyvä.

Viime vuosien tärkeimpiä paranormaalien ilmiöiden tutkimista käsitteleviä julkaisuja on amerikkalaisen fil. tri Dean Radinin kirja The Conscious Universe (Tietoinen maailmankaikkeus). Fil. tri Radin on tehnyt tutkimusta eri yliopistojen tutkimuslaitoksissa, ja myös Yhdysvaltain puolustusvoimat ja useat suuryhtiöt ovat rahoittaneet hänen tutkimuksiaan. Tutkimuksen lähtökohdat, parantaminen mielen voimin sekä tutkimuksen merkitys tulevaisuudessa ovat monien muiden ohella keskeisiä teemoja Radinin kirjassa.

Paranormaalin tutkimuksen neljä vaihetta

Tieteen historia osoittaa, että minkä tahansa epätavallisen ilmiön tutkimuksessa on havaittavissa neljä eri vaihetta. Aluksi ilmiö saattaa herättää ihmetystä ja kysymyksen, voiko ilmiötä ylipäänsä olla olemassa, ja silloin vedotaan aiakaudella yleisesti hyväksytyn tieteenfilosofian käsityksiin siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei. Tämä ensimmäinen vaihe saattaa kestää vuosista vuosisatoihin. Toisessa vaiheessa ilmiön olemassaolo tunnustetaan, mutta sillä kiistetään olevan mitään todellista merkitystä. Kolmas vaihe alkaa, kun huomataan, että sillä sittenkin on enemmän merkitystä kuin mitä aluksi ajateltiin, sitä aletaan tutkia ja sille löydetään sovellutuksia. Neljännessä vaiheessa aikaisemmat ennakkoasenteet unohtuvat, ja saattaa käydä niin, että entisistä ”epäuskoisista” tulee ilmiön innokkaimipia tutkijoita ja kannatajia.

Esimerkkejä tämänkaltaisesta vaiheittaisesta asennemuutoksesta löytyy luonnontieteiden tutkimuksesta runsaasti. Moni aikaisempina vuosisatoina tai -kymmeninä kyseenalaistettu tai jopa kielletty tieteen ala on meidän aikanamme jo saavuttanut neljännen vaiheen, mutta toiset käyvät läpi ensimmäistä.

Paranormaaleihin ilmiöihin liittyvää tutkimusta on tehty vasta runsaat sata vuotta, eli verrattuna muihin luonnontieteisiin tutkimus on hyvin uutta. Ei siis ihme, että tutkimus kohtaa erilaisia vaikeuksia, eli se on vielä osin ensimmäisessä vaiheessaan. Ilmiöitä kyseenalaistetaan jo pelkästään siksi, että niiden hyväksyminen todellisiksi johtaisi sekä tieteen perusfilosofioiden että länsimaisten uskonnollisten käsitysten uudelleen arvioimiseen.

Määritelmän mukaan paranormaali ilmiö tarkoittaa sellaista havaitsemista tai tapahtumaa, joka on tieteen ”rajoilla” tai ”tuolla puolen”. Määritelmä itsessään ei kyseenalaista ilmiötä, vaan toteaa, että nykyisin tieteellisin menetelmin niitä on vaikeaa tai mahdotonta tutkia. Tieteellinen tutkimus edellyttää toistettavuutta ja mitattavuutta. Koska paranormaalit ilmiöt useinkin tapahtuvat odottamatta ja ovat ainutkertaisia, niiden tutkimus edellyttää nykyisten tutkimusmenetelmien edelleen kehittämistä ja uusien luomista.

Paranormaalit ilmiöt jaetaan kolmeen ryhmään: ESP (extrasensory perception) eli aisteista riippumaton havaitseminen (telepatia, selvänäkö ja ennalta tietäminen), PK (psychokinesis) eli mielen vaikutus aineeseen, ja ilmiöt, joiden perusteella voidaan olettaa tietoisuuden jatkuvan kuoleman jälkeen (NDE eli near-death experience eli kuolemanlähikokemus, ilmestykset tai aaveet ja jälleensyntymämuistot). Näiden ilmiöiden toedenperäisyyttä voidaan jossakin määrin todentaa. Esimerkkejä telepatian, psykokinesian ja jälleensyntymämuistojen todentamisesta on kirjallisuudessa runsaasti.

Mielen ja aineen vuorovaikutus

kuuluu olennaisesti paranormaaliin alueeseen. Se on kiinnostanut ihmiskuntaa todennäköisesti jo esihistoriallisista ajoista lähtien, ja kertomuksia ihmismielen ihmeitä tuottavista voimista löytyy varhaisimmista historiallisista lähteistä.

Ihmismielen saloja ovat pyrkineet kartoittamaan filosofit ja viime vuosikymmeninä mielen tieteiden ammattilaiset: psykologit ja psykiatrit, biologit ja neurotieteilijät, informaatiotutkijat ja fyysikot, vain muutamia mainitakseni. Jokaisella nykyisellä tieteenalalla on luonnollisestikin oma näkökulmansa siihen, mitä mieli ja tietoisuus ovat, mutta yhteisesti hyväksyttyä määritelmää niille ei toistaiseksi ole.

Mielen vaikutus kehoon eli sairauteen ja terveyteen ovat nykyisen tieteellisen ja myös paranormaalin tutkimuksen kiintoisimpia kohteita. Lääketieteen uusimmilla alueilla psykoneuroimmunologia ja paranormaalilla alueella parantajan vaikutus parannettavaan vahvistaa vuosituhantista käsitystä kehon ja mielen jokahetkisestä vuorovaikutuksesta. Sekä tutkimus että tapauskertomukset vahvistavat  psykologian uranuurtajiin kuuluvan William Jamesin toteamuksen 1800-luvun lopulta: kaikki mielen liikkeet vaikuttavat jollakin tavoin kehoon. Sata vuotta myöhemmin mielen voimalla parantamisesta laajalti kirjoittanut Norman Cousins kiteytti saman ajatuksen sanoihin ”uskosta tulee biologiaa”.

Lumevaikutukseen ja psykosomaattisiin sairauksiin liittyvien satojen tutkimusten perusteella on todettu, että aineeton mieli vaikuttaa aineelliseen kehoon hyvin monin eri tavoin. Ihmisen omat uksomukset ja odotukset, toiveet ja pelot, mutta myös läheisten ja erityisesti auktoriteeteiksi koettujen henkilöiden näkemykset ja mielipteet vaikuttavat voimakkaasti parantumistapahtumassa. Miten tämä ”mentaaliksi intentioksi” nimitetty ilmiö vaikuttaa, on edelleen tutkimuksen kohteena. Erityisesti ns. kaukoparantaminen ja sen avulla parantuminen kiinnostaa paranormaalien ilmiöiden tutkijoita.

Kaukoparantamista nimitetään eri nimillä ja siihen asennoidutaan sen mukaan, mikä on parannettavan tai parantajan filosofinen tai uskonnollinen viitekehys. Rukouksen voimalla parantaminen, henkiparannus ja bioenergiahoidot ovat muutamia näkökulmia. Yli kahdenkymmenen vuoden tutkimustuloksia kaukoparantamisen vaikutuksista sairaisiin ihmisiin ovat tehneet tunnetuiksi mm. lääkärit Bernie Siegel ja Larry Dossey. Tutkimustulokset ovat olleet vakuuttavia. Ne osoittavat myös sen, että parannettavat tiedostamattaan ottavat vastaan heille lähetettyjä mentaaleja signaaleita. Parantajien lähettämän energian vaikutusta myös bakteereihin, kasveihin ja koe-eläimiin on tutkittu.

Kuinka pitkälle mielen kenttä ulottuu

on kysymys, joka askarruttaa varsinkin aikana, jolloin tuhansien, jopa miljoonien ihmisten mieli keskittyy samanaikaisesti johonkin tapahtumaan. Luonontieteissä hyväksytään käsitys energiakentistä. Sekä ihmisen että maapallon sähkömagneettisen kentän tutkimus alkoi yli kaksisataa vuotta sitten. Entä ihmisen mielen energian kehittämä tai sitä suuremmassa mittakaavassa kokonaisten kansanjoukkojen mielen kenttä, ovatko ne olemassa ja mitä vaikutusta niillä saattaa olla?

Tutkimustulokset antavat ymmärtää, että mentaaliin energiakenttään kuuluu olennaisesti ajsta ja paikasta riippumaton tietoisuus, joka pystyy luomaan järjestysta näennäiseen kaaokseen siitä riippuen, kuinka voimakas sen lähettämä signaali on. Sähkömagneettisen kentä tavoin myös signaalin kentän voimakkuuden voidaan olettaa aaltoilevan. Keskittyneen tietoisuuden tiloissa tuotettu kenttä on voimakkaampi kuin muissa tuotettu. Kenttä voimistuu myös sitä mukaan, mitä uesammat yhdstävät mielensä voimat saman signaalin lähettämiseen. Toisin sanoen, kun mieli liikkuu, se liikuttaa myös ainetta.

Ajatusta maapallosta jollakin tasolla tietoisena olentona nimitetään Gaia-hypoteesiksi. Gaian mielen eli maan sähkömagneettisen kentän aaltoiluun vaikuttavat auringon, kuun ja aurinkokunnan muiden planeettojen sekä sen oman sulan sisuksen voimien vaihtelut. On myös esitetty olettamus, että Gaian ja ihmiskunnan mieli ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Aikoina, jolloin ihmiskunta elää kutakuinkin tavanomaista elämää, Gaian arvellaan ”uneksivan”, mutta hetkinä, jolloin suurten ihmisjoukkojen mieli keskittyy johonkin asiaan, Gaia aivan kuin herää unestaan.

Fil. tri Radin viittaa merkitykseen, mikä Gaian mielellä on yhteiskunnassa vallitsevaan järjestykseen ja epäjärjestykseen. Maailman laajuisen väkivallan ja aggression tiesotamaton syy saattaa kirjaimellisesti olla laajojen kansanjoukkojen kaoottiset, pahansuovat ajatukset. Radin sanoo: ”Esimerkiksi jihadin eli pyhän sodan idea uskottomia vastaan saattaa horjuttaa sekä suoraan (esimerkiksi terroritekoina) että epäsuorasti yhteiskuntajärjestystä ympäri maailmaa. Sitä vastoin rauhanomaiset, kuten Gandhin ja Martin Luther Kingin innoittamat protestit, jotka synnyttävät joukoissa jaloja pyrkimyksiä, ovat saattaneet päästä tavoitteisiinsa psykologisista syistä, mutta myös fyysisistä syistä, joita emme vielä voi täysin ymmärtää.”

Paranormaalin tutkimuksen merkitys

avautuu täysin vasta tutkimuksen itsensä edistyessä. Tutkimukset ja teoria kiinnostaat vain harvoja, mutta hyvin monet ovat valmiita kokeilemaan ja soveltamaan esimerkiksi energiaparannusta käytännössä.

Nopeinta ja laajinta edistystä voidaankin ennakoida nimenomaan aloilla, joissa yhdistyvät toisaalta ihmisen fyysistä olemusta, toisaalta hänen mieltään ja tietoisuuttaan tutkivat, jokapäiväiseen elämään sovellettavissa olevat tieteenalat. Sitä mukaan kun yhä vakuuttavampia tuloksia saadaan ja niitä julkistetaan, paranormaalin tutkimuksen osa-alueet siirtyvät ensimmäisestä vaiheesta toiseen tai kolmanteen eli aikanaan niistä tulee hyväksyttyä tiedettä.

Poikkeuksellisille paranormaaleille kyvyille on jatkuvaaa kysyntää, ja monet niitä osoittaneet ovat suostuneet koehenkilöiksi tutkimuksiin. Liikemaailma ja poliisi käyttävät hyväksi tällaisten henkilöiden palveluksia. Eri maiden puolustusvoimat myös tutkivat paranormaaleita kykyjä, mutta salaiseksi luokiteltuna tutkimuksista ei ole annettu tietoja julkisuudessa.

Paranormaalilla tutkimuksella on vielä pitkä tie edessään. Tutkijoilta edellytetään monien erikoisalojen koulutusta, ja tutkimuksen rahoitus on jatkuva ongelma. Paranormaalia tutkimusta kiihkoisasti omista henkilökohtaisista syistään vastustavat henkilöt saavat äänensä kuuluville paremmin kuin ilmiöitä kiihkottomasti tutkivat. Fil. tri Radinin lainaus filosofi Søren Kierkegaardilta sopii moniin: ”On kaksi tapaa pettää itseään. Toinen on uskoa sellaiseen, mikä ei ole totta, toinen kieltäytyä uskomasta siihen, mikä on totta.”

Kokemus kulkee hyvin usein tutkimuksen edellä. Kertomuksia paranormaaleiksi nykyaikana luonnehdituista kokemuksista on kuvattu kirjallisuudessa aina siitä saakka, kun kirjoitettua historiaa on ollut. Ne ovat olleet osa ihmiskunnan ja yksittäisten ihmisten kokemusta kautta vuosituhansien.

Radin huomauttaa, että ellei paranormaaleita ilmöitä ja kokemuksia ole olemassa, ihmisten usko niihin ja niiden kokeminen merkitsee sitä, että suuri osa ihmiskuntaa on kärsinyt ja kärsii ”joukkohulluudesta”. Paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneisiin suhtaudutaan toisin kuin esimerkiksi niihin, jotka uskovat johonkin jumalaan. Siksikin on outoa, että skeptikkoihin lukeutuvat eivät kohdista hyökkäyksiään uskontoa ja johonkin jumaluuteen uskovia vastaan, vaikka minkään jumalan olemassa olosta ei ole tieteellistä todistetta ja hyvin suuri osa ihmisistä uskoo hänen olevan olemassa. Skeptikkoihin sopiikin Radinin lainaama Laurel Leen lausahdus: ”Tiedän, että en näe asioita sellaisina kuin ne ovat. Näen asiat sellaisna kuin olen itse.”

Lähde: Dean Radin, Ph.D. The Conscious Universe. The Scientific Truth of Psychic Phenomena. HarperEdge. San Francisco, 1997.

Vilkaise myös Dean Radinin uutuuskirjaa Entangled Minds.